Kirkkain tähti: luku 26

Luku 26: Tyhjiä kohtia

Kotiin ei ole enää mitään mieltä palata sen jälkeen, kun on sieltä jo kerran lähtenyt. Koti on muutenkin käsitteenä arvaamaton, se saattaa huijata uskomaan itseensä ja valehdella todellisesta merkityksestään. Ramonan koti on jossakin aivan muualla kuin Kolmivirran lumisessa pihassa patsaiden katsellessa hänen askellustaan kiinnostuneempana kuin panssaroidut vartijat. Ramona tietää, että vaikka hän on linnassa vain vieraana, häntä ei päästettäisi ulos noin vain varsinkaan nyt, kun herttuatar Elisabeth ei ole Cassiopeiassa. Siksi Ramona joutuu harkitsemaan kahdesti, millä taktiikalla aikoo poistua Kolmivirrasta vai aikooko ollenkaan.

Päätöksenteko on aivan yhä vaikeaa kuin kodin määritteleminen, ja Ramonan kohdalla nämä kaksi asiaa kulkevat käsikkäin. Annorlundan muurien sisäisen maailman pitäisi muodostua hänelle kodiksi, mutta jo pohjoisen perusteella Ramona tietää, ettei tule koskaan kotiutumaan tänne. Maailma on liian järjestetty, liian säädetty ja aivan liian hajanainen.

Valheet kiertävät kehää Ramonan ympärillä hänen astellessa suuresta ovesta takaisin sisälle linnaan. Hän ei ole enää varma, mihin uskoo ja mihin ei. Hän muistaa kertoneensa vankeudestaan Laygoldeilla, siitä hänellä on L:n muotoinen haavakin todisteena. Se oli täytynyt tehdä vuotta ennen Kolmivirtaan saapumista, jotta se olisi näyttänyt uskottavalta. Todellisuudessa hän ei ole käynyt Lyrassa lainkaan. Ramonalla ei ole aavistustakaan, millä tavoin Laygoldit kävelevät, miltä Sea’s Endin linnan käytävät näyttävät ja miltä askeleet kuulostavat kaikuessaan seinillä. Hänen on kuitenkin ollut mahdollista ottaa siitä selvää. Kaikesta otetaan aina selvää ennen minkään toteuttamista, siksi suunnitelmissa kestää useita vuosia hioitua uomiinsa.

Ramona on pelkkä pikkutekijä. Hän havahtuu siihenkin tosiasiaan vasta istuutuessaan torniin vievien kivisten kierreportaiden puoleenväliin. Vartijat eivät seuraa hänen liikkeitään, hän voisi aivan hyvin siirtyä torniin ja paeta sieltä katon kautta. Hänen kansansa on osannut sen reitin jo useita vuosia.

Niin, hänen kansansa. Ramona on villi, vaikka se ei hänestä päällepäin näkyisikään. Hänen vaaleat ja hyvistä, joskin vieraista kankaista valmistetut vaatteensa eivät ilmianna hänen todellista syntyperäänsä. Ramona ei ole käynyt lähelläkään Mizaria, saati että olisi kaukaisintakaan sukua Lilith Ashworthille. Siitä seikasta valehteleminen ei ollut pakollista, mutta se lisäsi Ramonan vakuuttavuutta Elisabethin silmissä.

Nyt Elisabeth on varmasti jo tulossa takaisin Cassiopeiaan kenties kasvaneen raivonsa kanssa. Ramona on varma ainoastaan yhdestä seikasta: Elisabeth ei luota enää kehenkään muuhun kuin itsensä sen jälkeen, miten sekavasta tilanteesta hän on löytänyt itsensä. Ramonan tarkoitus oli paitsi lietsoa sotaa Laygoldien ja Wainwrightien välillä, myös horjuttaa Elisabethin luottamusta kaikkeen ympärillään. Jos vahvaluontoisen naisen luottamus kohdistuisi vain häneen itseensä, se tekisi hänestä entistä sodantahtoisemman. Elisabethin minuushan on suurimmaksi osaksi vain sodanhimoa, ja jos kaikki hänessä keskittyisi siihen, sota syttyisi nopeammin.

Ramona voisi miltei tottua kylmään kiveen ympärillään ja kattoon päänsä päällä. Vain melkein. Siinä on jotakin vastenmielistä, jotakin suunnattoman vierasta, mutta osa siitä tuntuu kutsuvalta ja jopa turvalliselta. Turvallisuuden käsitteen kanssa Ramona ei ole koskaan ollut erityisen tutuksi, mutta nyt hänestä tuntuu, että se voisi tuntua tältä; kiviseltä linnalta suojaamassa jokaista hengitystä, varjelemassa häntä muulta maailmalta.

Toisaalta hän ei millään halua tulla osaksi yhteiskuntaa, jossa hänen täytyisi tehdä töitä kruunupäisen vätyksen piikkiin, ansaita kultakolikoita ja kierrättää niitä eteenpäin. Hän ei puhu kullan ja hopean kieltä, hän ymmärtää vain metsän ympärillään ja tehtävän pitää kansansa elossa. Ja hän ymmärtää muurin.

Villien tehtävät ja tavoitteet ovat vaihtuneet vuosien varrella, muuttaneet hieman muotoaan uusien johtajien myötä. Alussa kaikki lähti Glacesta ja hänen orjakansastaan, joka tahtoi vain samat oikeudet kuin kaikilla muillakin. Valon kuningatar yritti parhaansa saadakseen kansan ymmärtämään, etteivät villit olleet villejä vaan pelkkää poljettua ja sorrettua kansaa, joka reagoi voimakkaasti ja siirtyi väkivallan polulle pakotettuna siihen. Lysanna Wainwright ei kuitenkaan koskaan ehtinyt saada sanomaa leviämään jokaiseen sydämeen, hän kuoli ja jäi ihmisten muistoon pyhimyksenä, joka oli pelastanut kansan villeiltä. Todellisuudessa hänen kasvonsa eivät olleet kylmät kuten kaikissa maalauksissa, todellisuudessa hän tahtoi pelastaa jokaisen muurin ulko- ja sisäpuolelta. Villit ovat ainoita, jotka yhä kutsuvat Lysannaa valon kuningattareksi ja varjelevat sitä osaa hänestä, joka heille esiintyi. Sitä, joka antoi tähtien katsoessa lupauksensa heidän ensimmäiselle johtajalleen.

Ramona ei tiedä, miten tasa-arvoisuutta etsivä kansa päätyi vuosien saatossa hukuttamaan itsensä Annorlundan rajojen sisällä asuvien vereen. Villit tekivät hyökkäyksiään, murhasivat ja tuhosivat, jättivät koko etelän lähestulkoon kokonaan raunioksi. Alussa verta oli vain heidän käsissään, lopulta he upposivat siihen kurkkuaan myöten, kunnes päätäkään ei enää näkynyt. He antoivat ylpeytensä ja järkensä sammua, he halusivat vain takaisin rajojen sisälle. Osat olivat vaihtuneet. Nyt heitä pelättiin ja vihattiin. Orjuus oli vaihtunut täydelliseen eristykseen. Kansan keskuudessa kiersi huhuja leviävästä hulluudesta, joka teki osasta villejä ja pakotti heidät tappamaan. Tarkoitukset unohtuivat, valon kuningattaren muisto himmeni himmenemistään.

Portailla istuessaan Ramona huomaa ajattelevansa kansansa historian lisäksi jotakin muutakin. Sitä, miten merkitysten muuttuessa poljettu ja vihattu muurintakainen kansa alkoi suunnitella vastaiskua. Johtajien vaihtuessa villien perimmäinen tarkoitus alkoi muovautua yhä vain enemmän koko Annorlundan valloittamiseksi. Ramonasta ajatus on väärä, täysin heidän historiansa vastainen. Mutta hänhän on vain pikkutekijä, yksi sysäys hänen vastustamansa tavoitteen toteutumiseksi.

Villit maan johdossa… Ajatus ei mahdu Ramonan päähän, hänestä se on vähintäänkin ristiriitainen. Muurien takana yli sata vuotta asunut kansa ei tiedä enää mitään kaupankäynnistä, se ei ole nähnyt kultarahojen arvon kasvua eikä sitä, mitä kaikkea yhdellä pienellä kiiltävällä kolikolla voi tehdä. Kansa on toki soluttautunut Annorlundaan ja vienyt tietoja muurin ulkopuolelle, pienehköön villikaupunkiin useiden kilometrien päähän. Paikkoihin, jossa annorlundalaiset eivät ole koskaan käyneet.

Mutta silti he ovat taantuneet nimensä tasolle, pelkiksi villeiksi, jotka eivät enää osaisi johtaa kokonaista suurta maata. Se ei ollut heidän alkuperäinen tarkoituksensakaan, mutta kunnianhimo on päässyt luikertelemaan nöyryyden ja oikeuden tilalle. Ramona joutuu huokaisemaan syvään, kun hän muistaa, millaista edellisen johtajan aikana oli ollut. Hänen isosiskonsa Carla oli ollut edellinen johtaja, erilainen sellainen. Hän oli muistanut syyt Glacen ensimmäisten hyökkäysten takana.

Kaikki eivät olleet pitäneet Carlasta. Hän oli noussut johtajaksi enemmistön kannatuksella, mutta osalla oli selkeästi hyvin erilaisia mielipiteitä hänestä. Ramona oli tietenkin aina kannattanut sisartaan ja tämän johtajuutta, mutta se ei ollut aivan riittänyt. Kun Carla sitten kuoli Kolmivirrassa Cassiopeian herttuan murhan yhteydessä tapahtuneessa hyökkäyksessä, vain muutama jäi suremaan ennen kuin uusi johtaja nimettiin. Ramona ei tiedosta enää surevansa siskoaan, mutta jokin osa hänestä kulkee ikuisesti tämän valitsemaa polkua.

Mutta mikäpä Ramona olisi muuttamaan nykyistä tilannetta. Uusi johtaja, impulsiivinen ja strateginen Envy jatkoi Carlaa aiempien ideologiaa Annorlundan valloittamisesta. Ramonan kanssa lapsuutensa jakanut Envy teki tytöstä toisen komentajansa, mutta arvonimestä ei ollut kauaa apua. Ramonalle tuli tehtävää, ja sen tehtävän varjolla hän istuu nytkin Kolmivirrassa ajattelemassa sitä, ettei hän olisi koskaan pitänyt sallia Envyn nousua johtoon. Mutta siitä alkaa olla jo liian kauan aikaa, ja suunnitelmat ovat edenneet jo aivan liian pitkälle. Hän ei mahda yksin mitään.

Carlan on täytynyt kuolla täällä, tämän saman katon alla. Ramonan isosisko, tasa-arvon hakemista ja hitaampaa sotataktiikkaa kannattanut Carla ei enää koskaan palannut muurin sisältä sen ulkopuolelle. Ramona tuntee ruumiinsa pusertuvan pieneen kasaan, kun kylmät kiviseinät ja -portaat eivät enää tunnukaan turvalliselta. Ne ovat olleet todistamassa hänen isosiskonsa kuolemaa. Turvallisuuden tunne on poissa iäksi, Ramona ei voi koskaan juurtua tänne. Tämä ei ole hänen kotinsa.

Carla ja suurin osa hänen kannattajistaan ovat kenties jo ehtineet kuolla, mutta hänen ideologiansa ei. Se elää yhä Ramonassa, ja tyttö tietää, että hän voisi vielä kääntää kaiken suuntaa jos haluaisi. Hän voisi paljastaa Lyrasta pian saapuvalle Elisabethille paljon sellaista, joka saisi tämän ottamaan villit tosissaan ja unohtamaan sisällissodan hetkeksi. Mutta ei, Ramona on jo liian pitkällä kaikessa. Hän on päästänyt jo ajat sitten itsensä eksymään valheiden kehään, josta hän ei enää tunnista itseään ja todellisia halujaan. Muisto isosiskosta ei riitä häntä ottamaan vaarallisen suurta askelta eri suuntaan muista villeistä. Ramona ei voi toimia käskyjä vastaan, kukaan villi ei voi.

Hän painuu pieneen kasaan, nojaa seinään ja toivoo, että ehtii vielä koota itsensä ja paeta Kolmivirrasta ennen Elisabethin paluuta. Nyt, vain muutamaksi minuutiksi hän sallii itsensä vaipua siihen syvään, mustaan kuiluun, johon hän on kaivanut tietään jo vuosien ajan.

* * *

Muurintakainen kaupunki, kuusi vuotta sitten

Pienen, lähes heiveröisen vaaleahiuksisen tytön kädessä oleva veitsi pyörii kallion alas, eikä tyttö ehdi napata sitä ennen kuin se tippuu suoraan toisille kiville ja pysähtyy voimakkaasti kalahtaen. Tyttö joutuu kiertämään kallion toiselle puolelle, jotta pääsee alas rikkomatta raajojaan. Kun hän pääsee alas veitsensä luo, se ei enää loju maassa kivien joukossa. Se on toisen ihmisen, samanikäisen pojan vaaleassa kädessä. Pojan kasvoilla on tyytyväinen, omahyväinen virnistys.

”Envy, anna se takaisin!” tyttö sähähtää ja yrittää kurottautua ottamaan veitsensä pojan kädestä. Poika on kuitenkin pitempi ja onnistuu kohottamaan kätensä juuri niin korkealle, ettei tytön ole mahdollista ylettyä veitseensä. Sitten, nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen, Envy väistää tytön hypyt ja heittää veitsen korkealle kallion yli. He kuulevat, kuinka se osuu kallion takana oleviin kiviin, tippuu joihinkin niiden raoista ja vierii maanalaiseen koloon, tytön käsien ulottumattomiin.

Envy näyttää yhä tyytyväiseltä, mutta omahyväinen hymy hänen kasvoillaan hyytyy, kun hän näkee, miten tyttö lamaantuu. Tämä ei ala itkeä tai huutaa, ei edes lyö Envyä. Seisoo vain hänen edessään silloin vielä pitkät, valkoiset hiukset kauniita lapsenkasvojaan kehystäen. Ilme pysyy tyhjänä.

”Hei? Ramona?” Envy heilauttaa sormiaan tytön kasvojen edessä. Ramona ei liikahdakaan. ”Sori, sori ihan kamalasti, ei olisi pitänyt heittää sitä...” Envy kiertää tytön, koputtaa tätä olkapäähän ja heiluttelee yhä käsiään saadakseen tämän reagoimaan. Hän painaa jopa päänsä tytön hartioille, pitää sitä siinä merkkinä kiintymyksestä, mutta reaktiot pysyvät edelleen tytön sisällä. ”Älä nyt viitsi, meillä on kylässä lisää veitsiä. Saat jonkun vanhoistani, älä nyt näytä tuolta, jooko… Se oli vain veitsi. Et sentään itse tippunut maan rakoon.”

”Tipuin minä.”

”Mitä oikein puhut? Ethän tippunut, sinähän olet yhä siinä.”

”Tipuin sinne jo kauan sitten. Siellä on pimeää ja vähän kylmääkin, mutta siellä on hyvä olla. Kuulun sinne.”

”Ramona, lopeta, pelotat minua.”

Ramona kääntää erikoisten silmiensä katseen suoraan Envyyn eikä räpäytä ripsiään lainkaan. Envy perääntyy taaksepäin, ei enää uskalla koskea Ramonaan.

”Mutta kun se on totta. Sitä tippuu aina vaan syvemmälle”, Ramona jatkaa yhä tyhjällä, käsittämättömällä äänellä, ”ja se veitsi tippui sinne vain minun seurakseni.”

”Lopeta nyt tähtien nimissä, tuo on helvetin karmivaa.”

”Ja totta.”

”Eikä ole! Mikä sinua vaivaa?”

He kinastelevat hetken jokseenkin yksipuolisesti, kaksitoistavuotiaille mahdollisilla argumenteilla. Kaksitoistavuotiaille, jotka ovat eläneet kaupunkejen ulkopuolella, metsän ja toisten villien armoilla. He eivät ole kuten muurinsisäiset lapset, sillä he ovat oppineet pitämään veistä käsissään ennen kuin ovat oppineet pyytämään muilta anteeksi tai kättelemään. Sellaisia taitoja luonnossa ei tarvita.

Ja silti Ramona pysyy kylmänä ja etäisenä, ei sano hetkeen enää mitään. Envy ymmärtää luovuttaa. Hän lähtee kävelemään poispäin Ramonasta luoden tyttöön yhä kummaksuvia katseita. Vasta, kun hän on kääntynyt kokonaan pois, hän ymmärtää, mikä on saattanut järkyttää Ramonaa niin kovin.

”Se oli sinun vanhempiesi veitsi, eikö ollutkin?”

Ramona kääntyy Envyyn päin oranssiin taittavat ruskeat silmänsä suurina, hämmennystä ilmeessään. ”Minun vanhempieni?” Hän sanoo sen aivan kuin ei muistaisi tai tietäisi lainkaan, kenestä puhutaan. Sitten hän naurahtaa, pudistaa päätään voimakkaasti ja jatkaa: ”En minä muista, oliko veitsi vanhempieni vai jonkun muun. Ei sillä ole väliä. Enhän minä muista vanhemmistani mitään, ja se oli vain veitsi.”

Envy voisi jatkaa kyselyään, hämmentyä ja ihmetellä, mutta koska Ramonan kasvojen ilmeet pehmenevät ja tyttö astelee takaisin hänen vierelleen, Envy ei jaksa enää jatkaa ihmettelyään. Ramonahan on siinä, jälleen omana itsenään, tekohymyksi miellettävä ilme kasvoillaan. Omituinen, epäturvallinen tunne kuplii Envyn sisällä, mutta hän tarttuu tyttöä kädestä ja lähtee kuljettamaan häntä puiden ja kivien lomitse takaisin kylään. Ramona ei tahtoisi pojan pitävän häntä kädestä, mutta ei uskalla sanoa vastaankaan. Jos Envy tahtoo tehdä niin, mikäs Ramona on kieltämäänkään.

He saapuvat kivikkoiselle alueelle, jota pieni joki rajaa ja päättyy aikanaan järveen, josta se jatkaa matkaansa hivenen suurempaan vesiputoukseen. Vesiputous ja sen takainen pieni luola ovat yksiä Ramonan ja Envyn suosikkipaikkoja, he pakenevat sinne ympäröivää maailmaa. Maailma ei etsi heitä takaisin, veden pauhussa he saavat olla rauhassa.

Kun he ylittävät joen sen ylle rakennetun sillan ohi, he saattavat astella suoraan pieneen puumökeistä muodostuvaan kylään. Se on villejen oma alue, joka sijaitsee riittävän kaukana Annorlundan muurista. Tänne asti metsästäjätkään eivät vaivautuisi, ja jos vaivautuisivat, he eivät tuntisi ympäristöä niin hyvin kuin siellä asuvat villit. He eivät pääsisi pakoon. Yksikään annorlundalainen ei tuntisi kivikkoista metsää tai vesiputouksen luonnetta, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia villejä vastaan.

Ramonan kotitalon edustalla, sisälle johtavilla portailla istuu hänen isosiskonsa Carla. Hän on siitä onnekas ihminen, että on saanut miellyttävät geenit perintönään. Carlalla on pikkusiskonsa tapaan vaaleat hiukset, eivät aivan yhtä valkoiset kuin Ramonalla. Ne ovat tänään auki, soljuvat alas olkapäältä ja kiiltävät korkeiden mäntyjen läpi sirottuvan auringonvalon ansiosta. Kun Carla nostaa katsettaan, hänen hienostuneet piirteensä ja ruskeat silmänsä näyttävät Ramonasta niin upeilta, että häneen miltei sattuu. Hänen isosiskonsa on täydellinen, hieno ihminen.

Carlan vierellä istuu tummaihoinen tyttö, jonka laineikkaat ruskeat hiukset ovat kahdella palmikolla selässä. Tytöllä on käsissään pitkä puunpätkä, josta hän mitä ilmeisimminkin hioo metsästyskeihästä.

”Arra, mitä sinä täällä teet?” Envy kohottaa kulmiaan nähdessään toisen tytön.

Arra, joka on Envyn ja Ramonan tapaan kaksitoista, näyttää kieltä Envylle. ”Eihän sinunkaan pitäisi olla täällä! Olet ihan yhtä ylimääräinen kuin minäkin!” Hän nousee ylös, juoksee Envyn ja Ramonan ohi ja lyö Envyä olkapäähän. Ennen kuin poika ehtii lyödä takaisin, Arra on jo ehtinyt juosta joen yli kauemmas. Envy sähähtää ja puristaa kätensä nyrkkiin. ”Tapan sen vielä joskus”, hän mutisee saaden Carlan nousemaan portailta.

”Kuules nyt, nuori mies”, hän aloittaa, ja Envy sulkee korvansa kaikelta, mitä sen jälkeen seuraa. Hän osaa moraalisaarnan jo ulkoa: he kaikki ovat yhtä tärkeitä, eikä Envy saisi kuvitella olevansa Arraa parempi seuralainen Ramonalle ja Carlalle. He kaikki saisivat koska tahansa tulla koputtamaan oveen.

Envylle siinä ei ole kysymys siitä, kuka on parempi missäkin. Hän ei vain pidä tavasta, jolla Arra katsoo kahdeksan vuotta vanhempaa Carlaa. Siinä on jotain muutakin kuin ihailua, jotain paljon epäilyttävämpää, josta Envy ei pidä. Eihän Envyä Carla kiinnosta, mutta hän ei tahdo, että hänen parhaan ystävänsä isosiskon perässä pyörii joku, joka katsoo häntä erikoisin silmin.

Carlan yhä saarnatessa Envy nostaa Arran veistelemän keihään maasta ja alkaa pyöritellä sitä ympäriinsä. Sitten hän alkaa nauraa. ”Katso, Ramona, se varmaan ajatteli, että tästä tulisi hyväkin”, hän hekottaa, ”vaikka meillä olisi täällä veitsiäkin! Ja puukkoja.”

Ramona ei sano mitään. Carla nappaa pikkusiskoaan olkapäästä, vie tämän lähemmäs ja katsoo teatraalisen suuttuneesti Envyä. ”Hirvittävää”, Carla naurahtaa, ”että jostakusta voi tulla tuollainen. Kertakaikkisen kamalaa, eikö vain, sisko? Ei puhuta hänelle enää.” Carla iskee Ramonalle silmää ja saa pienen hymyn aikaiseksi tämän kalvakoille kasvoille. Sitten hän vetää Envynkin kainaloonsa, rutistaa molempia hetken aikaa ja pukkaa heidän päänsä kevyesti yhteen.

”Koettakaahan käyttäytyä, lapset”, Carla toteaa hymyillen ja lähtee askeltamaan muiden mökkien suuntaan. ”Käyn keskustelemassa johtajan kanssa, tulen tähtien saavuttua takaisin kotiin. Paistoin tänään jäniksen, siitä osa on vielä pöydällä. Jakakaa se tasan, pidä puolesi, sisko!” Carla heilauttaa kättään ja katoaa mökkien joukkoon.

Envy potkaisee kiveä. ”Mitkä ihmeen lapset?” hän mutisee. ”Mehän olemme kyllin vanhoja etsimään oman riistamme metsästä. Voisimme ihan hyvin jopa hyökätä johonkin typerään kaupunkiin Annorlundassa. Emme me ole mitään lapsia enää.”

”Ole iloinen, ettei sinun tarvitse hyökätä yhteenkään kaupunkiin”, Ramona sanoo ja astelee sisään puumökkiin katsomatta taakseen.

”Mutta kun minä haluan”, Envy toteaa saapastellessaan perässä. Sisällä on vain yksi huone, jonka nurkassa on muutamia köyhän näköisiä peittoja ja tyynyjä. Huoneessa on yksi lasiton ikkuna ja iso puinen pöytä kahdella tuolilla. Kaikkialla haisee riistalle ja puulle.

”Muuten, oletko sinä vielä siellä… pimeässä?” Envy luo varovaisia katseita kulmiensa alta Ramonaan peläten, että tyttö palaa taas omituiseen, tyhjään tilaansa. Ramona vain katsoo pöydällä lojuvaa lihankimpaletta, joka oli vielä edellisten tähtien aikaan juossut aluskasvillisuuden seassa. Envy nappaa jäniksen ja alkaa haukata siitä isoja paloja suoraan. Kun Ramona ei vastaa hänen kysymykseensä, hän toteaa haluavansa syödä koko jäniksen. Ramona sanoo, että hänen isosiskonsa käski hänen pitää puoliaan ja yrittää ottaa jäniksen Envyltä.

Envyn tummat kulmat kurtistuvat. ”Ja minä sanon, että syön tämän yksin”, hän toteaa painokkaasti ja asia on sillä selvä. Käsky vaihtuu, auktoriteetista siirrytään toiseen. Ramona on aina totellut. Sellaista hänen pimeytensä keskellä eläminen on; jatkuvaa tottelemista, toisten sanoille nyökkäämistä vaikkei niitä tahtoisikaan noudattaa. Joskus sitä unohtaa itsensä pahasti sen kaiken alle. Ei enää muista, kenen käskyä milloinkin noudattaa ja kenen puolesta valehtelee. Tulee yhdeksi pimeyden kanssa.

Puheenaiheet unohtuvat, päivä ja kuukaudet vaihtuvat toiseen. Seuraavana vuonna Ramona saa todistaa, että Envy todella puhui totta sanoessaan haluavansa hyökätä kaupunkiin. Pienempään hyökkäykseen mukaan temmatut lapset saivat taistella henkensä puolesta tietämättä kunnolla syytä sille, miksi heidän oikeastaan tarvitsee hyppiä, väistellä ja iskeä. Ramonalle sillä ei tietenkään ole merkitystä, hänhän vain noudattaa jälleen kerran jonkun muun tahtoa. Ja hän saa todistaa, kuinka veren tanssiessa korutonta tanssiaan heidän ympärillään Envy saa uusia piirteitä. Tämä muuttuu eläimelliseksi, nopeaksi ja armottomaksi iskiessään veitsellään yhä vain uudemman kerran. Hymy piirtyy kapeille kasvoille, tummat hiukset tanssivat kilpaa veripisaroiden kanssa. Ja Ramona saa jälleen kerran tunnistaa uuden tunteen sisältään: pelon. Hän ei aina ole varma, mikä tunne on todella hänestä lähtöisin ja minkä joku muu on häneen asettanut. Mutta pelko on totta, se on raastavan todellinen piirtäessään kukkiaan hänen sisäänsä hänen katsellessaan taistelevaa Envyä. Sillä, että he ovat muurin samalla puolella, ei ole mitään merkitystä. Muuri lakkaa merkitsemästä pelon hakatessa sydäntä palasiksi.

* * *

Ramona nostaa päätään kuullessaan ääniä käytävästä. Hän on antanut muistojensa vyöryä liian mustana vyyhtinä yltään. Lapsuuden aurinkojen ja varhaisten tuntemusten ajattelusta ei ole hänelle kerrassaan mitään hyötyä niin kauan, kun hän aikoo pitää itsensä emotionaalisella tasolla irti niistä.

Hänen pimeytensä ei tarkoita surua tai inhoa maailmaa kohtaan, eikä myöskään missään nimessä tyhjyyttä sisällä. Se on iso, musta kuilu siinä kohdalla, jossa hänellä kuuluisi olla muistoja tapahtumista, jotka aiheuttivat hänelle hänen kylmyytensä kaikkea kohtaan. Pakkohan sille oli olla jokin syy, että joka kerralla, kun joku halusi hänen seuraansa, hän olisi mieluummin kääntynyt ja kiertänyt vesistöjä ja metsiä. Tai sille, että hän toteutti joka ikisen pyynnön ja käskyn siitäkin huolimatta, että ne eivät tuntuneet hänestä hyviltä. Hän muistaa sen kerran, kun Envy tarttui hänen käteensä ensimmäisen kerran. Se ei ollut tuntunut yhtään miltään eikä hän nähnyt sille mitään syytä, mutta hän oli antanut pojan tehdä niin. Tai se kerta, kun Envy vanhempana riisuutui kokonaan ja veti Ramonan mukanaan joen veteen. Se, mitä vedessä tapahtui, ei ollut tuntunut Ramonasta lainkaan hyvältä, pelkästään ärsyttävältä, mutta hän oli antanut Envyn koskea ja suudella, koska se oli ollut Envylle tärkeää.

Ja nyt Envy on ollut jo kaksi vuotta johtajana, etäännyttänyt itsensä kaikista muista ja jaellut käskyjä hioen suunnitelmaansa. Se sopii nuorelle ja intohimoiselle miehelle, Ramona ei voi kieltää sitä. Hän muistaa yhä suuren pelon tunteen, joka hänessä oli syttynyt Envyn taistellessa ensi kertaa Annorlundassa. Nyt, portaikossa yhä istuessaan Ramona miettii, aikooko se samainen pelko nousta pintaan vielä ratkaisevana hetkenä. Osittain hän toivoo sitä. Se voisi kohota pimeyttä korkeammalle ja määrittää hänet tyhjien kohtien sijasta.