Kirkkain tähti: luku 30

Luku 30: Itkekää eläville

Millaista sinun kokemasi väkivalta oli?

Mieli täyttyy erilaisista kivun muodoista. Sitä on siedettävää, jotakuinkin kestettävää kipua, keskinkertaista kipua, kovaa kipua, suunnatonta kipua, sietämättömän kovaa kipua… Eri lajeja on tuhansia, ne värjäävät kehon ja mielen eri väreillä, ja joka kerta sitä jaksaa ihmetellä, miten eri tavalla lonkkaan, päähän tai keskivartaloon voi sattua.

Mutta ei, pahin kipu ei ole tämän maailman rajojen sisällä. Veronika ei huomaa ajattelevansa sitä tietoisesti, kun hän avaa suunsa vastatakseen Arralle. Se vain hivuttautuu hänen kielelleen, lipuu hitaasti ulos aiemmin vaiennetuilta huulilta.

”Lysander sai minut unohtamaan, että mitään sellaista ei tapahdu normaalisti. Hän pelkisti minun persoonallisuuteni, käyttäytyi niin ristiriitaisesti, että lopulta aloin pitää kaikkea itsessäni vääränä. Se oli säälittävää, mutta mitäpä muutakaan väkivalta koskaan olisi?” Veronika säilyttää katsekontaktin, eikä Arra hänen yllätyksekseen väistä katsetta. Hänen ainoa ruskea silmänsä katsoo keskittyneesti. ”Kerran Lysander halusi, että puen hänen ostamansa kalliin kultakorun vierailullemme kuninkaanlinnassa.” Veronikan ääni heikkenee, kun hän pääsee pitemmälle. ”Perillä hän katsoi minua kokoajan, tarkkaili jatkuvasti, mitä teen korulla. Aivan kuin hän olisi odottanut jotakin, vaikka minä en ymmärtänyt lainkaan tilannetta. Kotiin palatessamme hän repi korun kaulastani ja huusi minulle siitä, että olin hypistellyt korua koko päivällisen ajan. En ollut edes huomannut.” Veronika vie sormensa kaulalleen, pienen punaisen juovan kohdalle. Sen saa vaatteiden alle piiloon, eikä sitä erota ellei siihen kiinnitä huomiota. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun hän satutti minua paikasta, joka on näkyvä.”

Arra irvistää. ”Väkivalta oli siis sekä fyysistä että henkistä?”

Veronika voisi vastata myöntävästi. Kertoa enemmänkin esimerkkejä, paljon pahempia esimerkkejä. Jollakin tasoa se tuntuisi väärältä. Hänhän kuitenkin on ansainnut kaiken, eikä hänellä ole oikeutta vielä tässäkään hetkessä syyttää Lysanderia kaikesta. Ei edes siitä, miten Lysander sai hänet menettämään tulisen persoonallisuutensa ytimen, kaiken sen potentiaalin, jota hänellä koskaan oli. Miten joku voikaan saada toisen sulkemaan itsensä niin pieneen tilaan.

”Ei, älä vastaa, tiedän ilmankin. On sinun vuorosi kysyä.”

Veronika lausuu mielessään äänettömän kiitoksen Arralle. Hän tietää jo, mitä kysyy. ”Miksi minut on tuotu tänne?” Katsekontakti katoaa, Arra kääntää päänsä pois ja alkaa sitoa paksua tukkaansa palmikolle. Se käy häneltä nopeasti.

”Koska sinä olet vain esimerkki annorlundalaisille siitä, mitä heille tulee käymään.” Sormet kieppuvat ja pyörivät hiuksissa. ”Envy antaa kansan panikoida hetkisen. Sillä välin hän ohjailee kuningasta henkilökohtaisesti valmistelemaan joukkojaan sotaa varten. He odottavat villejen hyökkäystä, mutta mitään sellaista ei ole tulossa. Minun kuuluu myöhemmin harhauttaa heitä, mennä takaisin Annorlundaan sanelemaan muutamia ehtoja. Envy ei ole antanut minulle vielä käskyä.”

”Sinun?” Veronika kallistaa päätään. ”Miksi ihmeessä?”

”Envy on tällä hetkellä Sea’s Endissä itse. Hän ei voi paljastaa itseään vielä pitkään aikaan, joten jonkun muun on saneltava valheelliset ehdot kuninkaalle. Kuningas on saatava uskomaan, että villit haluavat hänen luovuttavan. Tietenkään hän ei luovuta, vaan lähettää kaikki metsästäjänsä ympäri maailmaa, suojelee jokaikistä paikkaa Annorlundassa. Ja tiedätkö, mitä sitten tapahtuu?”

Tapahtumia selitetään niin tunteettomalla, monotonisella äänellä, ettei Veronika ole tunnistaa Arraa kaiken sen keskeltä. Aivan kuin Arra kuolettaisi hetkeksi itsensä voidakseen puhua.

”Ei, en tiedä, mitä sitten tapahtuu.”

”Minun kansani osalta ei mitään. Me emme hyökkää vielä silloin.”

”Provosoitte kuningas Liriä valmistautumaan sotaan, jota ei tule?”

”Joka tulee, mutta ei meidän aloittamanamme.” Nyt ääneen sekoittuu jo vähän Arraakin, hänen persoonallisuutensa pilkahtelee äänteiden takaa. ”Pohjoisessa on suunniteltu sotaa jo useita vuosia. Wainwrightit käyttävät aivan varmasti tilanteen hyödykseen ja hyökkäävät Lyraan sitten, kun kuninkaan keskittyminen on jossakin aivan muualla. Sodasta tulee hirvittävä, ja kun Lyrasta on jäljellä vain rauniot, Envy ohjaa meidän joukkomme paikalle. Tuskin tulee olemaan hankalaa tappaa sitä, mitä Lyrasta on jäänyt jäljelle.”

Puhuminen käy tuskalliseksi, Arra painuu pieneen kasaan. Hän pudistaa voimakkaasti päätään. ”Sisällissota, Veronika. Wainwrightit ja Laygoldit, lopulta oma kansanikin… Sisällissota se silti on. Satoja kuolee.” Kyyneliä ei voi enää estää, Arra hajoaa sekunneissa. Veronikasta on hirvittävää todistaa toisen ihmisen kyyneliä voimatta irrottaa käsiään siteistä. Hän tahtoisi Arran vain lopettavan. Ei siksi, ettei kestäisi katsella toisen itkevän, vaan siksi, ettei halua Arraan sattuvan.

”Teidän johtajanne kuulostaa aivan Lysanderilta”, Veronika huomaa sanovansa vasten tahtoaan, ”suunnitelmallinen ja häikäilemätön.”

Arra pyyhkii kyyneleet näkevästä silmästään, mutta pysyy yhä jonkinlaisessa sykkyrässä. ”Minä olen riidellyt Envyn kanssa niin useasti tästä. Olen edelleen Carlan sotataktiikan kannalla, mutta Envyn suunnitelma on jo liian pitkällä. Sinä olet jo siinä, ja pian minun pitää mennä sanelemaan ehdot.”

”Millaiset ehdot?”

”Antautukaa, niin teidän lopuille ylimyksillenne ei käy kuten hylättyjen maiden herttuattarelle.” Arra pudistaa jälleen sanoille päätään. ”Niin naurettavasti muotoillut ja yksinkertaiset sanat, että kuningas voi vain nauraa niille ja miehittää koko maansa. Juuri, kuten Envy toivookin.”

Seuraavaksi Arra nousee ylös, pyyhkii vielä silmiään ja vetää hyvin pienen veitsen reidessä säilyttämästään hihnasta. Veronika säpsähtää huomatessaan veitsen olevan hopeaa. Isän tappaneen veitsen väri ja kiilto palaavat oitis mieleen terävinä, selvinä mielikuvina, aivan kuin veitsi olisi vielä suoraan hänen käsissään.

Arra tulkitsee Veronikan hätääntyneisyyden väärin ja rauhoittelee: ”Ei, ei, en aio tehdä sinulle mitään pahaa. Avaan siteesi hetkeksi, tämä tilanne on niin absurdi.” Arra astelee lähemmäs, katkaisee köydet yhdellä nopealla vedolla ja istuutuu takaisin maahan. Kynttilät lepattavat taustalla.

Veronika katsoo ranteitaan. Niihin ei ole vielä ehtinyt jäädä jälkiä köysistä, mistä hän on kiitollinen. ”Voitko sinä olla tottelematta Envyä? Jos et veisikään kuninkaalle viestiä?”

”En minä sitä suoraan kuninkaalle viekään, en minä kuolla halua.” Arra onnistuu naurahtamaan. ”Aion mennä puhumaan veljellesi. Frej ei tappaisi minua, ja vie takuulla viestin eteenpäin. Mutta ei, en voi enää perääntyä. Jos en tee sitä, joku muu tekee. Envyä ei voi enää käännyttää, enkä ole se ihminen, joka osaa puhua hänelle järkeä.”

”Onko olemassa joku, joka voi?”

”Yksi.” Arra pyöräyttää silmiään. ”Carlan pikkusisko Ramona on jollakin tasolla ollut aina Envyn suosiossa. Ikävä vaan, että Ramona on pohjoisessa toteuttamassa Envyn hänelle antamaa tehtävää. Ramona lietsoo herttuatar Elisabethin sodanhimoa Cassiopeiassa. Hänestä olisi ollut parempaankin, hän olisi voinut saada Envyn noudattamaan Carlan sotasuunnitelmia… Mutta Ramona taitaa olla kuten sinäkin. Liian satutettu. Hän ei muista syytä jatkuvalle tottelemiselleen, joten hän vain noudattaa käskyjä ajattelematta sitä sen kummemmin.”

Arra avaa äsken palmikoimansa hiukset. Paksut, ruskeat suortuvat leviävät olkapäille ja laskeutuvat pehmeästi. Arra on hyvin kaunis.

”Tilanne alkaa olla aikalailla menetetty.”

”Niin”, Veronika huokaa, ”mutta miten Carlan havittelema tilanne sitten olisi poikennut tästä? Yhtä laillahan villit ovat aina hyökänneet, tuhonneet ja tappaneet.” Veronika huomaa sisäisen metsästäjänsä puhuvan. Hän ei juuri nyt tahdo estellä sitä.

Arra nousee seisomaan, hänen näkevä silmänsä leimua taas. ”Carla muisti meidän kansamme juuret! Hän ei olisi ikinä, ei koskaan alentunut ajamaan kahta mahtisukua sisällissotaan vain voidakseen hallita koko Annorlundaa. Hän tappoi ihmisiä, kyllä, sitä en kiellä. Mutta hän halusi sitä samaa kuin kansamme ensimmäinen johtaja: tasa-arvoa.”

Kysymykset risteilevät Veronikan mielessä. Yhtäkkiä hän ymmärtää, että Arra puhuu nyt jostakin suuremmasta, jostakin sellaisesta, josta hän ei tiedä mitään. Tämän täytyy olla vain villien keskuudessa jaettavaa tietoa.

”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä tarkoitat tasa-arvolla. Ensimmäiset villithän vain sekosivat ja tappoivat sattumanvarassa ihmisiä.” Veronika muistelee suuria raunioisia alueita kotiseudullaan Aquilassa ja Vegassa. Mutta heti, kun hän saa sanansa ulos, hän huomaa niiden vaikutuksen Arrassa.

Tyttö ei suoranaisesti räjähdä tai suutu, hän vain terävöityy. Istuutuu alas yhä käsiään vääntelevän Veronikan vierelle, katsoo tätä simiin. Hetken Veronikasta näyttää siltä, että Arran kumpikin silmä olisi yhä näkevä, ja ne molemmat katsoisivat syvälle häneen. Hänen olemuksensa taakse, näkisivät kaiken sen tyhjyyden. Veronika ei värähdäkään, eikä Arra käänny pois tyhjyyden ääreltä. Arralle sillä ei ole merkitystä.

”Veronika, sallitko minun kertoa sinulle tarinan?” Veronikalla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä. ”Tarinan unohdetusta lupauksesta ja kirkkaimmasta tähdestä.” Jokin Arran tavassa lausua sanat kuulostaa uskomattoman kauniilta, ja Veronika tuntee pientä kihelmöintiä kehossaan varsinkin viimeisten sanojen kohdalla. Kirkkain tähti. Hetkessä Veronika palaa mielessään ensin Altairin metsään, sitten Aquilan meren rannalle. Tähtien luokse.

Seuraavien tuntien aikana kihelmöivä tunne ei lähde Veronikasta. Hän kuuntelee herkeämättä, janoten tietoa, aivan kuin Arran sanat pitäisivät hänen ruumiinsa toiminnassaja mielensä virkeänä. Arra kertoo ensimmäisestä johtajasta, Glacesta, sekä kaikkien villien valon kuningattareksi kutsumasta Lysannasta. Lysannan lupaus oli tehnyt tehtävänsä omana aikanaan, mutta ei ollut siirtynyt sukupolvilta toiselle. Kirkkain tähti oli päässyt sammumaan, kukaan ei ollut enää pelastamassa kansaa väärinkäsityksiltä. Keskinäisille vihoille annettiin vuosien saatossa enemmän arvoa ja valon kuningattareen kasvoista maalattiin maalauksia sellaisille silmille, jotka eivät ollet nähneet tämän todellista loistoa.

Arran sanojen mukaan Carla oli hänen itsensä lisäksi lähestulkoon viimeinen, joka tahtoi vielä noudattaa Glacen ajatusta siitä, että orjuutetun kansan sieti hakea ainoastaan tasavertaista asemaansa yhteiskunnassa. Arran mukaan Annorlundassa, varsinkin Lyrassa, on yhä sadoittain sellaisia ihmisiä, jotka olisivat olleet Glacen ajan mittapuulla villejä. Kodittomia, kerjääviä ihmisiä, joita oli siihen aikaan vielä täysi oikeus käyttää orjatyössä. Nyt he ovat vain köyhiä, eikä kukaan ole nimittelemässä heitä villeiksi. Villejä ovat vain he, joita on muurien ulkopuolella, joita kukaan ei ole enää ymmärtämässä. Tähdet hymyilevät eri tavoin eri ihmisille.

Envy on siirtynyt tasa-arvoisen aseman tavoittelemisesta suoraan valloittamiseen. Hänen mielestään yhtäkään Annorlundan hyväosaista ei kiinnostaisi tippaakaan yhdenkään vähempiosaisen kärsimys. Villit ovat heidän silmissään vain hulluja, eikä kukaan puhu enää heidän puolestaan. Viimeisinkin valo maailmassa on kadonnut, eikä Envyn mukaan yhdenkään villin täydy enää kumarrella kruunupäille. He ottaisivat vallan omaan käsiinsä Wainwrightien ja Laygoldien vuodatettua tarpeeksi verta.

Kun viimeisetkin sanat ovat soljuneet ulos, Veronika huomaa tiedonjanonsa tyydyttyneen. Sen sijaan, että hän tuntisi enää pienintäkään vihaa käsissään olleita köysiä kohtaan tai tahtoisi sylkäistä yhdenkään villin kasvoille, hän tuntee suuren, korventavan tunteen sydämensä paikalla. Siinä, jossa piti olla tyhjää, on nyt jotakin suurempaa. Veronika ei hetkeen edes havaitse märkiä juovia pisamaisilla kasvoillaan. Arran täytyy ensin näyttää kauhistuneelta ja pyyhkiä kyyneleet Veronikan kasvoilta, ennen kuin hän huomaa ne itse.

Veronika ei ole itkenyt vilpittömästi yli neljään vuoteen. Altairissakaan hän ei juuri vuodattanut kyyneliä, ja Aquilassa hän uskoi olevansa kykenemätön niihin. Tunteiden ulkopuolella. Nyt, kun Arran käsi hipaisee kyyneliä pois poskilta, Veronika havahtuu omaan itseensä ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän on elävä, tunteva ja hengittävä ihminen, joka istuu kynttilöiden valaisemassa huoneessa ja vuodattaa kyyneliään suurimmalle vääryydelle, josta on koskaan kuullut.

”Anteeksi, sain sinut itkemään.”

Veronika pudistaa päätään, pieni ryöpsähdys uudesta tunteesta purkautuu hänestä naurahduksena kyynelten keskelle. Kyyneliä vain tulee, ja silti Veronika hymyilee leveämmin kuin varmasti koskaan aiemmin. ”Ei, älä missään nimessä pahoittele”, Veronika sanoo. Hänen äänensä täyttyy erilaisista sisälle lukituista tunteista, se värisee, mutta ei surusta. Aivan kuin hänen koko kehonsa täyttyisi valosta. ”Tämä on upeinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.” Veronika osoittaa kaikkea ympärillään. ”Minä näen kaiken. Aivan kaiken.”

Tunteen kipinöidessä kaikkialla Veronikassa hän huomaa kumartuvansa halaamaan Arraa. Arra näyttää ensin hämmentyneeltä, mutta tarttuu sitten tiukasti Veronikaan. Nuoret naiset puristautuvat toisiaan vasten, hengittävät raskaasti ja itkevät kumpikin hymyt kasvoillaan. He jakavat nyt saman tiedon, totuuden kaiken tapahtuvan takana, mutta kokevat silti olevansa kykenemättömiä tekemään sille mitään. Silti he pitävät toisistaan kiinni, sydämet ymmärtäen ja sykkien myötätunnosta toisiaan kohtaan.

* * *

Ian istuu pihanuotion äärellä ajatellen, ettei tuulen suunta voisi enää pahemmaksi kääntyä. Hänen metsästäjänsä ovat ratsastaneet Aquilaan ja tuoneet hänen veljenpoikansa takaisin. Frej ei ole pystynyt puhumaan eikä liion johtamaan omaa ryhmäänsä, joten Ian on joutunut määräämään sijaisen ensimmäisen ryhmän johtoon. Kuninkaalle on mennyt tieto kaikesta tapahtuneesta, ja takaisin on tullut käsky levittää metsästäjiä kaikkialle. Kaikkialla on laaja käsite, ja Ian on tehnyt parhaansa.

Ian upottaa sormensa hopeanharmaisiin hiuksiinsa ja huokaisee syvään. Tilanteessa ei ole juuri kehumista. Lintu sai hänet näkemään asioiden todellisen vakavuuden. Ianin ylpeys on saanut useita kolahduksia hänen viisikymmenvuotisen elämänsä aikana, mutta jollakin tasolla tämä tuntuu kaikkein hankalimmalta hyväksyä. Joku muu, nimetön ja koditon astelee hänen johtamaansa leiriin ja kertoo hänelle, että hänen omien metsästäjiensä joukossa on petturi. Saman kaksikymmenneljätuntisen aikana kyseinen petturi käynnistää tapahtumasarjan, joka saa itsensä Annorlundan kuninkaan niin hermostuneeksi, että tämä tahtoo levittää metsästäjiä koko maahan. Lintu on saanut jo jatkaa matkaansa, hän ilmoitti Ianille menevänsä tutkimaan erästä itseään suuresti häiritsevää seikkaa. Lintu sanoi sen liittyneen jollakin tapaa Sadevuoriin, mutta se ei juurikaan kiinnostanut Iania. Salaperäinen nimetön mies oli jälleen kerran osoittanut hyödyllisyytensä, mutta olisi Ianille huomattavasti miellyttävämpää, jos tämä olisi jossakin muualla kuin Altairissa.

Ianin on pakko myöntää itselleen seikka, josta hänen alitajuntansa on aina muistutellut häntä: hän ei oikeasti ole hyvä johtaja. Ei ollenkaan. Hän on elänyt koko ikänsä Altairissa ja omistanut jokaisen solunsa metsästäjien parantamiselle ja kehittämiselle. Hän tietää erittäin hyvin, että hänen isoveljensä Hayes oli johtajuudessa pätevämpi. Hayes oli samaan aikaan lempeä ja ankara, hän hoiti tehtävänsä esimerkillisesti. Ian ei koskaan kadehtinut veljensä asemaa metsästäjien johtajana, vaan keskittyi nimenomaan tulemaan itse parhaaksi mahdolliseksi metsästäjäksi, jollaiseksi vain saattoi tulla. Hayes sai hoitaa johtamisen ja suvun jatkamisen. Hänellä oli upea, rakastava vaimo ja hän sai kaksi kaunista punatukkaista Darehawkin lasta tämän kanssa. Siinä se. Ian treenasi neljästi päivässä, joskus kokonaisia öitä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tehtävänsä hyvänä, perinteikkäänä metsästäjänä. Hänelle ei jäänyt aikaa hankkia perhettä tai kiintyä ihmisiin. Onneksi Hayes jatkoi sukulinjaa, sillä Ianilla oli muuta tehtävää sillä aikaa.

Ja silti Hayes kehtasi kuolla. Ian muistaa edelleen selvästi, miten hänen isoveljensä tuotiin verisenä takaisin Altairiin ja Frej jouduttiin viemään pois isänsä ruuniin luota. Ian istuu nyt samaisella paikalla, jolla Hayesin ruumis oli maannut. Lunta tippuu maahan yhtä armottomasti kuin silloinkin. Hän muistaa edelleen, miten kylmältä lumi oli silloin tuntunut.

Ian muistaa myös syytökset. Ja vastuun, tonneittain painavan vastuun, joka siirtyi laillisesti hänelle. Hänestä tuli metsästäjien johtaja, eikä hän ollut rehellisesti sanoen koskaan odottanut mitään sellaista. Ian tietää, että suurinosa metsästäjistä kuvittelee edelleen Ianin olleen Hayesin kuoleman takana. Varmasti jopa Frej uskoo Ianin murhauttaneen hänen isänsä päästäkseen johtajaksi.

Todellisuudessa Ian antaisi lähes mitä tahansa saadakseen isoveljensä nyt rinnalleen kertomaan, mitä oikein pitäisi tehdä. Ianista ei ole koskaan tuntunut yhtä kelvottomalta kuin nyt, kun hän istuu nuotion edessä puolityhjässä Altairissa. Hänen lähes kaikki metsäjänsä ovat maailmalla suojelemassa eri paikkoja kuninkaan käskystä.

Kun hän ja Hayes olivat nuoria, metsästäjiä oli ollut huomattavasti enemmän. Heidän isänsä oli koulinut monesta metsästäjästä taitavan, paljon paremman kuin yksikään Ianin itse kouluttama. Ian tietää olevansa liian kiinni rankoissa, ruumiillisissa perinteissä, liian ylpeä päästämään irti sukunsa vanhoista tavoitteista. Hyvä metsästäjä ei tunteile liikaa, mutta juuri sitä hän huomaa tekevänsä. Tunteilevansa. Ajattelevansa isoveljeään ja kaikkea sitä, mitä tämä jätti taakseen – pelkkää suurta, miltei hallitsematonta vastuuta.

Ian nostaa katseensa valkoiselle taivaalle ja kuvittelee näkevänsä tähdet sen kirkkauden keskeltä. Helvetti, minkä teit, veli, hän lähettää ajatuksissaan Hayesille viestin, sinä et olisi saanut jättää minua yksin tänne. Taivas pysyy hiljaisena, tähdet eivät ilmesty keskelle kirkasta taivasta. Ian laskee katseensa jälleen nuotioon ja heittää sinne yhden uuden puun.

Hän kuulee askelia takaansa, ensimmäisen rakennuksen suunnalta. Kun hän kääntyy, hän näkee Frejn astelevan luokseen. Veljenpoika näyttää varjolta entisestä itsestään. Hänen hiuksensa laskeutuvat kiillottomina alas ja hän tuntuu vain kaventuneen entisestään muutamassa päivässä. Hän istuutuu ilottomasti Ianin viereen ja tuijottaa sormiaan.

”Sinä olit aina oikeassa Arrasta”, Frej huokaisee. Ian huomaa, että hän ei tuijota pelkästään maidonvalkeita, pisamaisia sormiaan. Frejllä on kädessään haukkakaulakoru.

”En ollut, minä en todellakaan tiennyt”, Ian sanoo hiljaa. Se on varmasti ensimmäinen kerta, kun hän nöyrtyy Frejn edessä. ”En tiennyt, ennen kuin Vaeltaja tuli kertomaan ja ennen kuin se tyttö vei siskosi.” Ian huokaisee. ”Oli aikanaan jo tarpeeksi vaikeaa menettää Veronika Laygoldeille avioliitossa.”

Frej hengittää katkonaisesti ja puristaa puista haukkaa käsissään niin lujaa, että se alkaa näyttää jo kivuliaalta.

”Frej, lopeta”, Ian sanoo tällä kertaa vahvemmalla äänellä. ”Tuo ei hyödytä enää mitään.”

”Minä luotin Arraan, ja hän karkasi silmieni edessä. Ja Veronika… Minä olen päästänyt siskoni toistamiseen pois, tällä kertaa kenties lopullisesti.” Frej ei voi enää pakottaa kyyneliä pysymään silmäluomiensa takana. ”Miten kukaan kestää tällaista?”

”Niin, enpä tosiaankaan tahtoisi olla kuningas päättämässä, miten tällaisessa tilanteessa toimia”, Ian toteaa synkästi eikä aio tehdä mitään estääkseen Frejtä itkemästä. Joskus kyynelten on vain tultava. Toisissa olosuhteissa Frej olisi saanut korvilleen, mutta nyt Ianilla ei ole sydäntä rangaista Frejtä.

”Luuletko sinä, että me selviämme tästä?” Frejn silmät ovat lohduttomat. ”Tai että ylipäätään kukaan selviää?”

Ian kohtaa veljenpoikansa kyynelien punertamat, haaleansiniset silmät. ”En usko, että sodassa on koskaan selviäjiä. Osa jää eloon ja osa ei, mutta kukaan ei varsinaisesti selviä sanan todellisessa merkityksessä.” Sitten Ian vie kätensä Frejn omille, puristaa ne kiinni ja jättää haukkakorun sisälle. ”Mutta joskus on pysyttävä kiinni siinä, mitä vielä on. Me olemme Darehawkeja, metsästäjiä. Meillä on tiettyjä velvollisuuksia, tiettyjä sukupolvien takaisia tehtäviä, joita emme voi hylätä. Pidä kiinni niistä.”

Frej nyökkää, avaa nyrkkinsä ja sitoo korun jälleen kaulaansa. ”Ian… Uskotko sinä, että tähdet katsovat meitä nytkin? Että ne tietävät, miten tässä käy?”

”Ehkä niin”, Ian vastaa noustessaan ylös. ”Mutta tähdet ovat julmia. Me emme tiedä yhtään niitä paremmin, millaiseksi sodaksi tämä vielä muuttuu.” Ian luo viimeisen silmäyksen koruun Frejn kaulalla, siristää hivenen silmiään ja kävelee pois. Frej jää yksin istumaan korun kaulalle painaman suunnattoman vastuun kanssa. Tällä kertaa vastuuseen sisältyy myös toivoa. Toivoa siitä, että he uudistaisivat selviytymisen määritelmää ja istuisivat vielä samaisen nuotion ääressä nauramassa tähtien ennustuksille. Istuisivat hetken pimenevässä illassa voittajina.