Kirkkain tähti: luku 52

Luku 52: Nollapisteen lähestyessä

Paniikki ajaa ihmistä pitkälle. Paniikki ja se kylmä tietoisuus, joka sen alla elää. Villejen hyökkäykset ovat alkaneet niin pohjoisessa, idässä kuin lännessäkin. Elisabeth Wainwright viimeisen sotajoukkonsa kanssa on lähtenyt sotaan ja on jo hyvin lähellä tunnelin suuta Lyrassa. Hän ei ole pohjoisessa vahtimassa, pärjäävätkö hänen sinne jättämänsä sotilaat mahdollisille uhille. Elisabethillehan maailmassa ei ole koskaan ollut muita uhkia kuin Laygoldit. Nyt hänen oma linnansa on hyökkäyksen alla, kun yksi villien ryhmistä löytää jälleen tiensä pihan lammen ylitse linnan pienten muurien sisälle.

Sisällä suunnaton kauhu leviää tavallisiin palvelijoihin, kun he katsovat linnan ikkunoista, miten vartijat kuolevat yksi kerrallaan pihalle. Kauiten Wainwrighteja palvellut Ania seisoo tiukasti kiinni Richardissa saliin vievällä käytävällä ja katsoo kauhun lamauttamana ulos. Richard puristaa hänen sormiaan, mutta hän ei tunne sitä enää. Suunnaton pelko lamauttaa hänet hetkeksi, mutta kaiken sen alla liikehtivä järki, tietoisuus tapahtumista ottaa ohjat haltuunsa.

Ania kumartuu alas, vetää Richardin mukaansa syrjempään, yläkertaan johtavaan portaikkoon. Ylempiin kerroksiin ei kannattaisi mennä, villit pääsisivät sinne ongelmitta. Ania kumartuu Richardin puoleen, tarttuu ryppyisillä käsillään tämän lapsenkasvoihin. Pojan silmät ovat suuret ja selvästikin kauhun vallassa, mutta ne tuntuvat ymmärtävän, mitä tapahtuu. Hänen odottamansa sota on nyt levinnyt tännekin, mutta odottamattomasta suunnasta. Ania ei jaksa olla tyytyväinen siihen, että oli aina ollut oikeassa villeistä. Nyt on liian myöhäistä miettiä mitään jo tapahtunutta, on keskityttävä kaikkien aistien voimin siihen, mitä nyt tapahtuu.

”Richard, kuuntele minua.” Ania ravistelee poikaa, kunnes saa tämän nyökkäämään. Hän ei voi antaa herttuattaren ainoan lapsen vaipua liian syvälle kauhunsa syövereihin. Tässä maailmassa kahdeksanvuotias lapsikaan ei saa tuntea pelkoa siitä, että hänen kotinsa täyttyy vieraista ihmisistä, joiden teräaseet tekevät salin maton punaisesta pelkän varjon kaikkeen siihen tummanpunaiseen nesteeseen verrattuna. ”Sinun täytyy piiloutua. Mene kellaritasolle, vankityrmiin. Vankityrmien seinissä on se pieni salareitti, josta pääsee kellareitakin alemmas, vanhaan sotasuojaan. Kuuletko sinä? Sinun täytyy mennä sinne. Sinä tiedät, missä se on.”

Nopeita nyökkäyksiä. ”Entä sinä?” Poika vetää pellavapaitansa hihan kääntöpuolelta pienen nuppineulan, vääntyneen mutta terävän. ”Sinunkin täytyy suojautua.” Richard ojentaa neulan Anian ikää nähneille käsille, ja Ania pakottaa itkun mustanpuhuvan aallon pysymään sisällä. Hän ei ehtisi nyt itkeä nuoren herransa vilpittömyydelle.

”Kiitos”, Ania kuiskaa ja rutistaa Richardia nopeasti. Hän tietää, ettei sille olisi aikaa, mutta ottaa silti osan pojan lämmöstä talteensa.

Lopulta Ania päästää irti Richardista, pistää neulan omaan hihaansa ja taputtaa poikaa selkään hoputukseksi. Richard nyökkää pienesti, katoaa käytävälle eikä Ania usko, että näkisi nuorta herraa enää koskaan. Hän vie kädet ohimoilleen, painaa päänsä alas ja toivoo, että herttuatar Elisabeth antaisi hänelle anteeksi sen, ettei hän kyennyt tekemään mitään.

Linnaan sisälle murtautuvien villejen käytös on ironisen kaukana siitä nimestä, mitä heistä muurin sisäpuolella käytetään. He toimivat organisoidusti ja nopeasti, käyvät suurimmat tilat ensin läpi ja siirtyvät sitten pienempiin.

Kun he ovat tehneet selvää kaikista salista olleista, he siirtyvät käytävien kautta ylempiin kerroksiin ja löytävät lopulta myös yhdelle portaikolle lyhistyneen Anian. Hän olisi voinut nousta aiemmin ylös ja yrittää piiloutua, seurata Richardia. Silti hän kokee, että pojalla on paremmat mahdollisuudet selvitä yksin. Hän on pieni ja ymmärtää, mitä vaara tarkoittaa.

Sitä paitsi Ania ei usko, että tässä maailmassa olisi tämän kaiken jälkeen enää mitään, mitä hänen silmänsä varsinaisesti haluaisivat yhä todistaa. Hän puree hampaansa yhteen tuntiessaan pientä katkeruutta siitä, ettei saa koskaan nähdä herttuattarensa kohoavan kuningattareksi asti. Hän tietää sen tapahtuvan, ja tietää yhtä suurella varmuudella että edellinen auringonnousu oli hänen viimeisensä.

Villit eivät pysähdy ihmettelemään tai nauramaan vanhalle naiselle, joka on lyhistynyt portaikon kivistä, kylmää seinää vasten. He eivät ilveile hänelle, ja Ania huomaa ihmettelevänsä sitä, miten rutiininomaisin ottein villit tarttuvat häneen ja ojentavat hänet pystyasentoon. He saisivat hänet kuolleena, he ottaisivat hänen sieluriepunsa, mutta eivät niin vain. Ania ei tahdo kuolla häpeällisesti itkien ja huutaen pelosta. Sankarikuolemaa hän ei enää saisi, mutta vähintä, mitä hän voi tehdä, on potkaista hänet harmaista hiuksista ylös nostanutta miestä nivusiin. Villeillä ei ole haarniskoja, heidän kriittisimmät paikkansa ovat yhä satutettavissa.

Anian potku aiheuttaa hetkellisen reaktion miehessä, ja tämä pääsee pyristelemään irti miehen otteesta. Häneltä irtoaa useita hiuksia, hänen päänahkansa tuntuu olevan tulessa, mutta silti hänen energiansa riittävät vielä muiden villejen päälle käymiseen. Hän hyökkää yhden, tällä kertaa naispuolisen villin päälle, onnistuu kaatamaan tämän portaat alas ja löytää pian sen jälkeen itsensä jälleen polviltaan. Sillä kertaa joku painaa kengän hänen päätään vasten. Portaikko runtelee heiveröistä, vanhaa ruumista. Kylmä kivi painuu poskea vasten.

Tämän naisen surmaamiseen ei tahdota käyttää turhan paljon aikaa, mutta muutamien villien kasvoilla käväisee yllättyneitä ilmeitä, kun nainen kykeneekin hyökkäämään edes hivenen vastaan. Siltikään kukaan ei suo Anialle armoa tai jää kuuntelemaan viimeisiä sanoja. Yksi naisista survaisee paksun, täysin muurien sisäpuolella tuntemattoman veitsen Anian selkään ja iskee kriittisiin kohtiin kolmesti. Veri jää valumaan portaita alas, kun villit jatkavat matkaansa tornikammariin. Anian hihaan jäänyt nuppineula lävistää törmäyksen myötä ihon, mutta enää ei ole mieltä aistimassa siitä aiheutuvaa kipua.

* * *

Lännessä hyökkäys noudattaa tismalleen samaa kaavaa. Rutiininomaista, selkeää etenemistä vailla sen kummempaa sadismia tai juonittelua. Pelkkää tappamista. Täysin varautumattomien, lähes puolustuskyvyttömien ihmisten tappamista.

Toisin kuin nykyisten villejen esi-isät, nämä villit eivät tuhoa kaupunkeja vaan ensisijaisesti suuria sukuja ja heidän palveluskuntaansa. Kaikki matkalle osuvat siviilitkin saavat osansa kuoleman viitasta.

Aquila ja Vega ovat väkimäärältään pienimmät koko Annorlundassa, ja siitä on kiittäminen villejä itsejään. Jo ennestään osittain raunioina olevia kaupunkeja on helppoa kiertää ensimmäisestä toiseen, sillä tuhottavaa ei juurikaan ole.

Pääkohde on tietenkin High Waterin linna, sillä ylimykset ovat ne, joista Envy on käskenyt ensisijaisesti hankkiutua eroon. Lysander Laygold tuskin osaisi odottaa hyökkäystä, ja kaikkien huhujen mukaan hänen mailleensa ei olisi erityisen vaikeaa tunkeutua. Fyysistä vastusta hänestä ei olisi, tosin ei ole juuri kenestäkään muustakaan täällä. Ainoastaan metsästäjät ovat todellinen vastus, ja he ovat kaikki Lyrassa.

Melkein kaikki. Pieni osa toista metsästäjäryhmää on yhä Aquilassa vartioimassa High Wateria, joten villien länteen lähtenyt ryhmä saa ensimmäistä kertaa kunnollisia vastuksia. Taistelua käydään pitempään kuin villit odottavat; metsästäjistä todella on vastusta heille. Heidän tekniikkansa eivät muistuta toisiaan, mutta kummatkin metsien kasvatit osaavat taistella ympäristössä kuin ympäristössä.

Metsästäjiä on silti liian vähän verrattuna villeihin. Kestää useita tunteja päästä High Wateriin, mutta lopulta suurin osa metsästäjistä makaa kuolleena maassa. Osa heistä on paennut paikalta, mitä ilmeisimminkin ottanut ratsun alleen ja lähtenyt takaisin Altairiin. Yksikään villeistä ei voi moittia sellaista valintaa.

Sisällä linnassa ei ole kuitenkaan muuta kuin palveluskuntaa ja vartijoita. Heistä eroon pääseminen ei vaadi kuin muutaman kevyen kädenheilautuksen villeiltä. Herttuaa itseään he eivät kuitenkaan löydä, eivät sisältä, kellareista, katolta tai lähimailtakaan. Lysander Laygold on paennut. Villit jatkavat etsintäänsä, joutuvat pysäyttämään kaavamaisen etenemisensä ja käymään keskusteluja siitä, minne heidän jahtaamansa ylimys on voinut paeta.

Sillä välin Lysander itse ratsastaa täyttä vauhtia kohti Vegaa ja tuomioluolaa. Hän ei aio jäädä linnaansa istumaan torniin kuin prinsessa, joka odottaa prinssiään pelastamaan. Hän ottaa jälleen kerran kohtalon omiin käsiinsä, pakottaa hevosensa laukkaamaan yhä nopeammin ja nopeammin. Luminen viima käy hänen kasvoilleen, mutta se on toissijaista verrattuna linnaan jääneiden kohtaloihin. Lysanderia sellainen ei kiinnosta. Kunhan hän pääsisi tuomioluolan pimeyden ja kosteuden turviin, yksikään villi ei häntä löytäisi.

Villit eivät ole vielä ehtineet aivan Vegaan asti, mutta joku muu on. Lysanderin hevonen säikähtää, tekee äkkipysähdyksen ja miltei heittää hänet selästään, kun se havaitsee tiellä seisovan henkilön. Hylättyjen maiden herttua joutuu rauhoittelemaan hevostaan.

Vasta sitten hän huomaa, kuka on päättänyt asettua keskelle tietä. Lintu seisoo siinä hiukset tuulen mukana keinuen ja täysin kovetettu ilme kasvoillaan.

”Minne sinä olet matkalla?”

Lysander irvistää. ”Pois täältä. Pois sodan keskeltä.”

Lintu näyttää siltä, että Lysanderin käytös kuvottaa häntä suunnattomasti. ”Kaikkia kynnelle kykeneviä tarvitaan Lyrassa. Wainwrightit ja Laygoldit lopettavat taistelunsa nopeasti, kun huomaavat todellisen uhan vyöryvän lähemmäs.”

Lysander heiluttaa kädellään etelään päin.

”Hienoa, sinähän oletkin varmasti jo matkalla Lyraan uhraamaan henkesi näille ihmisille, jotka eivät ole koskaan antaneet sinulle mitään. Tee elämälläsi mitä tahdot, mutta väistä minun tieltäni.”

Lintu pudistaa päätään. ”Luuletko sinä, että minusta on hauskaa vaellella ympäriinsä yrittäen puhua näille kiittämättömille ihmisille? Minä tunnen tämän maan, olen ottanut aikani tullakseni tutuksi jokaisen puron ja kiven kanssa, löytääkseni turvaa vuoren sisältä ja mereltä. Enkä ole vielä koskaan tavannut epäitsekästä, aitoa ihmistä, jota ei ohjaisi eteenpäin omat tavoitteet.”

Lysander pyöräyttää silmiään. ”Tämä on nyt hivenen huono hetki moraalisaarnalle.”

”Kuuntele minua.” Linnun ääni ei ole suoranaisen vihainen, mutta siitä kuultaa kylmä, hiljainen raivo. Siinä on jotain paljon pelottavampaa kuin suorassa huudossa.

”Minä kierrän ilmansuunnasta toiseen, otan selvää, kerron ja kuuntelen, mutta kaikki mitä saan takaisin, on pelkkä kylmä epäkunnioitus. Kukaan ei ota minua tosissaan. Siitäkin huolimatta minä yritän tehdä kaikkeni, jotta meidän tuntemamme maailma ei romahda käsiin. Tiedätkö, miksi teen niin?”

Lysander ei vastaa, sillä tietää Linnun vasta intoutuneen puhumaan.

”En yhdenkään ihmisen vuoksi. Teen kaiken vain, jotta rakastamani purot, joet ja kukkulat eivät katoa kaiken pahuuden alle.”

”Hienoa, mainiota, suorastaan jaloa, mutta minun ihan oikeasti täytyy nyt mennä. Ratsastan kohta sinun ylitsesi.”

”Lysander… Tiedätkö sinä mitään siitä pahuudesta, josta minä nyt puhun?”

Lysander pysyy hiljaa. Hän tietää yllättävän paljon pahuudesta. Siitä, miten jokin musta vain tietyssä vaiheessa ilmoittaa olemassaolostaan. Sille ei ole sanomista vastaan. Ei se niin mene, että korvan juuressa istuisi paholainen kuiskimassa, mikä hirveä teko olisi seuraavaksi luvassa. Lysander ei ole myöskään koskaan kuvitellut tekevänsä oikein painaessaan Veronikan päätä tyynyä vasten ja nauraessaan, kun tämä ei voi vastata hänen pyyntöihinsä. Silloinkin, kun hän varasti ja myi lapsuuden palvelijansa koiran, hän tiesi tarkalleen, mitä teki. Hänelle siinä kaikessa on kyse jostakin suuresta, ihon alla pyörivästä pimeydestä. Hän voisi sille jotain, jos haluaisi. Kyse on siitä, että hän ei halua eikä ole koskaan halunnutkaan. On paljon hauskempaa tehdä kaikki mustalla tavalla, pimentää yllä tuikkivat tähdet.

Nuoren herttuan ilme paljastaa hänet. Lintu huokaisee syvään ennen kuin jatkaa puhumista. ”Totta kai sinä tiedät. Kaikista ihmisistä se olet ehdottomasti juuri sinä, joka tiedät.”

Lysander siristää silmiään.

”Ei se pahuus tässä maassa ole, se on kaikissa näissä ahneissa ihmisissä, jotka kuvittelevat voivansa omistaa sen ja käydä taisteluja sen nimissä. Vaan ei yksikään puu tunne omistajaansa, ei tuuli kuulu kenellekään.”

Lysander ei varsinaisesti voi kieltää, sillä hän tietää Linnun olevan oikeassa. Hän itse ei ole koskaan tahtonut hallita maata nimellisesti, koska hän ei kestäisi siitä seuraavaa vastuuta. Eihän hän nytkään kestä saamaansa vastuuta, vaan pyrkii pakenemaan sen luota valkoisella hevosellaan.

”Jos sinä olisit lähtenyt aiemmin ja kertonut Lirille, mitä oli tulossa...”

”Sota nousi sitä yötä seuranneena aamuna. En olisi mitenkään ehtinyt, Wainwrightit olivat Lyrassa jo”, Lysander huomauttaa. ”Me olimme molemmat ihan yhtä myöhässä. Sinä et tullut riittävän nopeasti luokseni enkä minä lähtenyt heti Lyraan.” Lysander kohauttaa harteitaan. ”Joten se siitä. Lyra tuhoutuu, tuntemamme maailma kenties myös, entä sitten? Eivät ne Lyrassa vielä tiedä, että villit ovat tulossa.”

”Missä kohtaa villit ovat nyt?”

”Aquilassa, oletan”, Lysander vastaa, ”lähdin heti, kun huomasin ensimmäiset merkit siitä, että heitä on vyörymässä muurin sisäpuolelle.”

Lintu nyökkää vaisusti, osittain alistuvasti. Tilanteelle ei kertakaikkiaan voisi mitään, joten tuskin siitä haittaakaan olisi, jos Lysander pakenisi minne ikinä aikookaan paeta. Kenties ei ole pelkuruutta paeta jotakin sellaista, jonka voi välttää. Lysander ei ole koskaan nähnyt sotaa eikä myöskään aio, eikä siitä suoranaisesti voi häntä syyttää. Hän on kasvanut aikuiseksi turvan ja rikkauden harhan alla.

Lintu siirtyy hitaasti pois Lysanderin tieltä, katsoo veljeään ja huomaa toivovansa, että tämä selviäisi kaikesta huolimatta hengissä sodasta. Lysander on kenties epämiellyttävin henkilö, jonka hän tuntee, mutta silti hänen verisukulaisensa ja aivan liian älykäs rämpimään veressä ja ruumiiden keskellä. Lysander nyökkää kiitollisuutta ilmeessään, kun Lintu väistää tieltä lumiseen penkkaan ja antaa hevoselle tietä jatkaa matkaansa.

”Sinunkin kannattaisi paeta sotaa jonnekin”, Lysander huomauttaa ennen kuin antaa hevoselleen käskyn jatkaa.

”Jään tarkkailemaan tilannetta”, Lintu vastaa totuudenmukaisesti. Hän katsoo veljeään tämän turkooseihin silmiin ja yrittää antaa tälle yhdessä katseessa kaiken mahdollisen tukensa. ”Tähtien suojelusta, Lysander.”

Korppihiuksinen veli vain naurahtaa kuivasti. Kun ilme tasaantuu, tummien kulmien suojaamat merisilmät säihkyvät täysin ilmeettöminä. Lintu ei erota veljensä katseesta enää mitään erityisen inhimillistä. Ne ovat täysin tunteista ja maallisista arvoista riisutut, kylmät kierteet. Lysander on lakannut valehtelemasta silmillään.

Lopulta Lysander käskyttää hevosensa jatkamaan. Lumi pöllyää tähtikiteinä ilmassa, kun hevonen lähtee laukkaamaan pois Linnun näkökentästä. Pelkkä ilmassa tanssiva lumi jää jäljelle.

Nuori herttua ratsastaa sinne, jossa on siihenkin asti saanut parhaiten olla rauhassa. Tuomioluola odottaa häntä tummana ja kutsuvana. Sen kostea pimeys toivottaa hänet tervetulleeksi, kun hän päästää hevosensa vapaaksi ja antaa sen kirmata käskyttömänä pois. Se ei saisi jäädä lähistölle, jotta villit eivät osaisi paikalle.

Tuomioluola näyttää tavalliselta merenrantaan jääneeltä kivimuodostelmalta. Tuskin yksikään villi kiinnittäisi siihen sen suurempaa huomiota. Lysander istuu sen pimeimmässä kohdassa, sulkee mielensä sodan kauhuilta ja keskittyy siihen, mitä hänen ympärillään on. Kosteita, liukkaita kiviä, hänen oma hengityksensä ja kaikkialta ympäröivä pimeys. Se on hyvä. Se pitäisi hänet hengissä.

* * *

Altair täyttyy huudosta. Ihmiset jäävät aseiden kilinän ja suiden karjunnan alle. Huudolle voidaan nimetä jokin yleinen syy, mutta todellisuudessa se kumpuaa ihmisyyden ytimestä ja pyrkii peittämään kaiken mahdollisen alleen. Nyt se on onnistunut siinä.

Leiriin hyökkäävät valkopukuiset villit kohtaavat nopeassa lähitaistelussa vertaisensa metsästäjät. Metsästäjät ovat suurimmaksi osaksi Frejn ensimmäisestä ryhmästä ja luonnostaan tottuneita taistelemaan yhdessä. Villien ryhmä koostuu vanhemmista ja kokeneimmista yksilöistä – Envy ei olisi antanut heikoimpien lähteä Altairiin eliittiä tappamaan.

Villeillä on yksi ainoa tehtävä: Darehawkien tappaminen. Envy tahtoo myöhempiä vaiheita varten eroon jokaisesta mahtisuvusta, joten Frej ja Ian ovat silmien tarkkailun alaisia. Heiltä ei kestä kauaa havaita, että jokainen villeistä pyrkii lähestymään nimenomaan heitä eri muodostelmissa. Muut koittavat turvata heidän selustaansa, mutta taistelu alkaa käydä yhä vain hitaammaksi ja hitaammaksi.

Ian alkaa väsyä. Vaikka Frej hänen vierellään on nuori ja voimakas, tämä on silti viettänyt edelliset päivät kärsimyksessä ja itsesäälissään rypien. Frej ei ole parhaimmassa mahdollisessa taistelukunnossa, ei Iankaan huomaa olevansa. He ovat liian väsyneitä, liian murrettuja.

Villien puskiessa päälle taisteluun tulee pieni hetki, jolloin Ian ehtii kohdata veljenpoikansa silmät. Katse ei kestä kauaa, mutta siitä kuvastuu kaikki, mitä Ian tarvitsee jatkaakseen. ”Begger’s Hole”, Frej muodostaa huulillaan, kääntää päätään ja antaa punaisten suortuvien lentää ilmassa. Frejn taistelutahti nopeutuu, hänen kehonsa varastoimat voimat palaavat käyttöön. Ian käyttää tilaisuuden hyödykseen ja lähtee juoksemaan Frejn kehottamaan suuntaan, kohti Begger’s Holea. Sinne, mistä villit pääsevät sisään Altairiin.

Villit keskittyvät suurimmaksi osin Frejhin, Ian pääsee juoksemaan muutaman villin pois tieltään raivattuaan kohti Begger’s Holea. On pakko varmistaa, ettei lisää villejä pääse leiriin. Kaikki tapahtuu nopeasti ja aivan liian helposti, Ianille on turhan vaivatonta päästä juoksemaan villien ohi. Hänen ei tarvitse haavoittaa heitä paljoakaan, tuntuu, että kaikki tekevät kunniaa hänen edessään. Silmissä alkaa heittää, Ian ei ole enää varma, onko hän oikeasti juoksemassa niin vaivattomasti kohti Begger’s Holea vai kuvitteleeko hän vain tekevänsä niin.

Jalat tuntuvat raskailta, ne ovat rautaakin painavemmat, askeleet ovat helppoja mutta kivuliaita. Kenties siitäkin syystä oikeaan olkapäähän kohdistuva isku ei tunnu juurikaan miltään ennen kuin koko ruumiin lävistävä, neulanterävä kipu saa näkökentän miltei katoamaan. Maailma on menossa eteenpäin, eikä Ian tiedä kaatuuko vai pysyykö jaloillaan, kun ympäristön äänet alkavat hitaasti hiipua.