Kirkkain tähti: luku 19

Luku 19: Kevätaurinko

Yksinäisyys ei ole olotila tai tunne. Se on paikka. Toisin kuin kuvitellaan, siellä ei näe ovien sulkeutuvan silmiensä edessä tai joudu muiden keskelle naurunalaiseksi. Muut eivät liity siihen millään tavalla. Siellä ei näe tai kuule ketään muuta. Siellä on pimeää.

Sitä ei voi koskaan olla aivan täysin varma, ympäröikö pimeys ulkopuolelta vai onko se löytänyt tiensä jo sisäpuolellekin. Se täytttää kaiken, se on kaikki ja yhtäkkiä sitä huomaa ajattelevansa, ettei se haittaa mitään. Keinottomuus ja ahdistus muuttuvat tyyneksi tietämykseksi siitä, ettei sitä kaikkea voi koskaan muuttaa. Pimeys on erottanut kaikesta muusta lopullisesti, eristänyt yksinäisyyden tilaan.

Lir Laygold ei ole enää varma, milloin hän pitää silmiään auki ja milloin kiinni. Kaikki on mustaa. Hän tekee yhä näennäisesti kaikki päätökset valtakunnassaan, on jo astunut ulos sairauden hajuisesta huoneestaan ja astellut käytävillä henkivartijoiden läsnäollessa. Lirille on kerrottu, ettei hänen kannata vielä ottaa vastaan korkea-arvoisia vieraita tai näyttäytyä julkisesti, sillä hänen silmistään näkee vielä sokeuden. Ne eivät muutu koskaan valkoisiksi, koska Anesidora osasi pistää oikeaan kohtaan. Ne ovat vain toistaiseksi täynnä punaisia karttoja ja säilyvät sellaisina vielä jonkin aikaa.

Avuttomuudesta on tullut Lirin uusi jumala. Hän ei voi tehdä mitään ilman avustajaa, ja Anesidoran on pakko valvoa hänen toimiaan jatkuvasti. Koko Sea’s Endin valtava palvelusväki ei tiedä kuninkaansa äkillisestä sokeutumisesta, vain muutama riittävän luotettava. Silti Liristä tuntuu, että kun hän astelee vaivalloisesti rakastamillaan linnan käytävillä, hän astelee siellä viimeisiä kertoja. Vielä muutamia päiviä sitten hän kuvitteli olevansa avuton siksi, että jokainen hovissa tekee asioita hänen puolestaan. Se ei ollut avuttomuutta lainkaan. Silloin hän kykeni vielä kategorioimaan ihmisiä katseellaan. Nyt pimeys on kaikkialla, ja Lir on alkanut ymmärtää, että se on hänen lopullinen todellisuutensa. Hän ei enää koskaan näkisi tähtiä.

Eikä Lilith Ashworthia. Lir ei ole uskaltanut ajatella, että perheensä menettänyt nainen astelee yhä hänen linnassaan. Jossakin syvällä alitajunnassaan Lir tietää, ettei uskaltaisi tavata Lilith Ashworthia nyt, kun hänen näkökykynsä poistuminen estää häntä aistimasta naisesta huokuvaa viisautta. Jos tähdet kiteytyisivät joksikin lähestyttäväksi ja todelliseksi, ne kiteytyisivät Lilithiksi. Tämä havaitsisi heti Lirin sokeuden eikä Lir voisi ottaa sitä riskiä.

Kolme pitkää päivää hän pysyttelee varjoissa, kuuntelee, mitä Anesidora kertoo maailman tilanteesta ja nyökkäilee hiljaa. Kolmantena päivänä Anesidora kertoo odottavansa sisarensa Elisabethin vierailua lähipäivinä, ja Lir nyökkää sillekin. Sisimmässään nuori kuningas ei erityisemmin ilahdu pohjoisen herttuattaren vierailusta, mutta eihän hän sitä voisi estää. Hänen kuninkuutensa tanssii heikolla jäällä. Hän ei uskalla tehdä mitään.

Maailman tilannetta Lir ei viitsi pyörittää mielessään, se tulee jo valmiiksi hänen uniinsa tavalla, joka sekoittaa hänen kykyään ymmärtää sitä, missä on todellisuuden ja unen raja. Hän yrittää muistaa, että todellisuutta on pimeys, mutta ajatus ei mahdu hänen aivoihinsa eikä hän kykene ajattelemaan sitä ilman, että kokee itsensäkin osaksi pimeyttä. Maailma ei voi enää luhistua, koska se on vaipunut syvälle mustuuteen. Lir on alkanut kadottaa ääriviivojaan. Kun hän kysyy Anesidoralta, kauanko hän on ollut sokea, hän saa vastaukseksi kuusi päivää. Ne ovat tuntuneet valovuosilta. Aivan kuin Lirin maailma olisi aina ollut pimeä.

Ja Annorlundan tilanne todella on sekava. Idän mahtisuku on lähes kokonaan tuhottu, herttuatar ei pääse vielä kotiinsa ja villit saapuvat muurin yli koska tahansa. Lysander vaimoineen on palannut Aquilaan, kotiinsa, eikä veli varmastikaan aio auttaa. Eihän Lysanderia maailman tilanne ole koskaan kiinnostanut. Altairista on kuulunut pelkästään huonoja uutisia. Ian Darehawk lähetti metsästäjiltään sellaisia uutisia, että muutamia päiviä sitten yksi hänen alaisistaan jäi villejen haaviin, mutta palasi takaisin ilman toista silmäänsä. Tyttö on Ianin sanojen mukaan kunnossa.

Lir vastaanottaa kaiken tiedon ymmärtämättä täysin, mitä tehdä sen kanssa. Kun hän kuulee metsästäjätytöstä, hän tietää, että jokaisen maanosan on pian valmistauduttava suureen sotaan villejä vastaan. Kunpa hän vain tietäisi, miten tehdä sen. Sokeus on laskenut hänen muurejaan, tehnyt hänestä haavoittuvaisemman kuin koskaan. Hänen pahin pelkonsa on toteutunut: hän ei kykene johtamaan kansaansa.

Kunpa joku koskettaisi olkapäähän, tekisi hänestä taas todellisen kosketuksellaan. Isä, äiti, pikkuveli… Kuka tahansa. Ja silloin, valuessaan syvemmälle omaan päähänsä, hän ymmärtää, ketä hän tarvitsee. Yksi käden liikautus ja käsky, ja Lilithiä lähdetään jo hakemaan hänen luoksensa.

Lir seisoo meren puoleisella, avonaisella käytävällä ja pitää tiukasti kiinni kaiteesta. Hän tuntee laskevan auringon lämmön ihollaan. Kevät tulisi pian, mutta hän ei enää näkisi sitä. Hän sysää ajatuksen surullisuuden pois, kun Lilith astelee hänen vierelleen. Lir komentaa vartijat pois ja odottaa, että nainen sanoisi jotakin.

”Täällä on niin kaunista.” Lir on ehtinyt unohtaa soinnin naisen äänessä. Vaikkei Lir kykenekään näkemään samaa kuin Lilith ja hänen kauneuden kokemuksensa jää täten vajavaiseksi, hän huomaa pimeytensä laitamilla pieniä valon kierroksia. Lilithin ääni piirtää reittinsä keskelle tyhjää, mustaa massaa. Se tuntuu paremmalta kuin auringon lämpö ihoa vasten.

”Niin on”, Lir huomaa vastaavansa ja tarkoittavansa sitä.

”Nuori kuningas… Ei sinun tarvitse teeskennellä. Minä huomaan kyllä.” Lir on miltei varma, että Lilith katsoo häntä nyt. Hän ei uskalla kääntää päätään.

Lir itkisi, jos ei tietäisi, että se sattuu uskomattoman paljon verkkokalvoihin, jotka ovat jo kerran kaikkein pahimman kokeneet. Se olisi kuin suolaa silmissä. ”Lilith, minä… Minä olen eksynyt. Menetys vei minut mukaansa”, hän kuiskaa. ”Annoin sen murskata minut ilman taistelua.”

”Ssh, kuningasparka, älä sano noin.” Lilith astuu lähemmäs. Hän on huomattavasti lyhempi kuin Lir, ja kun hän vie sirot sormensa kuninkaan omille, Lir tuntee lämmön siirtyvän kehosta kehoon. ”Sinähän taistelet nytkin.”

”Taistelenko?”

Lilith naurahtaa. Kevätaurinko. Hänen naurunsa on kevätaurinko. ”Mitä sinä todella haluat, kuningas Lir?”

Jos hän tietäisikin. Aina vanhempiensa kuolemaan saakka hän olisi sanonut haluavansa kuninkaaksi, koska koko lapsuutensa ajan häntä oli koulutettu tulemaan oikeudenmukaiseksi ja rakastettavaksi kuninkaaksi. Kuusi päivää sitten hän olisi sanonut haluavansa karkottaa villien uhan ja turvata kansalaistensa hyvinvoinnin. Nyt hän tahtoo, ettei Lilith päästä irti hänen kädestään.

Pelko tekee mielelle erikoisia asioita. Jotkut se sulkee kuoreensa, jotkut saa toimimaan luonteelle hyvin epäominaisella tavalla. Ja joillekuille, kuningas Lirin kaltaisille, se tekee molemmat. Hetken mielijohteesta Lir vetää Lilithin lähemmäs, tuntee tämän kehon omaansa vasten eikä enää ajattele selkeästi. Aurinko laskee meren taakse tehden väreistä kaikkea kirkkaasta oranssista vaaleanpunaiseen. Pastellinen värikirjo taustallaan Lir vie kätensä Lilithin kasvoille, sivelee niitä muistaakseen niiden jokaisen yksityiskohdan. Ja muutamassa sekunnissa harkintakyky pettää, minuus katoaaa mielen taka-alalle ja Lir huomaa tuntevansa itsensä Lilithin pehmeitä huulia vasten.

Harkintakyky palaa sekunneissa takaisin, kumpikin perääntyy voimakkasti ja Lir tuntee pimeyden palanneen mielensä laitamille. ”Voi tähtien nimeen, apua, Lilith… Anteeksi”, Lir henkäisee ottaessaan vielä varmuuden vuoksi muutaman askeleen taaksepäin, lähemmäksi pimeyttä. Valopilkut reunoilla lakkaavat lopullisesti olemasta. ”Olen syvästi pahoillani, rouva Ashworth”, Lir sanoo uudestaan karaisten kurkkuaan.

Lilith nauraa taas. ”Sinun täytyy etsiä se, mitä haluat”, hän sanoo, ja Lir pelkää naisen kävelevän pois. Hän ei kestäisi, jos Lilith kääntäisi hänelle selkänsä eikä hän voisi edes nähdä sitä. Lilith ei kuitenkaan tee niin. Hän astelee auringonlaskun muuttuessa räikeän punaiseksi kuninkaan viereen, vie kätensä jälleen tämän kädelle eikä sano enää mitään. Lilithin hiukset näyttävät tummanvihreiltä valon osuessa niihin. Pieni merituuli keinuttaa kiharoita ja saa ne karkailemaan kampauksesta, mutta Lilith ei irrota kättään Lirin omasta ehostaakseen hiuksiaan.

Värikäs iltataivas muuttuu yön tummaksi indigoksi heidän seistessään siinä hiljaa tuuleen kietoutuneena ja sydäntensä sykkiessä tietämättöminä. Lir ei ole enää varma, mistä kulmasta hän näkee itsensä. Pimeys ei ole muuttunut valoksi eikä valo pimeydeksi, kaikki käsitteet ovat lakanneet olemasta. On vain Lilithin käden muotoinen maailma ja taivaalle syttyvät tähdet meren yllä. Ne ovat siellä, vaikkei hän niitä näekään. Ja vaikka Lir kuinka yrittää, hän ei kuule edes tähdiltä vastausta siihen, mitä hän todella haluaa.