Kirkkain tähti: luku 37

Luku 37: Toiveiden paino

Kunpa vain saisi ojennettua kätensä. Pelkkä ajatuskin siitä, miten käsi venyisi korkealle, nivelet ja lihakset taipuisivat mielen tahtoon ja käsi saisi rinnalleen toisen, vavisuttaa koko kehoa. Jos kädet vain olisivat vapaat. Tai jos keho ei koskisi maahan, jos se voisi nousta ylös, jalat jaksaisivat yhä juosta ja kädet kulkea kehon rinnalla.

Veronika on ollut sidottuna vähemmän kuin sitomattomana, mutta silti hänestä tuntuu, että hänen ruumiinsa alkaa mädäntyä pois. Hän ei kykene liikuttamaan käsiään kunnolla, hän ei saa niitä ojennettua ja joutuu pitämään lapansa miltei tosissaan kiinni. Ihminen, joka syntyy toiveiden täyttämänä, oppii jossakin kohtaa karsimaan toiveet tai olemaan toivomatta ollenkaan. Sidottu eläin tahtoo vain vapauteen.

Kunpa Arra olisi täällä. Veronika riutuu ollessaan sidottuna tolppaan vartijoinaan eri ihmiset, villit, jotka eivät kunnioita häntä lainkaan. Se ei sinänsä ole Veronikalle uutta, sillä hän ei ole erityisemmin saanut kunnioitusta siihenkäänastisessa elämässään. Nyt hän kuitenkin tietää, että jos ja kun sota koittaa, hän aikoo puhua näiden ihmisten puolesta. Hän aikoo käydä sanoin sotaa niiden puolesta, jotka ovat sitoneet ja nauraneet, jotka pitävät häntä erilaisena. Muurin sisäiset ja muurin takaiset ihmiset pitävät toisiaan kovinkin erilaisena, mutta täällä ollessaan Veronika huomaa, että ihmiset ovat aina samanlaisia ja aina samanlaisten tunteiden johdateltavissa. Tietenkin muurin ulkopuolella kasvaneilla on täysin erilaiset tavat, osittain eri tapa puhua ja aivan täysin oma käsityksensä maailmasta. Mutta onhan Annorlundan sisälläkin eroja. Veronika idästä länteen muuttaneena tietää, ettei missään maassa ole säröilemätöntä, yhtenäistä kulttuuria.

Kenties Veronika ei aio puhua muurin takana kasvaneiden puolesta. Ehkä Veronika aikoo puolustaa kaikkia, jotta hänen oma ymmärryksensä leviäisi muihinkin. Ymmärrys siitä, ettei ole mitään kansoja, on vain ihmisiä, jotka ovat taivuttaneet sanoista miekkoja ja käyttäneet niitä vääryyteen. Vihanneet toisiaan.

Veronika tahtoo kuoria itsensää kaikesta turhasta. Hän omistautuisi jollekin suuremmalle, täyttyisi valosta, antaisi itsensä haipua tärkeämmän tieltä. Silti jokin osa Veronikasta tahtoo pitää kiinni minuutensa rippeistä, taistella kaikkea vastaan saadakseen pitää vielä itsensä tallessa. Hän tietää, mitä on alkanut tuntea nyt jo yli päivän poissa ollutta Arraa kohtaan. Tunne hämmentää häntä. Se, että oven kiinni lämähtäminen voi tuntua maailman loppumiselta, on sekä hämmentävää, ihanaa että pelottavaa.

Veronikalla on monta syytä olla elämättä enää itselleen. Hän ei enää yksinkertaisesti koe ansaitsevansa itsekästä elämää, jollaista aina nuorempana vaati. Silti hän tahtoisi Arran palaavan hänen vierelleen vielä sodan jälkeenkin. Toive on täysin itsekäs, ja Veronika inhoaa ajatusta perin pohjin. Silti se oli juuri Arra, joka sai hänet itkemään ensimmäistä kertaa vuosiin ja joka sai hänet koskettamaan toista ihmistä ilman pelkoa siitä, että tämä räjähtäisi käsiin. Arra on jossain Veronikan koskemattomissa, ja silti aivan siinä, hänen ulottuvillaan, illuusio joka vetää itsensä pois juuri, kun hän uskaltaa koskettaa.

Arran on pakko palata takaisin. Hänen on pakko. Itsekkyys saa maalata kukkiaan Veronikan sisälle, hän antaa sen ottaa hetkeksi vallan. Hän kertaa, mitä toivoo, eikä löydä kuin muutaman asian.

Haluan, että tämä maa ja sen ihmiset ymmärtävät, mitä he tekevät ja miltä ovat sulkeneet silmänsä. Haluan, että opin tuntemaan Arran ilman pelkoa siitä, että hän lähtisi pois. Haluan, että Frej tulee onnelliseksi.

Veronika ajattelee Arraa ja sitä, miten antaa itsensä toivoa täysin itsekkäin perustein tytön palaavan kylään hengissä. Kun vahdinvaihto tapahtuu, ja tumma, suurikokoinen nainen astelee ulos suuresta rakennuksesta, Veronika huomaa toivovansa, että naisen tilalle tuleva henkilö olisi Arra. Vaikka eihän Arra voi mitenkään olla vielä palannut, matka muurilta tänne on niin pitkä.

Rakennukseen kävelee kuitenkin sama pitkä ja roteva mies, joka oli vahtinut häntä ensimmäisenä ja vinoillut Arrasta. Alexander. Nyt Veronikan ei tee enää aivan yhtä suuresti mieli sylkeä miehen kasvoille, kun tämä kävelee hänen viereensä. Alexander ei osoita hetkeen merkkejä kiinnostuksesta puhua, mutta sitten tämä alkaa vilkuilla Veronikaa sivusilmällä ja naureskella. Veronika ei kysy syytä käytökselle, koska tietää Alexanderin avaavan suunsa kuitenkin pian. Hän on oikeassa.

”Taisit päästää Arran iholle”, mies naureskelee matalalla, narisevalla äänellään. ”Se nimittäin antoi ennen lähtöään käskyn siitä, ettei kukaan täällä saisi tehdä sinulle mitään pahaa. Pehmo mikä pehmo.” Alexander pudistelee päätään. ”Ihan niin kuin se mitään käskyjä saisi antaa. Olisi helvetin kiitollinen siitä, että Envy lähettää juuri sen tekemään tuollaista tehtävää.” Alexander naureskelee vielä hetken, ja sitten huvittuneisuus lukitaan sisään. Hän astelee aivan maassa kyhjöttävän, sidotun Veronikan eteen naama täysin ilmeettömänä. Alexanderin nopea muutos kylmää Veronikaa. Huvittuneisuuden takana on mustia, pyöriviä myrskyjä, joista hän ei missään nimessä tahdo ottaa selvää.

”Mitähän se tekisi minulle, jos tekisin sinulle jotain ihan pikkuisen?” Hiljaisuus tykyttää korvissa, Veronika vain tuijottaa miestä eikä usko hengittävänsä niin tehdessään. Lopulta Alexander vetäytyy taaksepäin, alkaa nauraa ja saa Veronikan painamaan päänsä alas. Hän ei kestä enää yhtään miestä, joka antaa olettaa iskun tulevan, vetää sen pois ja saa hänet tuntemaan itsensä pieneksi, kutistuvaksi uhriksi, jolla ei ole ihmisarvoa lainkaan. Ei ole koskaan ollutkaan. Veronika ei kestä tätä, hän haluaa Arran takaisin leiriin nyt heti, hän haluaa tänne jonkun joka ei katso häntä samalla tavalla kuin Lysander aina katsoi.

”Hei, tyttö, en minä sinuun koske, ei tarvitse näyttää tuolta”, Alexander murahtaa naurunsa keskeltä, ”kunhan testasin, miten reagoit. Mitenkähän Arra reagoisi? Se ei tykkäisi, jos koskisin sen merkkaamaan tyttöön. Kerrohan, aatelistyttö, millaista se on kahden naisen kesken? Mitä te tarkalleen ottaen teette?” Alexanderin äänessä on yhä huvittuneisuutta, mutta Veronika kuulee sen takaa pelkästään kätkettyä vaarallisuutta. Alexander on hyökkäysvalmiina.

”No? Vastaahan nyt. Millaista se oli?”

Erilaista. Täysin erilaista. Turvallista, rajojen sisällä pysyvää yhteyttä, joka ei satu eikä saa minuutta sekoittumaan virtaan. Se oli tuntunut hyvältä, koska se ei ollut pakollista eikä teeskenneltyä. Kehot olivat vain yhdistyneet mielten tehdessä samoin. Veronika oli pitänyt siitä. Alexanderin ilkkuvat kasvot eivät kuitenkaan ansaitse kuulla, miten Veronikasta oli ensimmäistä kertaa tuntunut siltä, että hän on muutakin kuin se, mitä isän kuolema ja Lysanderin käytös hänestä tekivät. Pelkästään fyysinen kontakti ei aiheuttanut Veronikassa sitä tunnetta, siinä oli muutakin. Jotakin sellaista, josta hän on saanut vain kuulla, ei koskaan kokea.

”Se oli kaunista.” Siinä kaikki, joka Alexanderin tarvitsee tietää.

Iso mies lakkaa virnistelemästä. ”Jaa, te siis oikeasti teitte jotakin yhdessä. On se Arra melkoinen.” Alexander nojaa puiseen seinään ja ristii kätensä. ”Tyttö, sinähän olet herttuatar. Missäs se herttua menee, miten sinä saatat pelehtiä täällä jonkun muun kanssa? Vieläpä toisen naisen...” Sitten myrsky pääsee pintaan, Veronika värähtää kun havaitsee Alexanderin katseen terävöityvän sekunneissa. Mies tulee lähelle, tarttuu Veronikaa leukaperistä ja vetää hänet lähemmäs.

”Helvetin nerokas sinä olet, etkö olekin?” Miehen ääni on kuin kuumaa rautaa, polttavaa ja vaarallista. ”Pelehdit Arran kanssa, jotta hän vapauttaisi sinut.”

”En!” Veronika parahtaa. ”En voisi...” Hänen äänensä haihtuu pois ymmärryksen levitessä kehoon. Hänen ei auttaisi pyristellä. Hän on sidottuna ja Alexander on ainakin kaksi kertaa hänen kokoisensa.

Hetken Alexander vain puristaa Veronikan kasvoja otteessaan, ja Veronika saattaa tuntea hänen karvaan hengityksen lähellään. Sama kylmyys, sama etäisyys, jonka Veronika saavutti aina Lysanderin kanssa, saapuu jälleen. Hän ulkoistaa itsensä tilanteesta. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa kuin ajatella, että mitä ikinä tapahtuukin, on toissijaista eikä hän tuntisi mitään.

Mutta mitään ei tapahdukaan. Alexander päästää irti ja palaa seinälle. Huoneessa ei ole enää kynttilöitä, päivänvalo riittää. Alexanderin piirteet näyttävät kivikovilta päivänvalossa.

”En päästä sinua enää hetkeksikään silmistäni. Ei kukaan itseään kunnioittava herttuatar alentuisi koskemaan yhteenkään villiin sen jälkeen, kun on päässyt loisteliaasti naimisiin kuninkaan pikkuveljen kanssa. Sinun täytyy juonia jotakin.”

”Minä en olekaan itseäni kunnioittava herttuatar, joka pääsi loisteliaasti naimisiin”, Veronika toteaa kehon alkaessa jälleen hengittää tasaisesti, ”tähdillä varmasti oli sen tapainen suunnitelma minulle, mutta se taitaa olla menetetty.”

Alexander siristää silmiään. ”Miten niin et muka päässyt loisteliaasti naimisiin? Mitkä tahansa sinun maassasi toteutettavat häät olisivat paremmat kuin ne, joita täällä päin vietetään.”

Tosiaan. Veronika ei ole tullut ajatelleeksi, että muurin takana kaikki mahdollinen tehdään varmasti hyvin eri tavoin siitäkin huolimatta, että he ovat kaikki vain ihmisiä. Veronikan hengitys tasaantuu, mutta mieli ei pääse eroon siitä ajatuksesta, että hän on vaarassa ollessaan tämän miehen seurassa.

Veronika ei vastaa mitään, sillä hän uppoutuu syvälle muistojensa tummanpuhuvaan virtaan. Hän antaa ajatusten viedä, eivät ne voisi millään satuttaa häntä enempää kuin häntä vahtiva mies. Häät ja niiden niinsanottu loisteliaisuus vievät hänet mukanaan niihin ensimmäisiin hetkiin, jolloin hän antoi itsensä lipsua tähtien valitsemalta loisteliaalta polulta. Hetkiin ennen isän kuolemaa.

* * *

Altair, yksitoista vuotta sitten

Hayes Darehawkin punaiset hiukset ovat isolla letillä selän takana. Partaan on tarttunut roskia metsästä, ja Frej sekä Veronika nauravat isälleen, kunnes tämä ymmärtää ottaa roskat pois. He istuvat suurten kuusten alapuolella, katselevat kirkkaan kesäpäivän vaihtumista valoisaksi yöksi.

Veronika on kesän alussa saanut kuulla, että hän joutuu muuttamaan pois kotoaan ja lähtemään jonkin rikkaan miehen vaimoksi täytettyään kuusitoista. Kuuteentoista olisi vielä monia vuosia, mutta muutoksesta tietäminen saa silti kaiken tuntumaan rusentavalta. Hän ei voi enää kävellä metsässä puhuen puille kuin sisarilleen, sillä hän tietää, että joutuu kuitenkin jättämään ne.

Frej on yrittänyt suoda vuotta nuoremmalle sisarelleen myötätuntoisia katseita ja tehdä tämän olon mukavammaksi kertomalla tarinoita ja metsästämällä pieniä eläimiä yhdessä tämän kanssa. Veronikaa se ei auta. Hän on kuitenkin loppupeleissä se, joka saa lohduttaa Frejtä, kun muut kaatavat hänet maahan ja nauravat hänelle. Ei ole helppoa olla Darehawk muiden nuorten metsästäjien kanssa, jotka joutuvat kaikki luopumaan maallisista iloistaan ja keskittymään työhönsä. Darehawkit saavat jäädä lisääntymiskykyisiksi, jotta he voivat jatkaa sukuaan. Muut eivät anna Frejn koskaan unohtaa erityisisyyttään.

Veronikan he jostain syystä jättävät useimmiten rauhaan. Siltikään hän ei voi istua isän ja veljensä kanssa rauhassa katselemassa kaunista kesäiltaa, maassa kasvavia kukkia ja ruohoja ja mukamas nauttia olostaan. Se kohtalo ei vain ole häntä varten, sillä hän joutuu lähtemään. Katkeruus tekee pesäänsä pienen tytön sisälle, se maistuu kitkerältä ja saa olon tuntumaan aina isän seurassa väärältä.

”Frej, kävisitkö sinä hakemassa meille leiristä kankaita? Voisimme viettää yömme täällä”, Hayes ehdottaa illan siirtyessä hitaasti yön puolelle. Frej näyttää hämmentyneeltä, mutta nyökkää sitten ja lähtee juoksemaan kohti leiriä. Hayes kääntyy tyttärensä puoleen. Silmät ovat vakavat. ”Veronika. Minulla on sinulle asiaa.”

Veronika säpsähtää ymmärtäessään, että hän on jäänyt isän kanssa kaksin. Mitä isä voisi vielä häneltä haluta sen jälkeen, kun on jo ilmoittanut lähettävänsä hänet vuosien päästä pois kotoa?

”Sinä varmasti mietit vieläkin, miksi pääset aikanaan naimisiin Lysander Laygoldin kanssa. Minä haluaisin puhua sinun kanssasi siitä.”

”Ei siinä ole mitään puhuttavaa!” Veronika sähähtää ja nousee ylös. Hän polkee summamutikassa ensimmäisen näkemänsä kukan alas. Valkoinen kaunokainen tallaantuu hänen jalkojensa juureen, mutta hän jatkaa yhä polkemista. ”Se ei ole reilua! Minä en mene sinne, minä kuulun tänne ja minusta tulee yhtä hyvä metsästäjä kuin Frejstäkin tulee!”

Hayes huokaisee syvään, mutta ei nouse rauhoittaakseen tytärtään. ”Veronika, minusta meidän kannattaisi keskustella hieman kahdesta asiasta. Velvollisuudesta ja rakkaudesta. Tiedätkö sinä, rakas tyttäreni, miten ne toimivat?”

Veronika polkaisee maata vielä kerran ja jää tuijottamaan tallaantunutta kaunokaista. ”En, enkä halua. Minun velvollisuuteni ei voi olla jokin sellainen! Miten se voi minuun liittyä? En minä kuulu etelän rannoille enkä jonkin rikkaan miehen vaimoksi. En edes halua naimisiin.”

Hayes naurahtaa, nappaa Veronikaa vyötäisiltä ja kaataa tytön syliinsä. Veronika ei ehdi reagoida. Isä pitää hänet otteessaan, rutistaa tiukasti mutta lempeästi. ”Tiedätkö mitä? Minäkään en olisi koskaan halunnut naimisiin.”

Veronikan suu loksahtaa auki. Hän kääntyy katsomaan isäänsä, mutta vaaleansiniset silmät eivät valehtele. ”Mitä? Etkö olisi? Miksi sinä sitten menit?”

Pieni naurahdus pakenee Hayesista. ”Katsos kun mainitsemani asiat, velvollisuus ja rakkaus, saattavat seurata toisiaan. Me olemme Darehawkeja, metsästäjäsukua, metsästäjien perustajia ja täten velvollisia jatkamaan sukuamme. Sinähän tiedät, mitä se tarkoittaa.”

”Joo”, Veronika kuiskaa ja antaa kehonsa rentoutua isänsä syleilyssä. ”Silloin pitää hankkia vaimo ja saada lapsia, jotta suku säilyy. Niinhän Ian-setä sanoo aina. Miksei Ian-sedällä ole lapsia?”

”Ian on omistautunut metsästäjän tehtävälleen ja jätti lasten hankinnan isoveljelleen. Minun tehtävänihän se johtajana oli hakea itselleni vaimo ja varmistaa suvun jatkuvuus. Olin todella vihainen siitä aluksi, ja veljeni kieltäytyi tekemästä asian eteen mitään. Hän ei halunnut perhettä.”

”En minäkään halua. Voisin olla sellainen metsästäjä niin kuin Ian-setä ja jättää Frejlle sellaisen velvollisuuden mikä sinullakin oli. Perheen perustaminen ja sellainen.”

Hayes pörröttää tyttärensä punaista tukkaa. ”Ei, rakas. Sinulla on erilainen velvollisuus. Tiedätkö sinä, miten naimisiinmeno tapahtuu tässä maassa?”

Veronika pudistaa päätään. ”Ei minua kiinnosta.”

”Wainwrightit lähettävät aina sukunsa naisia Laygoldien kuninkaiden kuningattariksi Lyraan. Me Darehawkit puolestaan avioiduimme aikana ennen metsästäjiä ja Altairia Ashworthien kanssa, mutta metsästäjien perustamisen jälkeen olemme naineet muista suvuista. Sinä, kultaseni, pääset naimisiin nuoremman Laygoldin kanssa siksi, että Wainwrighteilla ei ole enää joskus kuningattareksi kruunattavan Anesidoran jälkeen nuorempia tyttäriä.” Veronika kuuntelee tarkasti, mutta ei aivan ymmärrä. Hän ei tahdokaan ymmärtää, miksi hänen omat unelmansa metsästäjän elämästä voidaan antaa kulkea tuulen mukana kauas pois vain jonkin suuremman velvollisuuden vuoksi.

”Lyrassa meitä Darehawkeja arvostetaan edelleen kovasti, ja siksi me sovimme hyvät naimakaupat sinulle ja Lysander Laygoldille. On sinun tärkeä, suuri tehtäväsi tulla suuren miehen vaimoksi ja lännen herttuattareksi.”

Veronika rimpuilee itsensä irti isänsä vahvoilta käsivarsilta ja siirtyy kauemmas puusta ja sen alla istuvasta isästä. ”Ei se käy, en minä vain halua!” hän huutaa jälleen. Kun isän katse ei muutu, Veronika hiljenee ja huokaisee syvään. Hän katsoo isäänsä suoraan silmiin ja kysyy: ”Isä, enkö minä saa elää tätä elämää itselleni?”

Hayes kääntää päänsä pois. Jotakin suunnattoman haavoittuvaista käväisee hänen kehossaan hetken ajan. Veronika on varma, että hänen isänsä keho värähtää muutaman kerran ennen kuin hän alkaa taas puhua.

”Veronika, voi rakas Veronika… Jotkin asiat on vain tehtävä. Kohtaloaan ei voi paeta, sinun on tehtävä oma osuutesi.”

”Ei se vaan voi olla niin, minun osuuteni ei voi olla jonkun muun päättämä.” Veronikan ääni muuttuu itkuiseksi. ”Miksi sinäkin menit naimisiin, vaikka et tahtonut? Eihän sinun olisi ollut pakko! Ei ketään saa pakottaa sellaiseen, jota ei tahdo!”

”Minun oli pakko mennä naimisiin, se on totta. Ja sinä tiedät miksi. Mutta kuten sanoin, velvollisuus ja rakkaus seuraavat toisiaan. Minä ja Ellen olimme hyvin onnellisia.”

Huuto laantuu hetkeksi. Veronika ei kuule kovinkaan usein isän puhuvan äidistä. Frejkään ei muista äitiä kovin hyvin, sillä hän oli yksivuotias tämän menehtyessä. Frej ja isä sanovat Veronikalle aina, että äiti on nyt yksi tähdistä ja katselee heitä sieltä.

”Rakastitko sinä äitiä, vaikka sinä et halunnut hänen kanssaan naimisiin?”

Hayes nauraa. Nauru lievittää Veronikan pahaa oloa, se saa negatiiviset tunteet sulamaan osaksi virtaa. ”Rakastin Elleniä pohjattoman paljon ja rakastan edelleen. Me tapasimme toisemme sattumalta.”

”Kerro lisää siitä.” Veronika ei ymmärrä mitään sellaisesta rakkaudesta. Hän on paitsi liian nuori, myös varsin kiinnostumaton. Hän on enemmän kuten setänsä Ian, kiinnostuneempi luonnosta ja metsästäjyydestä. Silti Veronika tahtoo kuulla äidistä isänsä kertomana, isä saa äidin kuulostamaan niin kauniilta ihmiseltä.

”Olin tietoinen siitä, että minun piti etsiä vaimo. Olin käytännössä jo luovuttanut sen suhteen, hirvittävän turhautunut ja vihainen siitä, että minun piti sitoutua toiseen ihmiseen sillä tavoin. Ian hoputti minua jatkuvasti, samoin oma isänikin vielä hänen eläessään. Kun hän kuoli ja minusta tuli johtaja, tiesin, että minun pitäisi kiirehtiä jälkikasvun kanssa. Se olin juuri minä eikä Ian, jonka piti jatkaa sukua. Voit kuvitella, miten vihainen olin.” Veronika nyökkää ja istuutuu alas. Hän poimii maasta tallomansa kaunokaisen ja ryhtyy oikomaan sen terälehtiä. ”Olin päättänyt antaa vaimon etsimisen odottaa ja keskittyä tehtäviini johtajana. Kerran, kun olimme miesteni kanssa hakemassa kankaita ja tarvikkeita Mizarista, törmäsimme villikauriiseen. Minä ja muutama muu lähdimme hulluina sellaisen saaliin perään, ja kas kummaa, päädyimme toisten ihmisten pihamaalle. Kauris pääsi karkuun, ja olin juossut suoraa jonkun toisen pienelle peltotilkulle. Sanomattakin selvää, ettei pelto pitänyt isojen miesten rymistelystä.”

Hayesin kasvoille ilmestyy erilainen ilme kuin koskaan aiemmin. Veronika ei ole ikinä nähnyt isänsä hymyilevän tuolla tavoin. Silmät kimaltavat muiston lämmölle. ”Silloin minä ja Ellen tapasimme ensimmäistä kertaa.” Hayes naurahtaa. ”Hän oli raivoissaan. Muistan vieläkin, miten hänen silmänsä laajenivat ja hän alkoi huutaa meille kaikille. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan, että olin maan turvallisuudesta vastaavien metsästäjien johtaja, hän suuttui perunoidensa ja salaattiensa tuhoutumisesta ja hakkasi olkapäätäni kiljuen, ettei anna minun jättää maksamatta korvauksia.”

Veronika kuuntelee hiljaa, hän ei halua keskeyttää, ettei isän ilme muutu. Hayes näyttää onnelliselta tavalla, jollaista Veronika ei ole koskaan havainnut toisella ihmisellä. Onnellisuudella voi olla niin monia muotoja, tämä on niistä vain yksi. Hayes Darehawk kietoutuu johonkin uskomattoman lämpimään ja kauniiseen.

”No, minun tietenkin täytyi viedä hänelle riistaa ja erilaisia kankaita korvaukseksi siitä, että minä ja mieheni olimme tuhonneet hänen pienen peltonsa. Mizarissa on muutenkin hirvittävän paljon vaikeampaa saada mitään kasvamaan kuin etelämmässä. Ellen oli syystäkin raivoissaan. Oma typeryyteni oli kuitenkin avannut minulle tien johonkin, jota en kuvitellut koskaan löytäväni.”

”Te rakastuitte, vaikka sinä talloit hänen peltonsa?”

Nyt Hayes nauraa jo kovempaa. Onnellinen katse ei lähde silmistä. ”Niin siinä taisi käydä. Aloin käydä yhä vain useammin tapaamassa Elleniä, kunnes lopulta uskalsin kysyä häntä mukaani Altairiin. Muistan vieläkin, miten se kesäilta vaihtui yöksi ja hän antoi minun odottaa laittoman pitkään vastaustaan. Yöllä hän kertoi, että olikin jo odottanut minun kosivan.”

Aivan kuten silloinkin, nytkin ilta kääntyy yöksi. Öinen taivas ei ole pimeä, kesäyö pysyttelee vaaleissa sävyissä. Kaikki näyttää vain himmennetymmältä, herkemmältä versiolta alkuperäisestä. Veronika nauttii maisemasta.

”Joten, Veronika rakas, velvollisuus voi muuttua joksikin aivan muuksi, jos annat sille aikaa. Ole kiltti ja anna sille mahdollisuus. Ellenkin olisi halunnut nähdä sinun kauniit hääsi. Lupaathan, että ne tapahtuvat? Äitisi katsoo sinua tähdistä ja haluaa nähdä sinun täyttävän oman tehtäväsi.”

Veronika empii vastauksensa kanssa. Isän ilme vaihtuu takaisin lempeyteen käärittyyn vaativuuteen. Veronika huokaisee. Hän ei ole isänsä eikä äitinsä, hän ei voi millään kulkea polkua, joka ei tunnu hänen omaltaan. Ei Veronikalla ole hänen isänsä kykyä tuntea samoja lämpimiä tunteita ja antaa ylpeytensä hautautua. Veronika katsoo ylös ja näkee tähdet himmeänä kirkkaalla kesäyön taivaalla. Ei niistä yksikään hehku hänelle kirkkaammin, ei äidillä ole mitään asiaa hänelle. Veronika ei tahdo vastata isälleen mitään, vaikka pitääkin hänen tavastaan puhua äidistä. Se on kaunista, mutta se ei vain millään sovi hänelle.

Rakennuksilta takaisin palaava Frej kuitenkin pelastaa tilanteen. Isoveli palaa takaisin kantaen isoa kasaa taljoja ja kankaita. Hän laskee kankaat alas, kietoutuu yhteen ja ojentaa isälleen ja siskolleen omat. Siinä he istuvat, lämpimiin kankaisiin kietoutuneina viileän kesäyön kulkiessa eteenpäin. Ei kestä kauaakaan Frejltä ja Hayesilta nukahtaa. Veronika puolestaan valvoo miltei koko yön läpi katsellen häntä suojelevia puita ja ajatellen, ettei mikään tunne tule koskaan voittamaan tämän paikan asemaa hänen elämässään. Tämä on hänen kotinsa, ja sitä sekä velvollisuuttaan katkerana ajatellen hän lipuu lopulta tietoisuuden toiselle puolelle, syvälle uniinsa.

* * *

”Häh, tyttö, oletko sinä vielä hereillä?”

Veronika säpsähtää Alexanderin ääneen tilassa. Hän on jälleen täällä, puuseinien sisässä köydet käsissään, jotka eivät vieläkään pääse liikkumaan. Muisto haihtuu hitaasti pois, mutta ei varsinaisesti hälvene. Veronika muistaa yhä, miten katkeralta kaikki oli sinä kesänä tuntunut, ja miten oli talvella antanut tunteen tehdä hänestä tappajan. Sellaista ei voi koskaan antaa itselleen anteeksi.

Isä oli ollut tavallaan oikeassa. Velvollisuus oli tuonut tullessaan hetkellisiä tunteita, mutta ne olivat pelkkä illuusio siinä missä Lysanderin välityskin oli ollut. Häät olivat olleet loisteliaat, aivan kuten Hayes oli sanonut. Koska Lysander oli kuninkaan veljenä ja Lyrassa kasvaneena ehdottomasti vaatinut häät pidettävän Lyrassa, niin oli tapahtunut. Veronika oli pukeutunut tulevan sukunimensä mukaisesti turkoosin- ja kullankirjavaan, uskomattoman kevyeeseen ja kauniiseen pukuun. Heidät oli vihitty taivasalla, useiden ihmisten ja meren läsnäollessa. Merilinnut olivat laulaneet ja ihmiset taputtaneet, kun viimeinen edellisestä elämästä muistuttava elementti, smaragdikivinen otsaripa Veronikan hipiällä, oli vaihdettu Laygoldien kultaiseen. Vanhojen perinteiden mukaan otsaripa oli vaihdettu uuden suvun mukaiseksi tähtien alla. Veronikasta oli tuntunut siltä, että hän oli pettänyt paitsi itsensä ja oman haaveensa, myös veljensä ja molemmat vanhempansa tähdistössä. Hänen sukunimensä vaihtui, mutta sielu pysyi yhä Darehawkeille ominaisen smaragdinvihreänä. Se tuntui väärältä.

”Hei, mikä sinulle nyt tuli?” Alexander murahtaa nurkasta.

Veronika ei käänny katsomaan miestä. Hän tietää muiston olevan aivan liian paljon ajateltavaksi. Hän keskittyy sen sijaan ajattelemaan onnellista ilmettä isänsä kasvoilla silloin, kun hän ei ollut vielä tahriintunut omaan vereensä tyttärensä tekojen vuoksi. Silloin, kun hän oli puhunut Veronikan ja Frejn äidistä.

Veronika ei voi olla toivomatta, että hänen oma ilmeensä muuttuisi joskus Arrasta puhuttaessa sellaiseksi. Katseessa oli ollut niin paljon lämpöä, niin paljon valoa. Jos Veronika vain saisi itsekin mahdollisuuden.