Kirkkain tähti: luku 60

Luku 60: Savupilvet kohoavat

Miten valon saa vangittua? Voiko sitä tallettaa silmäkulmien kiiltoon, vapiseviin käsiin, lasipurkkeihin? Jos se vain käpertyisi kokoon ja löytyisi lasipurkin pohjalta muuttumattomana ja puhtaana?

Arra huomaa puristavansa Veronikan kylmää kättä. Käsi ei ole vielä kuoleman kylmentämä, kylmyyttä aiheuttaa ainoastaan talvinen ilma heidän ympärillään. Arra on jo sulkenut Veronikan suuret, vaaleansiniset silmät. Ripsiin tarttuu lumihiutaleita. Arra kääntää päänsä pois, Veronika ei ole enää täällä.

Ruumiit eivät ole enää niitä, keinä ihmiset haluavat heitä muistella. Ne ovat vain ruumiita. Sitä ajatusta ylläpitäen Arra lähtee juoksemaan kohti linnaa, jättää taakseen sen tyhjän, sieluttoman kehdon, jossa Veronikan sielu oli vielä hetki sitten levännyt. Tämä ei kuitenkaan ole enää täällä ja Arralla on vielä tehtävää. Hänen on pakko lakata ajattelemasta väistämätöntä.

Valoa ei saa vangittua lasipurkkiin, elämää ei saa pysymään ruumiissa. Arra juoksee vartioimattomia käytäviä eikä edes pysähdy ihmettelemään niiden loistokkuutta. Hän loikkii kuolleiden yli ajattelematta, että näilläkin ihmisillä on täytynyt olla tarkoitus, oma syynsä elää. Arran syy elää on tällä hetkellä se, että hän saa tämän kirotun maan toimimaan kuten sen kuuluisi. Sodan on loputtava, Veronikan henki ei saanut valua pois turhaan.

Vaikka kyllähän Arra tietää jo kokemuksesta, että jokainen kuolema on aina turha. Monikaan kuolema ei ole ansaittu ja sitäkin vähempi toivottu. Arra ei voi tehdä enää mitään auttaakseen Veronikaa, hän ei saa takaisin naista, johon olisi voinut rakastua. Eikä Frej saa takaisin siskoaan. Arra kieltäytyy ajattelemasta Frejtä nyt. Hän loikkii viimeisten tiellään olevien ruhojen yli ja päätyy suureen saliin.

Salin loistokkuus pysäyttää hänet hetkeksi. Korkeita pylväitä, joiden pinnalla kimaltelee kultainen köynnöskuvio. Hopeanhohtoiset valtaistuimet eivät tunnu sopivan kokokuvaan, Arra ymmärtää heti, että niiden on täytynyt olla sellaiset Wainwrightien hallintoajoista asti. Elisabeth Wainwrightin ei tarvitsisi vaihtaa niitä. Muutoin kultaan ja sinisen sävyihin hukkuva linna tuntuu tarvitsevan muutosta, jos Wainwrightit alkavat jälleen isännöidä sitä.

Vasemmalla olevan, lattiasta kattoon ulottuvan suunnattoman suuren ikkunan edessä seisoo kaksi ihmistä. Ramona ja Envy. Arra käyttää kaiken tahdonvoimansa siihen, ettei juokse suoraan Envyn kimppuun ja raasta sydäntä irti tuon petollisen miehen rinnasta.

Hänen vuokseen tämä kaikki tapahtuu. On hänen syytään, että Veronikan ruumis makaa pihalla ja kerää lumikiteitä hiuksiinsa.

Ei. Arra pakottaa itsensä kävelemään kaksikon luo. Hän ei voisi ajatella Veronikaa tai ketään muutakaan juuri nyt. Mitä lähemmäs hän kävelee suurta ikkunaa, sitä enemmän hänen askeleensa kaikuvat salissa. Hän, Ramona ja Envy ovat ainoat elävät ihmiset siellä, kaikki muut ovat joko kuolleet tai ulkona kylvämässä lisää kuolemaa.

Kun Arra pääsee lähemmäs kaksikkoa, hän huomaa, että Envy on kietonut toisen kätensä Ramonan ympärille. Hän ei ymmärrä, miten Ramona on koko ikänsä voinut kestää Envyä. Kenties hän todella on niin hyvä valehtelija, että pystyy salaamaan todelliset reaktionsa Envyn viedessä kätensä hänen ympärilleen.

Kaksikko on havahtunut Arran läsnäoloon ja lähestyviin, kaikkialla kaikuviin askeliin jo ajat sitten. Ramona ei uskalla kääntää päätään, sillä Envy puristaa häntä tiukasti itseään vasten. Ei olisi vielä koston aika. Pian, aivan pian, siihen asti hän purisi hammasta. Niinhän hän on aina tehnyt.

”Tervehdys, Arra. Siitä onkin aikaa.” Envy päästää irti Ramonasta, he kumpikin kääntyvät Arraan päin. Envyn ilme on täysin neutraali, mutta Ramonan silmissä kiiltää myötätunto. Hänen on täytynyt nähdä ikkunasta kaikki tapahtunut, ja niin on Envynkin. Envy siis tietää jo, miten Arra reagoi Veronikaan. Joku vetäisi pian aseensa esiin, väkivallan uhka leijuu raskaana ilmassa.

”Hei, Envy, hei, Ramona”, Arra sanoo ja tekee pienen kumarrusta muistuttavan liikkeen.

”Sinä olet tehnyt hienosti osasi tässä sodassa”, Envy sanoo pehmeästi, aivan liian ilmeettömästi, ”vakoilit kaksi vuotta metsästäjien luona, kidnappasit yhden ylimyksistä ja toit vaateet kuninkaan korville.” Omien syntiensä kuuleminen Envyn sanomina sattuu Arraan kohtuuttoman paljon. Hän on tehnyt niin paljon asioita, joita ei ole tahtonut tehdä. Hän vaihtaa nopeita, ymmärtäväisiä katseita Ramonan kanssa.

”Yhtä asiaa minä en kuitenkaan ymmärrä.” Envy siristää epätavallisen kirkkaita silmiään ja kohdistaa niiden katseen suoraan Arraan. Hänen kehonsa liikeradat ovat teräviä verrattuna puheäänen lempeyteen. ”En aivan ymmärrä, miksi sinua ei näkynyt taistelutantereella. Missä sinä olit, Arraseni, missä olet piileskellyt? Miksi näin sinut ensi kertaa kumartuneena yhden kuolleen ylimyksen ylle?”

Arran suu loksahtaa auki. Envy todella tietää. Mies astuu askeleen lähemmäs, nyt hänellä on jo veitsi kädessään. Missä välissä hän ehti sen vetää? ”Et kai sinä vain ole tehnyt jotakin anteeksiantamatonta?”

Juuri, kun Envy on lähestymässä Arran avonaista kurkkua, Ramona kiertää tämän taakse ja vetää yhdellä nopealla riuhtaisulla molemmat Envyn käsistä selän taakse. Envy parahtaa hänen käsiensä taittuessa luonnottoman epämukavaan asentoon. Veitsi kalahtaa lattialle, Arra ottaa etäisyyttä ja hymyilee Ramonalle.

”Ramona?” Envy älähtää, kun Arra ja Ramona vaihtavat yhteistuumin vanginvartijaa. Arra siirtyy pitämään tiukasti Envyn käsistä kiinni samalla, kun Ramona etsii pienestä laukustaan köyttä, jolla sitoa Envyn villeinä potkivat jalat. Koska Envy on hyvin pienikokoinen, naiset saavat yhteistuumin hänet sidottua. Siteet ovat niin kireät ja lujat, ettei Envy voi tehdä muuta kuin tuijottaa naisia kulmiensa alta ja miettiä, miten tilanteeseen ollaan päästy.

”Pelkäänpä, ettei Arra ole se, joka täällä on tehnyt jotakin anteeksiantamatonta”, Ramona sanoo hiljaa. Hänen äänensä tyyneys tekee tilanteesta lähestulkoon tuskallisen. ”En ole koskaan aiemmin toiminut kenenkään henkilökohtaisena teloittajana. Miten tämän kuuluisi toimia?”

”Ramona, mitä sinä leikit? Et kai kuvittele voivasi tappaa minua?” Envyn ääni on täysin rauhallinen, jopa halveksuva. Silmät kuitenkin kertovat toista. Aina täysin pelottomana pidetty Envy katsoo hänen ylleen kumartuneita naisia pelkoa silmissään. Ramona erottaa nyt ensimmäistä kertaa tämän kirkkaista silmistä jotakin muutakin kuin ivaa ja itseluottamusta.

Itsensä kuningasparinkin teloittanut Envy ei voi liikkua, köydet hiertävät käsiä ja jalkoja miten päin hän kieriikin. Maan tasolla mataminen on nöyryyttävää, tuskallisen nöyryyttävää, eikä hän voi tehdä sille mitään. Hän voi vain painaa leukansa kylmää lattiaa vasten ja anella henkensä puolesta. Hän ei ole koskaan tottunut tekemään niin, hänessä ei ole rahtustakaan nöyryyttä jäljellä. Ylpeys on sitonut hänet otteeseensa kireämmin kuin häntä ympäröivät naiset.

”Kaikki muut kääntyvät teitä vastaan, jos minulle käy jotakin. Teille käy huonosti.” Ääni on jo selkeän epätoivoinen, pelko alkaa laskea ylpeyden muureja. ”Te ette yksinkertaisesti voi tehdä minulle mitään, se ei olisi teille kannattavaa.”

”Tällä hetkellä tässä maassa jalansijaa saa se, joka poistaa suurimman uhan. Meidän oma kansamme, sinä heidän johdossaan – se tätä maata eniten uhkaa. Elisabeth Wainwright suutelee kenkiämme, jos tapamme sinut”, Arra sanoo hiljaa ja pyörittelee pientä veistä käsissään.

”Sitäkö te haluatte? Valtaa ja mainetta? Minä voin antaa niitä teille kummallekin. Ei ole mitään, missä se Wainwrightin narttu olisi parempi kuin minä.”

Ramona kumartuu alas, aivan Envyn kasvojen eteen. Hän tekee samoin kuin Envy on tehnyt jo sadoille – tulee etäisyydelle, jossa hänen valtansa on suurimmillaan.

”Kuvitteletko sinä, että meistä kumpikaan tahtoisi valtaa sen jälkeen, kun olemme nähneet, mitä se ja sen tavoittelu tekevät sielulle?”

”Mitä te sitten haluatte?”

”Oikeutta”, Arra sanoo taustalta.

”Sinun kuolemaasi”, Ramona vastaa.

Envy ei voi muuta kuin nauraa. Pelko paistaa naurun läpi, naurussa ei ole enää mitään aitoa. ”Vai että oikeutta. Kertokaahan minulle, mitä se on kaiken sen jälkeen, mitä te olette tehneet.”

”Me olemme tehneet sen kaiken pelosta”, Arra sanoo, pukee sanoiksi sen, mitä Ramona ei ole koskaan osannut. ”Mitä muutakaan olemme voineet kuin totella ja seurata? Meillä on ollut aina veitsi kurkullamme!”

”Olemme molemmat tehneet hirvittäviä asioita, valehdelleet ja kierrelleet, en voi kieltää sitä. Mutta me olemme myös havahtuneet siihen. Oletko sinä?” Ramonan ääni on kuulas ja selkeä suuren salin seinille kimpoillessaan. Sen puhdas sävy on syyllistävämpi kuin mikään siihenastinen.

”Minä todella kuvittelin, että kumpikin teistä pysyisi rinnallani, kun tämä sota saapuu. Että taistelisitte ulkona puolestani, toisitte minulle voiton. Ramona, sinä… Sinä varsinkin. Miten sinä saatat kääntää selkäsi minulle nyt?” Ramona saattaisi uskoa suruun Envyn äänessä, jos ei olisi itse yhtä hyvä valehtelija kuin tämäkin.

”Tässä vaiheessako sinä kerrot minulle, miten paljon merkitsen sinulle ja ettet kestäisi, jos poistuisin nyt viereltäsi?”

Envy yrittää nyökätä, mutta sidottuna ele näyttää lähinnä pelottavalta nytkähdykseltä. ”Jotakuinkin.” Hän pitää pienen tauon, huokaa syvään ja sanoo sitten: ”Ramona, sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut.”

Jokin, jonka olemassaolosta Ramona ei ole koskaan tiennyt, välähtää hänen silmissään. Hän vetäytyy taaksepäin, ottaa veitsen Arralta ja yrittää hengittää mahdollisimman syvään. Se, mitä hän seuraavaksi sanoisi, tulisi olemaan raastavan totta, eikä hän ole varma, miten se pääsee ulos hänen huuliltaan.

”Sinä et koskaan rakastanut minua”, hän aloittaa ja antaa äänensä kaikua kuulaana kaikkialla ympärillään. Pilarit ja korkeat seinät toistavat hänen sanomaansa. ”Sinä olit kiintynyt ajatukseen siitä, että lähelläsi oli joku, joka antoi sinun kohdella itseään miten tahdoit. Sinä pidit pienestä lelustasi. Kuvittelitko, että hiljainen myöntyvyyteni oli vastarakkautta? Millainen mielikuva sinulla on sellaisista tunteista?”

Envy ei vastaa. Tällaisilla asioilla ei ole merkitystä, hän on selkeästikin päästänyt tyhjän tunnustuksen ulos vain saadakseen Ramonan epäröimään. Kylmä raivo pitää veistä yhä tiukasti Ramonan pienessä kädessä.

”Minulla ei ole yhtään sen enempää sellaisia tunteita sisälläni kuin sinullakaan. Siinä on vain yksi hiuksenhieno ero: minä en enää edes yritä esittää mitään muuta”, Ramona sanoo lopulta. Arra hymyilee hänelle vaisusti hänen viereltään, Envy puolestaan ei edes räpäytä ripsiään.

”Ennen kuin me tapamme sinut, me haluamme kertoa sinulle, mistä tässä on kyse”, Arra päättää viedä keskustelua toiseen suuntaan.

”Minä tiedän, mistä tässä on kyse”, Envy sylkäisee suustaan. ”Te olette muodostaneet naurettavan kahden naisen kapinan, joka päätyy teidän kummankin kuolemaksi.”

”Sinä väität aina olevasi niin hyvä ihmistuntija, naurat muiden sokeudelle tulkita tunteita ja piirteitä”, Arra keskeyttää, ”miten et huomannut, mitä me todella ajattelimme sinusta ja tästä kaikesta?”

”Nuo ihmiset tuolla ulkona kuolevat sen vuoksi, ettemme ole nousseet sinun halveksimaasi kapinaan aiemmin. Me teemme siitä lopun”, Ramona täsmentää.

”Ei minun kuolemani tule lopettamaan muiden kuolemaa. Eihän sen aatelistytönkään kuolema mitään pysäyttänyt, kuoleman kierre on ikuinen. Kaksi pientä ihmistä eivät voi sille yhtään mitään. Mutta minä voisin hallita sortunutta kansaa.”

Veronikan mainitseminen saa Arran puristamaan kätensä nyrkkiin ja kumartumaan Ramonan lailla aivan Envyn vierelle. Hän katsoo johtajaansa tämän kylmiin, kirkkaisiin silmiin ja tuntee niin tehdessään pelkkää vihaa. Envyssä ei ole hänelle enää mitään kunnioitettavaa, ei mitään kaunista.

”Jonkun on sentään yritettävä”, Arra sihisee hampaidensa välistä. ”Veronika yritti. Hänen kuolemansa oli aivan yhtä turha kuin kenenkä tahansa muun tuolla ulkona kuolleen. Niin se vain menee, kuolema ei ole koskaan tarpeellista. En anna sinun hallita ruumiskasaa, annan sinun siirtyä tähtiin niiden kaikkien ihmisten luokse, jotka olet itse teoillasi sinne lähettänyt.”

Envy pysyy täysin hiljaa. Hänen kasvonsa koskettavat edelleen kylmää lattiaa ja hänen kehonsa lepää suuren ikkunan vieressä. Silti hänen paitansa selkämys tarttuu hikiseen ihoon, pisarat kihoavat otsalle. Tilannetta ei pääse pakoon, hänen ruumiinsa on löytänyt äärimmäisimmän pelkotilansa. Envy kohottaa katseensa vuoroon Ramonaan, vuoroin Arraan. Vihdoin hän ymmärtää katsovansa teloittajiaan silmästä silmään.

”Minä osaisin edelleen johtaa näitä keinottomia ihmisiä. Te ette voi niille mitään, kuolemani ei hyödytä teitä eikä muitakaan”, Envy kuiskaa vielä. Hänen äänensä on täysin riisuttu vanhasta ylpeydestä. Nyt se on vain ihmisen, hyvin nuoren ja keinottoman ihmisen ääni.

”Voi Envy, etkö sinä muista? Me kaikkihan olemme pelkkiä ihmisiä. Ja ihmisiä kuolee”, Ramona kuiskaa hiljaa. Hymy ei leviä hänen kasvoilleen, mutta ääni muuttuu yhä vain maanisemmaksi. Tilanne on ehdottoman henkilökohtainen. ”Me emme tapa sinua ainoastaan sen vuoksi, että se, mitä teet ja olet aiheuttanut, on väärin. Minä en tapa sinua ainoastaan sen vuoksi, että olet tehnyt minulla vuosien mittaan mitä olet halunnut, polkenut ihmisyyteni maan rakoon. Sinä kuolet myös siksi, että omien sanojesi mukaan sodassa nyt vain kuolemaan ihmisiä. Nyt sattui tulemaan sinun aikasi.”

Ramona antaa äänensä päästää irti kaikesta siitä kaunasta, jota hän sydämessään kantaa. Hän unohtaa teot, unohtaa sanat, jopa Carlan kauniit, vaaleat kasvot edessään. Hän katsoo Envyä edessään vain ihmisenä. Pienenä ja puolustuskyvyttömänä ihmisenä, jonka hän aikoo tappaa. Tunteet katoavat pois. Arra nostaa Envyn päätä, karkea huudahdus pääsee ilmoille. Ramona vie veitsen suoraan Envyn kurkulle ja viiltää ensin hitaasti, sitten nopeammin ja syvälle. Envyn huuto kohoaa ja katkeaa tyhjään, kun elämä pakenee avonaisesta suusta minne se ikinä onkaan matkalla. Kirkkaat silmät sammuvat, veri tippuu tahmeana lattialle.

Mikään ei ole ohi. Yksi elämä on vain tullut vääjäämättömään päätökseensä, henkilökohtainen kosto on saanut kasvonsa ja yksi kansa menettänyt keulahahmonsa. Arra ja Ramona tarttuvat Envyn sidottuun, veren tahrimaan kehoon ja lähtevät kantamaan sitä jonnekin, josta kansa sen näkisi. He kuljettavat Envyn suoraan korkealle parvekkeelle, josta on paras näkymä alhaalla riehuvaan sotaan.

Ulkona taistellaan yhä täysin tehoin. Arran katseen kiinnittää Elisabeth, joka huutaa kovaan ääneen omille sotilailleen. Mitä ilmeisemminkin tilanne on kiristymässä, villejä on yhä liian monta. Silti jokainen taistelija näyttää väsyneeltä, aivan kuin kenelläkään ei olisi enää syytä taistella.

Eikä olekaan. Arra ja Ramona siirtävät Envyn ruumiin kaiteelle ja työntävät sen yhteisvoimin sen yli. Ruumis tippuu aivan liian kevyesti, lähes epäinhimillisen helposti alas miekkojen ja tulen sotkuiseen mereen. Niin helposti ihmiselämä päättyy, niin liioitellun nopeasti elävästä olennosta tulee jotain, jota käyttää hyödykseen. Envyn keho tippuu alas, rysähtää miltei Wainwrightin sotilaiden päälle. Se tippuu hervottomana lumiseen maahan ja jää luonnottomaan asentoon.

Villit tiputtavat aseensa saman tien. Kaikki jäävät katsomaan hölmistyneenä, kuinka valkopukuiset, joukon parhaiten koulutetut taistelijat luopuvat aikeistaan sillä samaisella sekunnilla, kun heidän johtajansa ruumis tiputetaan heidän keskuuteensa hervottomana lihakimpaleena. Envy oli sodan aivot, Envy oli ainoa syy jatkaa taistelua. Hänestä olisi tullut omien kansalaistensa silmissä johtaja sodan käännyttyä heidän edukseen, mutta nyt kukaan ei astu valkopukuisten joukosta ottamaan hänen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa. Se saa jäädä huutamaan tyhjyyttään, sodan kaapu alkaa repsottaa reunoista.

Elisabeth on ymmärtänyt sodan turhaksi jo sillä sekunnilla, kun Veronika nousi kansan keskuuteen kohottamaan äänensä. Aseita ei enää tarvita. Elisabeth tiputtaa Kreinin kädestään maahan, antaa sen kalahdella kiveä vasten. Hän nostaa kätensä ylös, astelee ihmisjoukon keskeltä kohti linnan suuria portaita. Valta odottaa häntä portaitten yläpäässä. Muutama yrittää käydä hänen kimppuunsa, sillä ei ole olemassakaan sotaa, jossa jokainen laskisi aseensa samaan aikaan alas ja tyytyisi lopputulemaan. Elisabethin omat soturit kuitenkin vaimentavat hänen kimppuunsa käyvät mitä nopeimmin. Monet huutavat vastalauseitaan, osa taistelee vielä keskenään. Villejen kasvoilla käy kaikkien tunteitten kirjo.

Portaat ovat pitkät, jokainen niistä on kuin yksi menetetty vuosi elämässä. Äänet jäävät taustalle, melu hiljenee Elisabethin kohotessa portaiden yläpäähän ja nostaessaan ylpeän päänsä kohti taivasta. Hetkeen hän ei sano mitään. Kansa näkee tulevan hallitsijansa, he näkevät tiensä portaille asti taistelleen naisen, joka aikoo kohottaa äänensä julistukseen. Villien osalta taistelu on käyty, jokainen, joka tahtoo vielä vastarintaa, tahtoo sitä turhaan. Syyt ovat rusentuneet Envyn hentojen luiden myötä. Arra ja Ramona olivat oikeassa, yksi ihmishenki on säästänyt monia.

Elisabeth katsoo sotkua edessään. Vahingoittuneita raajoja, irronneita panssareita. Hiustuppoja, kokonaisia kehonosia ja sisäelimiä, tuhoutuneita rakennuksia ja tuhkaa. Sen kaiken kuningattareksi hän ryhtyisi.

Savu kohoaa ilmaan ja sekoittuu auringon edessä oleviin pilviin. Kukaan ei osaisi enää erottaa, tekeekö aurinko reikiä kevyisiin pilviin vai savuverhoon niiden joukossa.