Luku
49: Lasisade
Jotkin
asiat ovat tehty kestäviksi, jotkin ei. Se, mikä on turhaa,
kariutuu pois silloin, kun mielen ja kehon on yhteistyössä
keskitettävä kaikki voimansa selviytymiseen. Pois annetaan kaikki
se, mitä ei todella tarvita silloin, kun haarniskaiset soturit
runtelevat kaiken tieltään ja jyräävät päälle.
Sea’s
End on liekeissä. Koristeellisia patsaita ja rakennuksia yritetään
vältellä tuhoamasta, mutta aina löytyy joku, joka ei voi toimia
ilman, että jotakin murtuu toimiessa. Ei kukaan tosissaan sotiva jää
pyytämään anteeksi kaikilta niiltä, jotka tuhosi matkan varrella.
Kaikki sotkeutuvat yhteen, tismalleen samaan likaan, eikä se kaikki
tule verestä. Kadut uivat oksennuksessa, jätöksissä ja tuhkassa,
kun kaupunkilaiset ovat nousseet Wainwrightin sotilaita vastaan.
Kaikkialta Lyrasta on saapunut tavallisia kauppiaita, virkamiehiä ja
talonpoikia yhteistä päämäärää edistämään.
Metsästäjät
ovat myös paikalla. Heitä on paljon, mutta Wainwrighteilla on
suunnitelma. Metsästäjät joutuvat toimimaan siviilien kanssa
harkistemattomassa yhteistyössä, eikä se auta silloin, kun Sea’s
End on sisältäkin korruptoitu. Kukaan ei voi olla varma, miksi
linnaan ei hyökätä. Wainwrightien sotilaat eivät rynnistä sisään
kuninkaanlinnaan, ja vasta kolmantena sotapäivänä ihmiset alkavat
ymmärtää, että he käyvät tätä taistelua turhaan. Kukaan ei
ole aikeissa mennä kuninkaanlinnaan, kukan ei uhkaa kuninkaan
terveyttä. Vain muutamat älyävät, että Wainwrighteja on myös
linnan sisäpuolella.
Anesidora
on siirtynyt kauemmas ikkunasta, hän ei tahdo nähdä eritteisiin
hukkuvaa, sitkeästi taistelevaa, mutta pelokasta kansaa. Anesidora
tietää, että on olemassa tietty määrä aikaa, jonka toivo ja
uhma kestävät. Sen jälkeen jäljelle jää vain veren ja muiden
eritteiden haju, pinttyneet kädet ja kuolleita kaikkialla ympärillä.
Sellaisen näyn keskeltä ei nouse toivo valaisemaan tietä
eteenpäin. Luovuttaminen tapahtuu aalloittain, ensin yksi aloittaa,
sitten loputkin romahtavat epätoivonsa alle.
Nuori
kuningatar tietää aviomiehensä juurruttaneen itsensä
valtaistuinsaliin. Lir ei tiedä, että hänen henkeään vartioivat
samat henkilöt, jotka ovat uskollisia hänen kaupunkiinsa
hyökkääville. Anesidoran palkkaamat soturit vahtivat Liriä tasan
niin pitkään kuin kuningatar haluaa. Sitten Lir olisi uhrattavissa
aivan kuten kaikki siviilit kaduilla.
Hento
koputus kuuluu kuningattaren kammarin ovelta. Anesidora siirtyy
avaamaan. Kuningatar saa olla sodankin aikaan täysin omassa
rauhassaan ilman vartijoita oven takana. Silti hän tahtoo olla
varma, että se, jonka hän päästää sisään, ei ole
vahingossakaan väärältä puolelta. Lirille yhä uskolliset
palvelijat eivät osaa epäillä Anesidoraa mistään, mutta koskaan
ei voi olla liian varma.
Oven
takana seisoo Envy. Tänään hän ei ole meikannut kasvojaan ja on
vetänyt valkoisen mekon päälleen melko huolimattomasti. Ulkonäkö
ei ole niin huoliteltu kuin yleensä, eikä Anesidora voi syyttää
Lilithiksi olettamaansa henkilöä siitä, ettei tämä sodan
keskellä viitsi kuluttaa aikaansa itsensä laittamiseen. Totuus on
tietenkin toinen, mutta Anesidoran on hyvä elää valheessa.
Anesidora
kutsuu Envyn sisään, ja tämä astelee nopein, varmoin askelin
pyöreään tornihuoneeseen. Tässä linnassa on useita huoneita
kuningasparin käytettävissä, joten tämä on luonnollisestikin
vain yksi Anesidoran monista kammareista. Se on huomattavasti
loistokkaampi kuin se, joka Envyn käyttöön on annettu. Huone
hukkuu turkoosin ja sinisen eri sävyihin. Huoneen pyöreä muoto
tekee siitä vankilamaisen, ja oikealla puolella lepäävä
suunnattoman suuri peili heijastaa kaikkea, mitä huoneessa on.
Kauniita tavaroita, pieniä koristeita ja kirjoja. Tässä huoneessa
ei ole sänkyä, sitä ei ole tarkoitettu pysyvään oleskeluun.
Envyä huvittaa rikkaiden ihmisten ajatusmaailma. Yksi huone, jossa
juoda, toinen, jossa syödä ja kolmas uusien vaatteiden sovittamista
varten. Muurin takana ei ole jokaiselle omaa mökkiäkään, eikä
kukaan katso, minkä puun juurelle tekee tarpeensa. Mitään ei
silotella valmiiksi.
”Mitä
asiaa sinulla on?” Anesidora kysyy. Hänen äänensä pysyy
rauhallisena.
”Aiotko
sinä kierrellä huoneesta toiseen ja olettaa, että ulkona käydään
sota loppuun asti sinua varten?”
Anesidora
kurtistaa kulmiaan. Hänen vasen silmäkulmansa nykii. ”Anteeksi?
Pitäisikö minun mielestäsi pukeutua haarniskaan ja mennä
taistelemaan sotilaideni joukkoon? Minä olen kuningatar.”
”Ja
ihminen.” Envy kohauttaa harteitaan. ”Samapa tuo. Enhän minäkään
ole vielä mitään tehnyt.”
”Kenen
puolella sinä olet?” Anesidoran äänensävystä huomaa, ettei hän
todellakaan ole armollisella tuulella.
Envy
kiertelee huonetta ja pysähtyy peilin vastakkaiselle puolelle. Hän
näkee itsensä peilistä, ja niin näkee Anesidorakin. Kuningatar
katsoo pitkään Envyn villejä, tummia hiuksia ja tummina kaartuvia
kulmia. Envyn kasvoilla ei ole meikkiä, mutta kuningatar ei
vieläkään havaitse tämän todellista sukupuolta. Sen sijaan hän
kiinnittää huomiota siihen, että hänen Lilith Ashworthina
pitämänsä henkilö on valinnut ylleen lumenvalkoisen mekon. Mekko
on yksinkertainen, se jättää hartiat paljaaksi ja on edestä
täynnä pieniä helmiä. Valkoinen ei ole yhdenkään Annorlundan
mahtisuvun väri.
”Vai
pitäisikö minun kysyä kuka sinä olet?” Anesidora
siristää silmiään. Hän on huomannut. Yksikään Ashworth ei
poikkeaisi väriteemastaan ja pukisi ylleen mitään mustan, harmaan
sävyjen ja viininpunaisen ulkopuolelta. Värit eivät ole Anesidoran
ainoat vakoojat. Myös Envyn häikäilemättömän rehellinen ja jopa
röyhkeä käytös ovat olleet omiaan herättämään joko
kiinnostusta tai epäilyjä. Annorlundan kuningattaren tapauksessa
molempia. ”Sanoit kannattavasi tarkoitusperiäni, mutta nyt näytät
epäilevän niitä. Mikä on Ashworthien tahto?”
Envy
sukii suortuviaan ja asettaa ne olkansa yli. ”Ashworthien tahtoko?
Mikset menisi kysymään haudan takaa niiltä kaikilta, jotka
löytyivät heidän pienen linnansa lattialta verikylvyn keskeltä.”
”Kuka
sinä olet?”
”Ashworthit
olivat hieno suku, todellinen mahtisuku. He tiesivät paljon
sellaista, jonka veivät mukaansa kuolemaan.” Envy sivuuttaa
Anesidoran kysymyksen täysin. ”Ja silti he kuolivat.” Nyt pieni
hymy pääsee jo leviämään hänen huulilleen. Kasvot näyttävät
meikittöminä ja sairaalloisen kalpeina paljon pelottavemmilta kuin
normaalisti. ”Tämä maailma on niin yksinkertainen. Joku tappaa ja
joku tulee tapetuksi. Ilman verenvuodatusta ei selviä. Ashworthit
olivat upeita, minä arvostin heitä aina heidän liekkinsä
viimeiseen kipunointiin asti.”
Syvä
huokaus pääsee Anesidorasta. Kuningatar on vetäytynyt peilin
äärelle ja sivelee nyt sen kultaisia reunoja. Hänen kyntensä
raapivat puhdasta kultaa kuin muistutuksena siitä, että hän tulisi
tekemään lopun kaikesta muustakin kultaisesta tässä maailmassa.
Hopeinen valtakausi alkaisi pian.
Anesidora
on selin Envyyn, mutta näkee tämän liikkeet yhä peilin kautta.
Peili ei vääristä valkoista mekkoa ja tummia suortuvia.
”Sinä
et ole täältä”, Anesidora sanoo lopulta. Ymmärrys piirtää
viivoja valkoiseen maailmaan. Viivoja ilman kunnollisia muotoja,
pelkkiä hahmotelmia. ”Mistä sinä olet? Meren takaa? Muurin
takaa?”
”Minä
olen tähtitaivas”, Envy sanoo huvittuneesti, ”minun silmäni
ovat täällä yötä päivää, katsettani ei pääse koskaan
pakoon. Tiedän paljon kaikenlaista.”
”Minä
en ole sinun vihollisesi.”
”Ei
kukaan varsinaisesti ole. Kuten jo sanoin, asioita vain täytyy
pistää tapahtumaan.”
Nuori
kuningatar yrittää tulkita kaikkea sitä, mitä peilistä
heijastuva henkilö on tähän mennessä paljastanut. Hänen
käytöksensä on ollut monitulkintaista jo siitä hetkestä lähtien,
kun hän saapui Sea’s Endiin. Tähän mennessä Anesidora ei
kuitenkaan ole osannut epäillä, että tämä henkilö olisi joku
muu kuin Lilith Ashworth. Sanoihin hän ei voi luottaa, niillä häntä
on huijattu monesti aiemminkin. Vaikka henkilö tunnustaisi mitä
tahansa Ashwortheihin liittyen, se ei vielä tarkottaisi mitään.
Kynnet
puristavat peilin kehyksiä tiukemmin. Anesidora ymmärtää
katoavansa yhä kauemmas kaikesta entisestä. Sota on heikentänyt
hänen kykyään uskoa mitään tai ketään, kaikista on tullut
hänen vihollisiaan. Hän tietää, ettei voi antaa arviointikykynsä
samentua tällaisella hetkellä. Lir on vielä elossa, Elisabeth on
vasta matkalla Lyraan… Kaikki tässä maailmassa on vasta
kehitysvaiheessa. Sota ei ole vielä päässyt kliimaksiinsa.
Anesidora
ei uskalla katsoa peiliin, hän puristaa vain sen reunoja jottei
kadottaisi peilikuvaansa lopullisesti. Hän ei tahdo tietää,
millainen nainen peilistä katsoisi, jos hän antaisi silmilleen
luvan katsoa.
”Te
Wainwrightit olette muuten varsin mielenkiintoinen suku.” Envy
päättää rikkoa hiljaisuuden. Anesidora katsoo kuvajaisensa ohi,
Envyn vaaleaan heijastukseen. Nyt Envykin on kääntänyt selkänsä,
Anesidora näkee vain valkoisen mekon massiivisen alaosan ja mekon
avonaiseksi jättämän, jänteikkään mutta kapean selän. ”On
ollut alusta asti selvää, että Laygoldit pelaavat ainoastaan
voimalla ja sillä, mitä he syntymässään saavat. He ovat
luonnostaan typeryksiä. Mutta te Wainwrightit olette
mielenkiintoisempia. Te kuvittelette olevanne jotakin, luulette
tekevänne loistavia sotasuunnitelmia ja johtavanne maata kaikkien
niiden pohjoisessa vietettyjen vuosikymmenien, miltei jo vuosisatojen
jälkeen.” Envy pitää tauon, Anesidora on kuulevinaan pienen
naurahduksen. ”Mielestäni surullisimpia tapauksia ovat ne kissat
hiirten joukossa, jotka kuvittelevat päättävänsä kaikesta, mitä
hiiriraukoille tapahtuu.” Jälleen naurahdus. Aivan varma
naurahdus, kylmä ja Anesidoran luihin asti porautuva. ”Mutta
eiväthän kissat ole maailman suurimpia ja vaarallisimpia petoja.
Eivät tietenkään ole.”
”Väitätkö
sinä, ettei minun sukuni tiedä, mitä se tekee?”
Envy
kääntyy jälleen siten, että Anesidora kykenee näkemään hänet
peilin kautta. Kasvoilla on nyt uusi, tulkitsemattomampi ilme. ”En
väitä. Wainwrightit tietävät, mitä tekevät, se on selvää. Te
ette vain tiedä, mitä kaikkea muuta tässä maailmassa tapahtuu
tälläkin hetkellä.”
”Sinä
olet villi.” Mustat ääriviivat muodostavat jo kokonaisia kuvia.
”Sinun täytyy olla.”
”Se
sana on aina kuulostanut kansani korvissa hirvittävän rumalta.”
Envy näyttää pahoinvoivalta. ”Et viitsisi käyttää sitä minun
kuulteni.”
Anesidora
onnistuu pitämään kasvonsa peruslukemilla. Hän pysyttelee yhä
peilin läheisyydessä, erehtyy katsomaan kuvajaistaan ja näkemään
peilistä naisen, jonka kapeat, korkeaposkiset kasvot ovat vääntyneet
kummalliseen ilmeeseen. Vieraaseen. Ruskeista silmistä kuvastuu
jokin pelon kaltainen. Anesidora ei ole koskaan huomannut näyttävänsä
tältä. Onko ylpeys aina vääristänyt hänen piirteitään, onko
omaneduntavoittelu saanut hänet näyttämään vahvemmalta? Nyt
kuningatar erottaa kasvojensa riutuneen pelokkuuden, näkee kaiken
sen heikkouden todellisessa valossa. Kädet eivät enää hakeudu
kultareunuksille, hän ei kykene koskemaan niihin. Hän pelkää
hajottavansa koko peilin, jos liikkuu vähänkin.
Ja
jos hän kääntäisi katseensa, peilikuvan katse siirtyisi hänen
perässään, heikkouden ruskeat silmät seuraisivat häntä.
Pakotietä ei olisi. Anesidora kohtaa peilikuvansa, vieraan naisen,
ja yrittää pakottaa itsensä keskittymään Envyn sanoihin.
”Ehkä
minä tosiaan olen villi sinun käsitystesi mukaan”, Envy jatkaa,
ja Anesidora keskittyy äänenpainoihin, maadoittaa itsensä niiden
myötä. ”Kenties jopa oman kansani käsitysten mukaan. Minähän
olen juuri sellainen raakalaismainen olento, joka murhaa teidän
mielestänne ilman syytä.”
”Sinä
olet päässyt silmieni alle. Sinä olet villi, ja sinä olet
Sea’s Endissä asti...”
”Mitä?
Harmittaako tilanne sinua? Joudutko nyt pistämään käsityksesi
villeistä uusiksi?” Nyt Envy nauraa jo kunnolla. Nauru on
katkonaista, kaukana siitä kevätauringosta, jonka Lir oli aiemmin
saanut kuulla. Valheiden voima on suuri voima.
”Te
Wainwrightit tosiaan ette näe muuta kuin oman tilanteenne. Etkö ole
koskaan havahtunut kansaani minään muuna kuin hulluina
villi-ihmisinä, jotka murtavat tiensä tänne ja tappavat muita?”
”Sellaisiahan
te olette. Tähän asti yksikään villi ei ole todistanut olevansa
muuta kuin hullu, kenties johonkin sairauteen sairastunut sieluparka,
joka voi vain murhata ja vihata.”
”Entä
laatimamme vaateet sitten? Osaisiko hullu vaatia mitään?”
”Laatimanne
vaateet osuivat erittäin hyvään kohtaan. Nyt Elisabethin oli
helpompi hyökätä, kun rakas aviomieheni keskittyi teidän
olemattomiin uhkauksiinne.” Anesidora pitää yhä katseensa
kuvajaisessaan, tuijottaa liikkuvia huuliaan ymmärtämättä, kuka
sanat oikeasti sanoo. Anesidora on jossain muualla. Hänen ylpeyteen
kahlittu, Wainwrightien kunniasta elävä kehonsa puhuu.
”Kuningatarparka,
etkö sinä näe? Oletko tullut yhtä sokeaksi kuin Lir?” Envy
ojentaa käsiään, eikä kuningatar ymmärrä eleen merkitystä.
”Kissoja ja hiiriä isommat pedot ovat jo saapumassa tänne! Ei
vaateilla mitään muuta merkitystä ollutkaan kuin saada teidät
raukat taistelemaan toisianne vastaan.”
”Mitä
te siitä hyötyisitte?”
Kuningatar
ymmärtää ennen kuin kuulee vastauksen. Murretun kansan kimppuun
voisi hyökätä kuka vaan. Kun se tuhoaisi itse itsensä, villeille
ei jäisi juuri mitään. Nyt hänen on jo otettava tukea huterasta
peilistä.
”Niin,
juuri niin...” Envy nauraa taas. ”Taidat alkaa hahmottaa
tilannetta.”
”Ei…
Ethän sinä, eivät sinun kaltaisesi...”
”Osaa
suunnitella? Osaa toimia tai edes ajatella? Rakas kuningattareni,
ymmärrätkö sinä yhtään, keitä me edes olemme? Keitä villit
todella ovat?”
Hulluja.
Mielipuolisia, seonneita ihmisiä vailla mieltä tai kykyä toimia
kuten muut. Niinhän se on aina mennyt. Metsästäjät tappavat
ihmisyydestään luopuneita olentoja, eivät suinkaan kanssaihmisiä,
joilla on aito tietoisuus ja kyky toimia.
”Me
olimme kauan sitten orjia. Te Wainwrightit kuvittelette ottavanne
takaisin maan, joka rakennettiin teidän verellänne, mutta kuinka te
ajattelette tämänkin kaupungin syntyneen? Itsestään? Vai teidän
hennoilla, sormuksin koristelluilla sormillanne?”
Anesidora
ei ole enää varma, kuunteleeko hän vai vastaanottavatko hänen
korvansa vain satunnaista äännejonoa. Envyn sanat viiltävät häntä
kaikkialta, mutta pahin kipu lähtee sisältä. Kissa ei ole
ymmärtänyt katsoa ympärilleen, se on tosiaan nähnyt aina vain
hiiret alapuolellaan.
”Kansani
kuoli kahleet käsissään, se kesti vuosisatoja piiskaniskuja ja
painavia tiiliskiviä sekä kaivoksia. Kaikki tämä loisto johtuu
siitä, että osa kansasta sai eläimiäkin alemmat arvot.” Nyt
Envyssä ei ole enää hiventäkään siitä sadistisesta
mielihyvästä, jossa hän oli hetki sitten kylpenyt. Nyt Envyn ääni
on aito, täynnä syvää, kaunistelematonta raivoa.
”Joten
te olette tulleet vain ottamaan kaiken sen takaisin”, kuningatar
sanoo. Anesidora kuulostaa yllättävän rauhalliselta. Kaikki tämä
käy järkeen.
”Niin.
Monin kerroin.”
”Ihmisen
pitäisi tietää paikkansa.” Ylpeys ei ole vielä kuollut. Se ei
koskaan kuolisi.
”Tai
muovata uusi, jos se ei kelpaa. Sinustakin tuli altavastaavan rooliin
syntyneen pikkusiskon sijasta Annorlundan kuningatar.”
”Altavastaavan?”
Kylmä
raivo hellittää hivenen, kun Envy pääsee jälleen piikittelemään
kuningatarta. ”Niin, sinä olet varmasti ollut teistä Wainwrightin
siskoista se, joka tottelee kiltisti useita vuosia vanhempaa
isosiskoaan ja mukautuu hänen suunnitelmaansa. Nytkin isosiskosi on
saapumassa tänne armeijoineen, oletettavasti itsekin haarniskaan
sonnustautuneena, ja sinä vain keimailet käytävillä vaellellen
huoneesta toiseen. Siihen on täytynyt asennoitua. En vain osaa
kuvitella, miksi kukaan tahtoisi sinun osasi. Miksi kukaan ylipäätään
haluaa alistua, kun voi hallita?”
Anesidora
ei enää kestä peilistä katsovan naisen katsetta. Sen silmät ovat
järkytyksestä suuret, mutta eivät vieläkään päästä kyyneliä
ulos. Ylpeys lukitsee kaiken sisälle. Malja täyttyy yli, Anesidora
ei havahdu todellisuuteen ennen kuin herää suunnattomaan huutoon
ympärillään. Häneltä kestää hetki ymmärtää, että huutaja
on hän itse. Jotakin särkyy lopullisesti, Anesidora ei kestä
kihelmöintiä sisällään eikä peilinaisen katsetta. Hän vie
ohuet kätensä peilille, alkaa takoa sen lasista pintaa, hakkaa sitä
rystyset verillä, ravistelee sen saastaisen kultaisia reunoja,
hakkaa kunnes sen pirstaleet sortuvat katosta lattiaan asti hänen
ympärilleen. Lasisade hautaa hänet alleen, peilinpalaset syöksyvät
hänen ylitseen viiltäen haavoja kaikkialle matkallaan. Maailma
täyttyy hajoavasta lasista ja huudosta, joka jää vangiksi
jokaiseen pieneen lasinpalaseen.
”Älä
älä älä! En ole altavastaava, en ole koskaan ollutkaan, Elisabeth
ei johda tätä taistelua, minä olen kuningatar, minä sokeutin
kuninkaan ja vahdin hänen tekojaan päivästä päivään, kestin
hänen läheisyyttään ja typeryyttään joka ikinen päivä täällä
ollessani! Minä kestin kaiken sen, ei Elisabeth, kunnia on minun
enkä ole enää koskaan altavastaava, tämä on minun
todellisuuteni! Minä tiedän, kuka minä olen!” Sanat huutaa
lasinsirpaleiden keskelle romahtanut nainen, hento ja
hysteerisyydessään erikoisella tavalla kaunis. Siltikään sanoja
ei huuda enää Anesidora itse, Anesidora on jäänyt sirpaleiseen
peiliin ja auki repeytyneisiin rystysiin. Hän on vankina kauan
sitten kadotetuissa tunteissaan, epätoivossaan ja ylpeydessään.
Altavastaava on sanana vaarallinen, se ruokkii aina yksilön
alemmuudentunnetta ja pelkoja. Enhän se ole minä, joka ei tiedä,
missä mennään. Enhän vain.
Hiukset
avoimina ja silmät hurjan suurina lattialle lyhistynyt kuningatar
huutaa vielä muutamaan kertaan tietävänsä, kuka hän on. Hän
kopeloi rikkomaansa peiliä, hapuilee sen eri osia ja yrittää
asettaa niitä yhteen. Kädet tärisevät, palat liukuvat pois
verisistä käsistä eivätkä muodosta enää yhtenäistä kuvaa.
”Kuningatar
raukka, sinua ei taideta enää tarvita”, Envy kuiskaa hiljaa
astellen varoen peilinsirpaleitten keskellä istuvan Anesidoran luo.
Kuningatar nostaa hysteerisen katseensa villien johtajaan tietämättä,
ketä oikeastaan katsoo silmiin. Anesidoran maailma on tällä
hetkellä vain epäonnistumisen muotoinen.
Envy
ottaa suuren lasinsirpaleen käteensä, kumartuu Anesidoran päälle
ja aikoo iskeä tätä sillä. Kuningattaren refleksit eivät
kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Hän sieppaa lähimmän
sirpaleen veriseen käteensä, potkii ja työntää Envyä pois.
Villien johtaja on kuitenkin liian vahva, hän saa pidettyä hennon
naisen otteessaan. Lasinsirpale lähestyy Anesidoran keskivartaloa,
hän huutaa ja kiljuu, mutta mikään ei auta. Anesidora ei jaksa
enää potkaista Envyä, hänen voimansa loppuvat ja kohtalokas
väsymys saa aikaan sen, että Envy saa survaistua lasinsirpaleen
hänen vatsaansa.
Pieni,
kevyt henkäisy pääsee Anesidoran kalpeilta huulilta ennen kuin
niille purskahtaa hieman verta. Tummanpunainen väri valuu kasvojen
aiempien haavojen kautta lattialle. Envy tuijottaa hiljaa, kuinka
kuningattaren ruskeat silmät kiertelevät huonetta ja huulet
yrittävät muodostaa sanoja, joita eivät enää tiedä. Pian katse
muuttuu yhtä lasiseksi kuin kaikki hänen ympärillään. Pieni
verinoro valuu hänen valkealle, kapealle leualleen.
Envy
nousee ylös ja katsoo hiljaa kaunista lasihelvettiin eksynyttä
kuningatarta, jonka kuolleet silmät hän jättää tarkoituksella
auki. Hänelle tapahtuma ei merkitse juuri mitään muuta kuin yhtä
vihollista vähemmän. Kuningatar jää lojumaan lattialle
rikkinäisen lasin keskelle, kun Envy astelee huoneen toiselle
puolelle. Ovi avataan ja sisään astuu kaksi Anesidoran huutoon
havahtunutta vartijaa.
Kun
vartijat havaitsevat, mitä on tapahtunut, he hyökkäävät Envyn
kimppuun surutta. Envyltä ei vaadi paljoakaan väistellä
kuninkaallista koulutusta saaneiden miesten iskuja. Eivät ne ne ole
hänelle vastusta lainkaan, sillä hän on luonnon keskellä tottunut
paljon pahempiin iskuihin ja aidompiin aseisiin. Miekat puhuvat vain
tiettyä kieltä, ja sen kielen nimi on rikkaus. Omat jalat, kädet
ja pienemmät aseet ovat paljon luotettavampia aseita.
Pian
huoneessa on neljä ihmistä, joista ainoana elävänä Envy voi vain
tuijottaa muiden veren tahrimia ruumiita ja huokaista syvään.
Heillä kaikilla oli niin hirveä kiire palata takaisin kotiin,
tähtien luokse. Envy vain auttoi heitä siinä hieman, ja tarjoutuu
vastedes huolehtimaan heidän maailmastaankin. Miten ystävällistä.
Nuori
mies huomaa ajattelevansa kuolemaa katsellessaan sitä jälleen
kerran läheltä. Sitä, miten yksinkertaista ja väritöntä se on
verrattuna kaikkiin mielikuviin, joita siitä on olemassa. Kaikki se
on vain niin hirvittävän helppoa. Tapa tai tule tapetuksi, siinä
se.
Envystä
ainoa kamala asia tilanteessa on se, että hänen tappamansa ihmiset
kuolivat tietämättä oikeasti, mitä maailmassa tapahtuu.
Anesidoran lasittuneet silmät eivät saa enää nähdä, miten
kaikelle tulee käymään, eikä mieli niiden takana koskaan saanut
sitä, mihin se aina pyrki. Tiedottomuus on vaarallinen tila, ja
kuolema on surullista vain, jos se tapahtuu ennen tietoisuuteen
siirtymistä.
Envy
pyyhkii kätensä valkoiseen mekkoonsa. Ainakin hän tietää nyt
paremmin, miltä tuntuu tappaa ihminen, joka on täysin eksyksissä.
Ei yhtään miltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti