Kirkkain tähti: luku 48

Luku 48: Yleisö vaikenee

Metsästäjien asumukset näyttävät tyhjiltä. Nuotio palaa vartioimattomana pihassa, asevaraston ovet ovet kiinni. Samoin jokaisen rakennuksen. Hetken ajan naiskolmikko ehtii ajatella, ettei paikalla ole lainkaan ihmisiä. Sitten päärakennuksen ovi avataan, jotakin kirouksen tapaista huudetaan nopeasti ilmoille ja juostaan kohti kolmikkoa. Ennen kuin kaksi nuorempaa metsästäjää ehtii juosta heidän kimppuunsa, Veronika nostaa kätensä ylös ja huutaa: ”Seis! Seis, minä olen Darehawk!”

Nuoret metsästäjät hämmentyvät hetkeksi, mutta jatkavat silti matkaansa. Ennen kuin he ehtivät juosta Arran kimppuun, Ramona ja Veronika kiepsahtavat heidän taaksensa ja lukitsevat heidän kätensä. Pojat eivät pääse liikkumaan.

”Varovasti nyt, me olemme täällä hyvällä asialla”, Veronika kuiskaa ja katsoo vieressään seisovaa Ramonaa, joka pitää toista metsästäjäpoikaa otteessaan. Ramonalla on lähtökohtaisesti hyvin erilainen tapa lukita toinen ihminen otteeseensa. Paljon varmempi. Veronika huomaa muurin tekemän eron.

”Mitä täällä tapahtuu?” Ian Darehawkin matala ääni kuuluu suurelta kuistilta. Veronika päästää metsästäjäpojan irti ja kääntyy setänsä puoleen. Hän näkee tämän ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Vuodet eivät ole juurikaan muuttaneet Iania. Hän on edelleen suunnattoman pitkä ja lihaksikas. Harmaat hiukset eivät aivan pääse roikkumaan silmille, niitä on leikattu lähiaikoina. Hän on aina pitänyt hiuksensa niskamittaisina. Myöskään kylmät, harmaat silmät eivät ole muuttuneet, vaikka rypyt niiden ympärillä ovatkin syventyneet. Katse on pysynyt yhtä jäätävänä.

”Veronika?” Ian kysyy epäuskoisena. Hän näkee myös Ramonan, ja kun hän rekisteröi myös Arran läsnäolon, hänen kehonsa jännittyy oitis. Käsi vetää veitsen vyöltä. Ian laskeutuu nopeasti alas puisia portaita ja kävelee muiden luo. Hänen katseensa halkoo ilmaa helpommin kuin paperia. Ramona päästää toisen metsästäjäpojan irti, ja Ian nyökkää nuorukaisille merkiksi poistua paikalta.

Ian ei käy suoraan Arran kimppuun, vaikka tietää, että suuren tapahtumaketjun käyntiin pistänyt nainen seisoo vaarallisen lähellä häntä. Hän on pelkän askeleen päässä siitä, että iskisi Arran pään kiveen ja tekisi lopun käärmeestä, joka luikerteli hänen haukanpesäänsä. Hän kuitenkin näkee tulikatseen Veronikan, oman verensä, silmissä. Osittain siksikin hän pysyy paikallaan ja yrittää kerrankin edetä sanoin eikä teoin. Sanat eivät ole hänen vahvuutensa, mutta nyt hän alistuu kuuntelemaan.

”Hei, Ian-setä, siitä on pitkä aika”, Veronika sanoo. Arra hänen takanaan näyttää yllättyneeltä Veronikan lämpimästä äänensävystä, mutta Ramona vaikuttaa tyynemmältä. ”Minä en olisi halunnut tavata tällaisissa oloissa.” Sanoistaan huolimatta Veronika näyttää suunnattoman tyytyväiseltä tilanteeseen. Hymykuopat paljastavat kotiinpalun synnyttämän onnen nuoren naisen sydämessä. ”Niin paljon kuin haluaisinkin jäädä tähän juttelemaan kuluneista vuosista, minun on ikävä kyllä mentävä suoraan asiaan ennen kuin jatkamme matkaamme.”

”Sinut on ilmoitettu kadonneeksi koko maassa. Elossaolostasi täytyy lähettää mitä pikimmiten kuninkaalle, sillä tämähän...” Ianin teoria heittää ympyrän. Mitä tämä oikeastaan todistaa? Veronikan mukanaan vienyt Arra, sama tyttö, joka saneli villien ehdot, seisoo nyt hänen edessään täysin rauhanomaisesti. Ian ei enää ymmärrä.

Arra ottaa askeleen eteenpäin, astuu suoraan vaaravyöhykkeelle, vain senttien päähän Ianista, joka varmasti tahtoo joka solullaan tappaa hänet. ”Kuninkaalle täytyy kertoa mikä pikimmiten siitä, että vaateet olivat pelkkää silmänlumetta.”

Ian siristää silmiään. ”Ja minun pitäisi uskoa sinun sanojasi.” Halveksunta tihkuu äänestä, Ian ei tahtoisi edes hengittää samaa ilmaa tämän nuoren naisen kanssa. Veronikan läsnäolo kuitenkin velvoittaa hänet pysymään siinä.

”Et kenties tahdo uskoa näitä kahta tässä, mutta minua sinä kuuntelet. Sinä kuuntelit jo silloin, kun olin nuorempi.” Veronika valitsee sanansa oikein, hän on aina osannut kulkea sanojen luolastossa. ”Olette astuneet suoraan villien ansaan. Tässä maassa on sisällissota, niinhän? Wainwrightit ja Laygoldit. Kaiken on tarkoitus mennä niin, villien johtaja haluaa kaiken huomion ja tuhon keskittyvän Lyraan, jotta villit voivat hyökätä muualle.”

Kauhistunut katse ilmestyy Ianin silmiin. Hän vastustaa suunnatonta halua perääntyä. Frej oli oikeassa. Tämä kaikki on vain osa suurempaa suunnitelmaa, joku siirtelee shakkinappuloita ja nauraa, kun ne kaatuvat yksi kerrallaan. Ian tasaa hengityksensä ja kohtaa kaikkien kolmen naisen vakavat kasvot ja olemukset.

”Te tulette siis muurin taakse kertomaan varta vasten minulle tästä”, Ian toistaa jotta varmasti ymmärtäisi asian laajuuden. ”Te petätte oman kansanne.” Arra ja Ramona nyökkäävät samaan aikaan. Ian miltei kysyy, miksi he tekevät niin, kunnes tajuaa lopulta, ettei sillä ole hänelle oikeastaan mitään merkitystä. Useaan kertaan paikasta toiseen siirtyneet naiset ovat nyt siinä, totuus kielillään ja päättäväisyys katseissaan. Ianin on lähdettävä suunnittelemaan, mitä tilanteelle on tehtävissä.

Ennen kuin keskustelu ehtii ottaa uusia muotoja, päärakennuksesta astelee kolmas Darehawk heidän luokseen. Kun Frej avaa oven, hänen ilmeidensä kirjo on valtava. Ensin hänen silmänsä rävähtävät auki, sitten kulmat kaartuvat hämmästyksestä ylös ja lopulta suu loksahtaa teatraalisesti auki. Frej heittää käsissään olleet aseet kuistille ja juoksee portaat alas lumen keskelle. Veronika juoksee häntä vastaan, ja sisarukset heittäytyvät suureen, lämpimään halaukseen. He pyörivät yhdessä pisteessä ja rutistavat toisiaan kovemmin kuin koskaan aiemmin. Veronikan sisällä uinunut onnellisuuden tunne nostaa jälleen päätään. Lysander ei onnistunut tappamaan sitä, se pystyy yhä nostamaan itsensä tuhkista.

Kun halaus päättyy, sisarukset katsovat toisiaan epäuskoisen onnellisin silmin. Kumpienkin pisamaisilla kasvoilla valuu kyyneliä. Heidän tismalleen samanlaiset hymykuoppansa erottuvat selkeästi kyynelten keskeltä. He rutistavat toisiaan vielä kerran ja astelevat vasta sitten takaisin toisten luo.

Arra ja Ramona vilkaisevat toisiaan, kun näkevät Darehawkin sisarusten lämpimän jälleennäkemisen. Arra tietää Ramonan ajattelevan kuollutta isosisartaan Carlaa. Sisarusten välistä ihmissuhdetta ei ole toisenlaista, ja he ovat hyvin onnekkaita, kun saavat todistaa erityislaatuista jälleennäkemistä. Lämmön voi miltei tuntea ihollaan.

Frejltä kestää hetki ymmärtää, että myös Arra on paikalla. Kyynelille ei tule loppua, hän juoksee halaamaan myös yhä ystäväkseen mieltämäänsä villityttöä. Arra on Frejtä huomattavasti lyhempi, joten joutuu kurottamaan saadakseen kunnon otteen tästä. He puristautuvat toisiaan vasten ja Arra huomaa taputtavansa Frejn selkää veljellisesti. Frej tekee hänelle samoin, ja eleessä on hetken ajan jotakin uskomattoman kaunista.

”Te tulitte takaisin”, Frej sopertaa, ”te molemmat.”

”Vain hetkeksi”, tilannetta sivusta seuraava Ramona huomauttaa. Lyhythiuksisen naisen kasvoilla käväisee pieni hymy. Hän vie oikean kätensä olkapäälleen, eikä Frej osaa reagoida tervehdykseen. ”Olen Ramona”, nainen esittelee itsensä kun muistaa, ettei villien käyttämä tervehdys ole täällä käytössä. Frej esittelee perään itsensä ja pyyhkii kyyneliä silmistään.

”Nämä naiset ovat osoittaneet todeksi kaiken sen, mitä sinä jo aiemmin sanoit”, Ian sanoo. Hänen äänensä on erikoisen etäinen. Ianin on pakko pitää se mahdollisimman neutraalina, muuten kateus pääsisi vääristämään sitä. Hänelle ei ole vieläkään helppoa myöntää olevansa väärässä, ja nyt alkaa hitaasti näyttää siltä, että hänen koko tilannearvionsa on hyvin pahasti pielessä. Arra hänen edessään on päättänyt ensin pettää metsästäjät, sitten oman kansansa. Petosten määrä ei mahdu Ianin aivoihin. Ja silti hän ymmärtää luottavansa siihen, mitä Arra ja kaksi muuta naista sanovat.

Frej nyökkää. ”Minä arvasin, ettei koko maata voi jättää suojattomaksi.” Hän kääntyy Arran ja Ramonan puoleen. ”Kuinka pian teidän joukkonne ovat suuntaamassa tänne?”

Arra irvistää. ”He ovat tälläkin hetkellä matkalla tänne. Ramona, mistä eri suunnista Envyn joukot ovat tulossa?”

”Yksi ryhmä menee suoraan Cassiopeiaan, yksi käyttää Aquilan porttia ja loput tulevat maanalaista tunnelistoa pitkin idästä. Voitte olettaa, että Altairiin saavutaan sisältä päin. Begger’s Hole on osa tunnelistoa.”

”Begger’s Holeko osa maanalaista tunnelistoa, joka johtaa täältä muurin toiselle puolelle?” Ian kysyy epäuskoisena. Hänen koko maailmankuvansa alkaa olla niin romuttunut, ettei siitä ole paljoa jäljellä. Muutamia palasia reunoissa, nekin mustavalkoisia.

Saman on joutunut käymään läpi myös Veronika. Hän tietää, miltä tuntuu ymmärtää, että oma koti on ollut jatkuvan uhan alla. Altair ei ole koskaan ollut turvallinen paikka elää, jos sinne on aina päässyt sisältä päin. Darehawkit luovat kaikki toisiinsa pelon täyttämiä katseita. Veronika nyökkäilee surumielisesti, hänellä on ollut vain muutamia tunteja enemmän aikaa käsitellä tietoa.

”Meidän on ryhdyttävä kutsumaan metsästäjiä tänne. Osa on vielä Aquilassa ja Vegassa, heidän pitää antaa pysyä siellä. Mizarin kyläläiset saavat lähteä kuljettamaan tietoa eteenpäin, kaikkien paikkojen pitää olla valmiina”, Ian alkaa selventää tilannetta enemmän itselleen kuin muille.

”Entä etelä?” Veronika kysyy. ”Annetaanko Lyran sortua Wainwrightien ylivoiman alle?”

Ian vie kätensä otsalleen. Hänen aivonsa eivät millään voi kehittää riittävän hyvää suunnitelmaa näin nopeasti. Jokin osa maasta jäisi aina suojaamattomaksi. Suunnatonta kuolonuhrien määrää ei voisi millään välttää.

Frej kokee tarpeelliseksi puuttua keskusteluun. ”Me jäämme tänne, Ian. Lyrassa vaaditaan suurinta määrää metsästäjiä Wainwrightien vuoksi. Sinne pitää vain saada kulkemaan tieto siitä, että sotiminen omien kesken ei nyt auta, sillä muu uhka on vyörymässä. Jos hopeasotilaat vain uskoisivat...”

”Wainwrightit eivät jätä sotaansa kesken”, Ian sanoo, ”he taistelevat niin kauan, kun vastusta riittää. Jos villejä tulee Lyraan asti, he murskaavat heidätkin siinä missä minun metsästäjänikin.”

”Eivät murskaa”, Ramona huomauttaa. ”Meidän kansamme taistelutaidot ovat omaa luokkaansa. Ja meitä on paljon, paljon enemmän kuin Wainwrightejen sotajoukkoa. Envy voittaa, ja sen emme voi antaa tapahtua.”

”Me kolme olemme menossa tappamaan villien johtajan, Envyn”, Veronika julistaa. Äänessä ei ole ylpeyttä. Lause on vain toteamus.

Ian nyökkää hyväksyvästi, mutta Frej tarttuu siskoaan hartioista ja ravistaa tätä kevyesti. ”Veronika, sinä olet vasta palannut kotiin! Jää tänne, puolusta Altairia kanssani.”

Veronikan katse on kaukana, tähtien toisella puolen. ”Ei, Frej, minua ei ole luotu sitä varten.” Hän katsoo surumielisen hyväksyvänä ympäristöään. Hirsirakennuksia, asevarastoa nitisevine ovineen ja sen edessä olevaa suurta nuotiota. Kaikki tämä merkitsee hänelle kotia. Häntä ei vain ole tarkoitettu sinne. ”Minulla on toisenlainen tehtävä.”

”Veronika rakas, ei mietitä nyt sellaisia, sinä olet kerrankin siinä...” Frejn ääni miltei murtuu, kun hän ymmärtää, ettei tiukinkaan rutistus saisi Veronikaa pysymään hänen luonaan. Veronika on jo kaukana, kaukana toisaalla.

”Me kaikki kolme lähdemme”, Arra sanoo. ”Ja me tarvitsemme jostakin hevosia.”

”Mizarin kaupungeista saa hevosia”, Ian vastaa. ”Mitä pikemmin lähdette viemään sanomaa eteenpäin ja murhaamaan villien johtajaa, sitä parempi.” Aina aiemmin Ian olisi vähätellyt heidän mahdollisuuksiaan voittoon ja kertonut, ettei heillä ole pienintäkään toivoa saada Envyä tapetuksi tai Wainwrighteja lopettamaan. Nyt pienikin toivon hippunen on käytettävä, siihen on tarrauduttava kaikin voimin, sillä se on liukas ja pakenee aivan koska tahansa.

Arra ja Ramona lähtevät seuraamaan Iania, mutta Veronika jää seisomaan veljensä vierelle. Hän tietää, että heidän olisi keskusteltava vielä monista asioista. Aika ei riittäisi. Veronika tahtoisi kertoa totuuden heidän isänsä kuolemasta, sillä ei voi olla varma, tuleeko elävänä takaisin sodan keskeltä. Eihän Frejkään välttämättä selviäisi täällä, kun villit nousisivat Begger’s Holesta ja hyökkäisivät lähes suojattomaan Altairiin.

Sisarukset jäävät seisomaan talojen väliin lumihiutaleiden tippuessa taivaalta heidän punaisiin hiuksiinsa. Keli on samanlainen kuin silloin, kun Veronika tappoi heidän isänsä. Talven sydän ei ole enää täällä, maailma on siirtynyt askeleen lähemmäs kevättä. Ilma on silti purevan kylmää ja lumi pakkaslunta.

”Veronika”, Frej sanoo hiljaa, ”minun pitää kertoa sinulle jotakin.”

”Niin minunkin sinulle”, Veronika huomaa vastaavansa. Hän ei tällä kertaa kadota itseään lauseeseen, sanojen äänteisiin ja merkityksettömiin painoihin. Hän ottaa ne vastaan ja astuu lähemmäs veljeään, jotta hetki ei pääse lipsumaan heidän sormiensa väleistä.

Lunta ei enää sada. Maailma hiljenee hetkeksi kuulemaan, mitä vuosiksi vaienneet antavat sen vihdoin kuulla.