Luku
10: Neulanpiston päässä
Maailmassa
ei ole värejä. Se ei kuitenkaan tunnu miltään, siihen ei kiinnitä
huomiota silloin, kun tuhannet impulssit, kivun pienet sanansaattajat
tanssivat silmissä. Jokin sykkii, adrenaliini turruttaa ruumista,
yrittää suojella sitä sen tuntemalta raastavalta kivulta. Silmissä
palaa silti, kipu sykkii tyhjennetyissä silmäkuopissa. Jotain on
irti, mutta keho ei huomaa muuta kuin kivun. Mustenevalla maailmalla
ei ole väliä, kun kipu lävistää kehon tuhannella voltillaan.
Neulat
ovat löytäneet tiensä valkoisille maapalloille, lävistäneet
niiden värillisen keskustan ja laukaisseet adrenaliininerityksen.
Silmän puhkeaminen tuntuu miljoonalta neulanpistolta, kymmeneltä
kirveeltä keskellä kasvoja. Graafista, syvää kipua, joka pistää
verisuonet pullistumaan ja kädet puristumaan kivun raastaessa suusta
ulos alkukantaisia, tuskin edes ihmismäisiä kiljahduksia. Huudot
eivät auta lainkaan kivun siirtyessä jyskyttäväksi, koko kehon
sätkimään pistäväksi sirkukseksi. Esirippua ei laiteta vielä
kiinni, yleisöllä on vielä nähtävää ja koettavaa. Suurin kipu
ei ole vielä astellut lavalle.
Hermosolut
kuljettavat kipureseptoreista kivun tuntemuksen aivoihin
Valtaistuinsalinsa
lattialla makaava kuningas Lir taintuu eläimeksi, unohtaa sanojen
merkityksen ja päästää ulos vain sitä, mitä maailmaan syntyvä
ihmisen alkukin osaa: huutoa. Silmissä sykkii, tummanpunainen neste
peittoaa lattian ja piirtää kukkiaan Lirin kasvoille. Menee sisään
suusta ja sieraimista, ei kysy mitään mennessään. Eikä Lir edes
huomaa sitä, sillä kivusta on tullut hänen uusi nimensä. Elämän
uusi määrittäjä on astunut lavalle ja pyyhkinyt mennessään
kaiken pois. Huutava eläin ei tunne ihmisyyden käsitteitä eikä
toivoa tulevasta.
Sarveiskalvolla
on erityisen paljon kipua aistivia kipureseptoreita
Eläimestä
ihmiseksi ja ihmisestä eläimeksi, loppujen lopuksi ero on häilyvän
pieni. Yksittäinen neula voi ratkaista jotakin olennaista yksilön
minuudesta, puhkaista sen kuin ilmapallon ja jättää makaamaan
lattialle oman verensä ympäröimänä. Ihminen on todellisimmillaan
punaisimpaan tuskaansa verhottuna.
Lir
muistaa vain kolahduksen päässään ja vartioimattoman
valtaistuinsalin. Seuraavan kerran, kun hän näki jotakin, hän näki
vaimonsa kapeat, korkeaposkiset kasvot yllään. Ne olivat hymyssä
suin. Anesidoran voitonriemuinen ilme oli viimeinen asia, jonka hän
koskaan kykeni silmillään havaitsemaan.
”Pieni
kuningas, pelkäätkö sinä?” Anesidoran ääni on kaukana, liian
kaukana täältä, Lir ei saa sitä kiinni. Sanoilla ei ole
merkitystä, vain kivulla on. ”Pelkäätkö sinä sitä, mitä
tapahtuu? Pelkäätkö sinä minua? Minä toivon, että sinä
pelkäät. Sinussa on aina ollut aivan liian vähän pelkoa.”
Naisääni on pelkkää vihaa, pelkkää tihkuvaa ja syvältä
satuttavaa vihaa. Lir pelkäisi sitä, jos valkoinen kipu ei
täyttäisi hänen tietoisuuttaan.
Lir
ei tiedä, missä hän on. Hän tietää vain, ettei näe, että kipu
peittää kaiken alleen ja tekee kaikesta mustaa. Hänen vaimonsa on
sokeuttanut hänet, eikä hän edes tahdo tietää syytä. Kivussa
rämpivä ihminen tahtoo vain vapautuksen, ja hän ottaa sen vastaan
ehdoin kuin ehdoin.
”Sinä
et kerro tästä kenellekään”, Anesidora jatkaa kehräävällä,
nyt jo vähemmän vihan sumentamalla äänellään, ”et kerro,
koska olet aina ollut liian ylpeä. Et voisi sanoa, että vaimosi,
että Wainwright päihitti sinut. Sinä et koskaan kerro, ettet näe.
Et voisi, koska sinä olet kahlinnut itsesi ylpeyteesi.”
Totuuksia.
Vastauksia. Ja valkoinen kipu niiden yllä. Lir muistaisi sanat vasta
kivun mentyä ja sisäistäisi ne vasta kauan sen jälkeen.
Mutta
kuningatar Anesidora on oikeassa. Hänen tekonsa ei ole tehty hetken
impulssina, se on kylmän harkittu. Kun hän istuu maassa veren
tahriman Lirin vierellä ja katselee aviomiehensä kivussa
kahlaamista, hän tuntee voitonriemun lisäksi jotakin muutakin.
Jotakin tummempaa, syvempää, josta ei aivan saa otetta. Se on liian
mustaa tunnistettavaksi.
Anesidora
tietää tämän hetken ensimmäiseksi oman tulevaisuutensa
määrittäväksi hetkeksi. Hänen lapsuudessaan hänelle ja
Elisabethille ei kerrottu tarinoita vain varjelevista tähdistä.
Heille kerrottiin Wainwrightien rakentamasta Lyrasta, suvun kunniasta
ja kaiken sen merkityksestä heille. Heille kerrottiin, miten sota
voitetaan. Sotaa ei voiteta veriteoin ja päättömin uhrauksin. Se
voitetaan taktiikalla. Todellinen sota käydään sanoin. Yksikään
miekka ei liiku ilman jonkun sanoja tekojen takana. Suunnitelmia,
näkymätöntä sodankäyntiä ennen kuin miekat kohotetaan ilmaan.
Siitä maailmasta Wainwrightit tietävät kaiken, ja siinä
maailmassa kasvanut Anesidora tietää tismalleen, mitä tekee
istuessaan miehensä tuhon vierellä. Tämä olisi heille vasta
alkua.
Lir
puolestaan ei osaa ajatella vieläkään mitään. Hän ei voi enää
nähdä, että aurinko on jo noussut. Hänen mustaksi muuttuneessa
näkökentässään pyörii muistikuvia. Sanoja, jotka eivät enää
näy hänelle. Ne erottuvat muistojen massasta, huutavat tiensä läpi
äänten kakofoniasta. Lilith Ashworthin sanat.
Menetys
avaa aina oven uuteen maailmaan, uuteen persoonallisuuteen. Se on
otettava vastaan tai sen alle jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti