Kirkkain tähti: epilogi

Epilogi: Ei suru paina rintaa

Annorlunda, 70 vuotta sodan jälkeen

Kaupungin välke on jäänyt taa, kun kuningas äitinsä kruunu päässään astelee ulos linnastaan. Hänen sydämensä vetää häntä takaisin sinne, minne hän on kokenut kuuluvansa jo taimesta lähtien. Merelle.

Menetettyjen henkien taakka ei enää kulje vanhan kuninkaan matkassa, maa on jälkipolvien kehittämiä taisteluja varten valmis. Kuningas antaa viittansa tempaantua tuulen mukana, kun hän painaa paljaat jalkansa vasten rantahiekkaa. Meri ottaa hänet vastaan turvallisena, lohduttavana. Menneiden sotien äänet eivät kaiherra tärykalvoissa, muurintakaisten ihmisten aseiden jättämät jäljet eivät enää satuta kehoa.

Kuningas Richard on antanut vuosien saada hänet polvilleen. Meri on ainoa, jonka edessä hän voi nöyrtyä, meri pakottaa vanhan ja arvokkaan kuninkaan polvilleen aaltojen iskiessä kehoa vasten. Sodat on sodittu, kuolleet poltettu, muistot ovat jo useiden vuosien takaisia. Maa pärjäisi ilman häntä, hän voisi tuudittautua merituulen sointiin korvissaan ja painaa päänsä alas vuosien jälkeen. Vihdoin se tulee, täydellinen autuus, täydellinen hiljaisuus paljon kuulleille korville. Maailma on kaunis, mutta se ei ole enää Richardia varten. Hänen metsästäjänsä pärjäisivät nuoren naisjohtajansa, Sirian johdolla, ja hänen jälkikasvunsa huolehtisi, ettei kuninkaan paikka olisi koskaan tyhjä.

Muurien taakse jääneet hyökkäisivät uudelleen ja uudelleen, suvut sotisivat toisiaan vastaan, historia ei koskaan lakkaisi toistamasta itseään. Ei niin kauan, kun arvoilla ja muistoilla on mahdollisuus palaa tuhkana tähtiin.

Richard ei kuitenkaan enää välitä. Hän on kantanut kruununsa kunnialla, elämä on kohdellut häntä hyvin. Viisitoista merellä vietettyä vuotta tekivät hänestä kuninkaan, hän on aina tiennyt sen. Hänen äitinsä tahto pojastaan kuninkaana tapahtui, mutta ei äidin olettamalla tavalla. Nyt Richard kokee lunastaneensa paikkansa tähdissä, antaneensa kaikkensa tälle maalle.

Richardin polvistuessa meren edessä hän tuntee, miten tähdet ovat yhä vain lähempänä. Ei ole enää mitään hänen ja tähtien välissä. Hän päästää irti maallisista tunteistaan, pelosta, huolesta, lämmöstäkin. Ne tunteet ovat nyt jäkipolven hartioilla. Hän tuntee, miten tähdet tulevat yhä vain lähemmäs, niin lähelle, että ne voisivat sipaista suortuvan pois hänen kasvojensa tieltä. Yksi tähdistä kurottautuu hänen luokseen ja tarttuu hänen vapisevaan käteensä.

Kyynelten valuessa poskille ja käden tarttuessa toiseen hän ymmärtää, että tähdet ovat tulleet hakemaan hänet kotiin.