Kirkkain tähti: luku 25

Luku 25: Kaksi aurinkoa

Töytäyksiä, puhetta, huutoakin. Kipua jossakin siellä, missä hengityselimistön pitäisi olla. Joku painaa keuhkoista, painaa kovaa, eikä keho aluksi aio reagoida. Sitten tietoisuus välähtää päälle yhden suuren yskähdyksen muodossa, keho nousee pystyasentoon ja yskii litroittain vettä. Vasta kehon ensimmäisten reaktioiden jälkeen mieli havahtuu siihen tosiasiaan, että sen ympärillä on muutakin kuin merellinen jääkylmää vettä.

Tummaihoinen, nuori nainen, jolla on yksi silmä ja lempeä katse. Arra. Yö ympärillä, tähtiä, kaikesta huolimatta edelleen tähtiä. Ranta ja luminen metsä sen takana. Kallio vasemmalla, jykevänä ja vahvana. Elämää.

”Ei”, pääsee Veronikan yhä vettä sylkeviltä huulilta, ”ei, ei ei. Sinä et tiedä, mitä sinä juuri teit. Päästä minut pois.”

Arra pudistaa päätään. ”En todellakaan ala katselemaan, kun henkilö, joka tarjoaa katon pääni päälle vain juoksee mereen ja yrittää lakata olemasta. Sinussa on hirvittävä määrä potentiaalia, Veronika.”

”Miten sinä…?”

Arra hymyilee varoen. ”Olen elänyt koko ikäni metsässä, joten sitä ahtaammassa tilassa kuulen kaiken. Huutosi yläkerrassa, askeleesi portaissa. Ei ole kovinkaan vaivalloista seurata toista yöllä ulos.”

”Mutta miksi?” Veronika pudistaa päätään. Hänen pitäisi olla pinnan alla, poissa täältä ikuisiksi ajoiksi. ”Miksi… Minä en enää elä. En elä, en kuulu tänne.”

Arra ojentaa huovan Veronikalle, ja kun tämä ei ota sitä vastaan, hän kietoo sen itse toisen naisen ympärille. Arran lämmin kosketus olkapäällä palauttaa Veronikan tyhjentyneeseen mieleen jonkin etäisesti tunnetta muistuttavan hetkeksi, mutta kosketuksen etääntyessä sekin katoaa.

”Sanoinhan jo, että sinussa on paljon potentiaalia. Haluan viedä sinut erääseen paikkaan, jos vain olet valmis seuraamaan minua.” Arran ilme on erilainen kuin aiemmin. Toiveikas, ystävällinen. Ainoan silmän takana on tuhat ja yksi merkitystä.

Veronika ei voi enää kävellä mereen, Arra ei antaisi. Tilaisuus on mennyt jälleen pois, eikä Veronikalla ole enää menetettävää. Tänne hän ei enää voisi jäädä. Jos Lysander saisi hänet joskus kiinni, hän voisi kävellä uudelleen mereen. ”Selvä”, hän sanoo ja antaa Arran nostaa itsensä ylös. Hän ei edes kysy, mitä Arralla on mielessään tai minne hän mahdollisesti Veronikan vie. Sillä ei ole merkitystä.

Tyhjyys Veronikan sisällä ei ole enää surusta ja kaikkeen turtumisesta johtuvaa, tyhjää tyhjyyttä. Se on pikemminkin autuasta ja osittain huvittunuttakin tyhjyttä – sitä vain on tullut siirryttyä kaiken maallisen yläpuolelle ja havaittua, miten pientä kaikki oikeastaan onkaan. Sen kautta saattaa tuntea etäisiä, pieniä välähdyksiä siitä, mitä joskus oli, mutta kaikki se tuntuu hirvittävän kaukaiselta ja pieneltä. Tuskin varjoltakaan entisestä.

”Minä en ole koskaan käynyt tällä puolen maailmaa”, Arra sanoo ojentaen olellaan olevasta repun tapaisesta kankaisesta kantolaukusta nyöritetyt kengät. Tyttö on todella ottanut kaiken huomioon. Jokin osa Veronikasta ymmärtää, ettei Arra ole millään voinut pakata varavaatteita silloin, kun on huomannut Veronikan harhailevan rannan suuntaan. Arran on alun alkaenkin täytynyt suunnitella jotain tämän kaltaista. Veronika ei kysy, sillä hänelle ei todellakaan ole merkitystä sillä, mihin Arra häntä vie ja miksi niin tapahtuu.

”Huomasin sen jo aiemmin”, Veronika vastaa ja muistelee muutamien tuntien takaista kanssakäymistä High Waterin salissa. Se oli kenties ollut ratkaiseva hetki Veronikan pieneksi kavenneessa maailmassa: tapa, jolla veli oli ottanut hänet vastaan vaikka hänenhän siinä vastaan piti ottaa, ja tapa, jolla Arra oli katsellut kaikkea. Ja vielä tapa, jolla Lysander oli tehnyt lopun siitä kaikesta.

Jollakin tasolla Veronika on metsästäjänaiselle kiitollinen. Arra on edesauttanut hänen lopullista katoamistaan, päästänyt hänet lipumaan toiselle puolelle.

”Ai, sinä siis huomasit?” Arran ainoaan silmään syttyy kimallus. ”Entä huomaatko sinä minusta, mistä olen kotoisin?”

Siitä on pitkä aika, kun Veronika on edellisen kerran kommunikoinut jonkun muun kuin Lysanderin kanssa. Siitä, kun hän on edellisen kerran käynyt rehellisen, antoisan keskustelun, on vielä kauemmin. Veronika ei enää muista, miten vastataan ilman kauniita valheita ja säännösteltyjä sanoja.

Ihmisiä hän kuitenkin osaa yhä tulkita, enemmän ja vähemmän hyvin. Lysander ei useimmiten anna hänen tutkia toisia, ei päästä häntä mihinkään, missä hän voisi saada vähääkään vaikutteita ja omia ajatuksia. Neljän vuoden eristyksestä huolimatta Veronika pystyy havaitsemaan, että Arrassa on jotakin vierasta. Ei puhetavassa, mutta havainnoinnissa ja suoraviivaisuudessa. Jos Veronikalla ei olisi perimmäistä epäilystään, hän sanoisi Arran olevan Cassiopeiasta.

Veronikalla kuitenkin on epäilyksensä, joten hän vastaa vain: ”Et ole kasvanut tämän muurin sisällä.”

Arran kulmat kohoavat. ”Oho, sehän oli nopeaa päättelyä.”

”En siis ollut väärässä?”

Arra vain hymyilee. ”Tulet huomaamaan.”

”Tulet siis viemään minut muurin toiselle puolelle”, Veronika sanoo hiljaa, ”erikoista, etten ole koskaan edes haaveillut käyväni siellä, vaikka halusin metsästäjäksi.”

Arra ja Veronika ovat kävelleet jo hyvän matkaa, ja vaikka Veronikalla on yhä kylmä, Arran mukanaan kantamat varavaatteet pitävät hänet tolpillaan. Veronika, jonka moraali pohjautui joskus mustavalkoiseen hyvä-paha-asetelmaan, – tavalliset ihmiset ja villit – ei nyt edes jaksa kyseenalaistaa sitä, miten Arra on molempia. Hän ei tahdo kysyä siitä mitään, koska tietää, että saa vielä ymmärtää. Hänen kauan sitten haudatulla metsästäjän ajatusmaailmallaan olisi muutama sana sanottavanaan tilanteesta, mutta suurin osa Veronikasta ymmärtää, ettei tämä hetki ole enää mitään. Aallot saisivat hänet vielä ennemmin tai myöhemmin.

”Puhutaan jotakin, inhoan tätä kuollutta hiljaisuutta”, Arra murahtaa heidän kävellessään pienen, nukkuvan kaupunkialueen ohi kohti metsää ja muuria. Veronika kuvittelee tytön tarkoittavan hiljaisuutta heidän välillään, kunnes hän lopulta ymmärtää, että hän tarkoittaa ympäristöä. Lumi eristää laajat kadut ja satunnaiset puut piinaavalla hiljaisuudellaan. Muurin takana kasvanut Arra ei ole tottunut jatkuvaan, melankoliseen hiljaisuuteen kaikkialla ympärillään.

”Ei ole mitään puhuttavaa”, vastaa Veronika, joka ei ole moneen kuukauteen käynyt näin pitkällä High Waterista. He ohittavat Aquilan pienen sataman, joka sekin on yöasetuksessa. Ihmisiä ei risteile suunnasta toiseen, kaikki on aavemaisen hiljaista.

”Kysy minulta jotakin, ihan mitä vain”, Arra sanoo. ”En halua olla näin hiljaa.”

Veronika voisi nähdä tilaisuuden, mutta ei jaksa vaivautua kysymään heidän päämäärästään tai siitä, kuka Arra oikeastaan edes on. ”Miksi minun isoveljeni lähti matkaan juuri sinun kanssasi?”

”Mistä minä sen tietäisin?”

”Ettekö te ole…?”

”Ole mitä? Rakastavaisia? Ystäviä? Vihamiehiä?” Arran äänestä kuultaa ärtymys puheenaihetta kohtaan. ”Emme me ole mitään. Vielä auringon ollessa taivaalla me olimme ryhmänjohtaja ja tavallinen metsästäjä, nyt emme enää edes sitä.”

Veronika nyökkää osittain pettyneenä, osittain kiitollisena. Se maallinen, pieni osa, jonka tyhjyyden keskellä seisova Veronika näkee kaukaa katsottuna, toivoo edelleen Frejn olevan onnellinen.

”Frejllä ei siis ole romanttista kiinnostusta sinua kohtaan? Minä kun luulin hänen ilmeidensä ja eleidensä tarkoittavan sitä.”

”En minä siitä voi mitään tietää”, Arra sanoo ja huomaa valehtelevansa. Onhan hän huomannut Frejn olevan tuttavallinen. Mieshän takasi oman henkensä uhalla hänet. Ihme kyllä syyllisyyden aalto ei pyyhkiydy hänen ylitseen, kun hän tajuaa, että Frej joutuu nyt vastaamaan takaamisestaan. Arra ei enää palaa takaisin Altairiin, ei ainakaan metsästäjänä. Syyllisyys muistuttaisi olemassaolostaan vasta myöhemmin.

Toisaalta Arra ei ole koskaan ajatellut Frejn tuttavuutta minään muuna kuin yrityksenä olla ystävällinen. Frejhän on juuri sellainen kaunis sielu, joka ajattelee kaikesta hyvää silloinkin, kun toisin todistetaan. Pieni nyrkkeilysäkki, joka kantaa kaiken muiden puolesta. Oikeastaan se on Arrasta vain hirvittävän typerää, mutta toisaalta siinä on jotakin suloista, hellyyttävääkin. Jotakin sellaista, jolle muurin takana ei ollut sanoja.

Kenties siksikin Veronikan olettamus hämmentää Arraa. Hän oli luullut Frejn läheisyyden olleen jotakin muuta, mutta mikäpä hän olisi sellaisia asioita ymmärtämään.

”En ole oikein koskaan osannut ajatella miehiä ruumiillisesta tai sielullisesta näkökulmasta, he eivät erityisemmin kiinnosta minua”, Arra toteaa lopulta. Tuntuu hienolta puhua totta.

Veronikan maalliset, tyhjyydestä eristetyt sielunpalaset osaavat yhä tuntea suurta samaistumista. Häntä ei koskaan kiinnostanut löytää itselleen kumppania, ja seksuaalisuuttaan hän osasi ajatella vasta aviovuoteessaan. Aika Lysanderin jälkeen onkin sitten oma lukunsa, silloin hänen ajatuksillaan ja haluillaan ei enää ollutkaan merkitystä.

”Satuttiko se mies sinua?” Arra kysyy aivan kuin lukisi Veronikan ajatuksia.

”Hän...” Nyt ei ole enää väliä, nyt kaiken saa sanoa ääneen. Siltikään mikään ei tule ulos.

”Ymmärrän”, Arra huokaisee syvään, ja huokaukseen tiivistyy kaikki se väkivalta ja sorto, johon miehet tässä maailmassa kykenevät. Veronika ei sano enää mitään.

Kylistä kävellään eteenpäin, kaupat ja kadut jätetään taakse. Arra vie Veronikan niin kauas kodistaan, niin kauas Aquilan portista, että he ovat turvallisella etäisyydellä metsästäjistä, jotka portilla vartioivat.

”Arra, en tahtoisi kyseenalaistaa, mutta… Muuri on useita metrejä korkea. Miten sen yli pääsee?” Veronika oli olettanut heidän menevän portille, sillä sen luoda odottavat metsästäjät pitävät vielä Arraa yhä yhtenä heistä. Sitten Veronikan mielen lävistää ajatus: Arra ei kenties tahdo tuottaa ylimääräistä kuolemaa. Ajatus on kaunis, se sopii Arran jollakin tasolla hentoon olemukseen.

Arra ei vastaa, kaivaa vain suuresta kangaslaukustaan köyden, jonka päässä on metallinen terä. Kylmän, hopeisena hohtavan metallin näkeminen ei herätä Veronikassa positiivisia muistoja, mutta muisto haipuu hämmennyksen tieltä. Hän ei ole koskaan nähnyt tällaista esinettä. Arra ottaa narusta tiukan otteen nahkahansikkaillaan, heilauttaa sen olkansa yli voimakkaasti muurille. Hopeinen osa jää kiinni muuriin, ja kun Arra vetää, hän huomaa sen todella pysyvän kiinni.

”Näytänkö minä ensin, miten kiivetään?”

Veronika katsoo toista naista kuin lasta. ”Minä kasvoin metsästäjien kanssa, osaan minä kiivetä”, Veronika huomauttaa siristäen silmiään. Hän ojentaa kätensä ja saa narun Arralta huvittuneen äännähdyksen saattelemana.

”Ei, odota, ota nämä myös”, Arra sanoo ja heittää Veronikalle myös nahkahanskansakin. ”Tuon ylös kiipeäminen sattuu enemmän käsiin kuin mihinkään muuhun.”

Veronika nyökkää. Häneltä kestää hetki löytää tekniikka, jolla vetää itseään ylös pystysuoraa seinää pitkin. Miltei tunnottomat kädet ovat vähällä luovuttaa, mutta Veronikan taantuneesta mielestä tuntuu hyvältä pitää pitkästä aikaa jostakin kiinni aivan kirjaimellisesti.

Kun Veronika pääsee muurin päälle, hän kysyy Arralta ohjeita toiselle puolelle pääsemiseen.

”Sinne alas on varmaan hypätty jo aiemmin, siellä pitäisi näkyä jälkiä! Lunta on paljon, joten pudotus on pehmeä!” Arra huutaa ja huitoo käsillään. Veronika heittää köyden alas, ja Arra tarttuu siihen paljain käsin. Aluksi kiipeäminen on hapuilevaa, hän kun ei ole koskaan joutunut kiipeämään ainoastaan yksi silmä apunaan. Siihen kuitenkin tottuu, yksisilmäisyyteen. Maailma ei suinkaan kavennu, siihen oppii keskittymään aivan uudella tavalla.

Kun molemmat naiset seisovat muurin päällä, Arra osoittaa sen toiselle puolelle.

”Mitä sinä odotat? Hyppää, vai pitääkö minun hypätä alas ja ottaa sinut kiinni?” Arra heittää lauseensa ilmoille vain hoputtaakseen Veronikaa, mutta punatukkainen nainen näyttää kertakaikkisen hämmentyneeltä.

”No näytetään sitten mallia.” Arra ottaa hopeateräisen esineen, sulloo sen laukkuunsa ja hyppää pehmeän näköisesti alas. Maahan päästyään kuuluu ääni, joka saa Veronikan säpsähtämään. Kun Arran pää nousee ylös lumen keskeltä, Veronika huomaa äänen olevan nauru.

Naurun turvallisen soinnun saattelemana Veronikakin hyppää, ajatellen ilmassa sitä samaa kuin hetkiä sitten veteen hypätessään – ei mitään. Kylmässä vedessä käyminen on jäädyttänyt hänet suurimmalta osin, joten sekin vaikuttaa vahvasti hänen tyhjäksi käyneeseen mieleensä. Arran nauru lämmittää kuitenkin jostain syvemmältä, se saa Veronikan seuraamaan tyttöä.

”Arra… En olisi koskaan uskonut muurin toiselle puolelle pääsemisen olevan näin helppoa. Täällä näyttää aivan samalta kuin toisellakin puolella”, Veronika kuiskaa, vaikka jälkimmäisen hän tietääkin metsästäjäperheensä vuoksi.

”Niin”, Arra sanoo pysähtymättä tai kääntymättä, ”osittain siitäkin syystä me pääsemmekin aina niin helposti liikkumaan muurin toiselle puolelle.”

Toista syytä Veronika ei kysy, hänen ei liene tarpeellista tietää sitä. Tällä hetkellä hänelle on olennaista vain seurata Arraa ja toivoa, ettei kylmyys estä hänen ruumistaan liikkumasta. Jostain syystä hän uskoo, että jos niin kävisikin, Arra kantaisi hänet heidän määränpäähänsä. Tytöllä olisi voimaa ja tahtoa siihen. Tahtoa tosin vain siksi, että hänellä on mitä selkeämminkin suuri päämäärä, johon Veronika liittyy. Veronika on jo kauan sitten oppinut olemaan kiintymättä ihmisiin tai olemaan uskomatta heidän kiintymykseensä. Hän ei luota Arraan, ei, vaikka hän kuuli nousevat auringonsäteet tytön naurussa.

* * *

Kaikille aamu ei valkene samoin. Lattialle lysähtäneelle Lysanderille tyhjä huone merkitsee epäonnistumista, Frejlle puolestaan suunnatonta pelkoa menetyksestä. Kumpikin nuorista, lähes samanikäisistä miehistä juoksee paniikissa portaat alas ymmärtäen, että jotakin on lähtenyt pois.

”Missä minun vaimoni on? Missä hän on?” Lysander ei enää edes yritä pitää ääntään matalana, hän huutaa niin kovaa, että koko linnan palveluskunta varmasti kuulee. Hän seisoo aivan mahonkisen pöydän ääressä silmät selällään, pienet tummat renkaat niiden alla merkkinä edellisen yön tapahtumista. ”Etsikää vaimoni, hän ei ole voinut lähteä minnekään. Hän ei koskaan –”

”Arra! Oletko sinä siellä?” Frej pysähtyy huoneeseen hätä silmissään huomatessaan linnan isännän. ”Lysander, Arra on kadonnut, en löydä häntä ulkoa tai sisältä...”

Nuoret miehet katsovat toisiaan ja ymmärtävät muutamissa sekunneissa, mitä on tapahtunut. Molemmat naiset ovat lähteneet saman yön aikana. Lysander, joka on edelleen suunniltaan raivosta viimeöisten tapahtumien ja oman heikkoutensa ymmärtämisen jäljiltä, ei kestä enää yhtään takapakkia. Hän ymmärsi viimein Veronikan merkityksen itselleen, ja sen vuoksi haluaa nyt pitää naisen entistä tiukemmin otteessaan. Ja nyt hän, nainen, pelkkä nainen, pelkkä uskomattoman paljon hänen maailmaansa vaikuttava nainen on lähtenyt pois sanomatta hänelle mitään. Lysander tahtoisi murtua, tahtoisi huutaa ja kirota edessään seisovan Frej Darehawkin.

Hänen kuninkaallinen koulutuksensa on eri mieltä. Hän ei koskaan voisi alkaa julkisesti syytellä toista, pieninkään palanen hänen todellisesta luonteestaan ei saisi päästä vapaaksi. Siitäkin syystä Veronika oli ja on tärkeä – häneen Lysander saattoi purkaa kaiken, jota ei muualla saanut päästää ulos itsestään.

Nyt Lysander joutuu vain katsomaan Frejtä silmiin ja toteamaan, että hän oli oikeassa. Frejtä ja Arraa ei olisi koskaan saanut päästää sisään High Wateriin. Mutta siinä he nyt ovat, saman tilanteen vankeina, kykenemättömiä tekemään sille mitään. Katse vaihtuu, ymmärrys leviää. Merkitys on erilainen.

Ennen kuin aurinko on ehtinyt nousta korkeimpaan pisteeseensä, metsästäjien hevoset saapuvat paikalle ja metsästäjät ryntäävät suoraan High Wateriin. He eivät säästele sanojaan tai pahoittele nopeaa sisääntuloaan, vaan kysyvät suoraan, missä Frejn mukanaan tuoma Arra on. Kun Frej selittää tilanteen, metsästäjien kasvoille piirtyy järkyttynyt, lähes kokonaan toivosta pyyhitty ilme.

”Tästä täytyy tiedottaa kaikkialle”, yksi metsästäjistä sanoo katsoen sekä Frejtä että Lysanderia, ”se tyttö, Arra… Me olemme saaneet tietää, että hän on yksi villeistä.” Frej ei voi sille mitään, että hänen polvensa pettävät sanojen tavoittaessa hänen korvansa.