Kirjoitushaasteita tovereille

Tässä kolme ystävilleni kirjoittamaa tekstiä. Nappasimme summamutikassa toistemme hahmoja ja erilaisia sanoja, joiden pohjalta kirjoittelimme. Kunnia hahmoista kuuluu siis Inkalle ja Leelle. Mainitsen jokaisen harjoituksen kohdalla sanat, joiden pohjalta olen ne kyhäillyt.

- - -

Kellon tikitys tunkeutuu korvieni sisälle, se piirtää tiensä syvälle korvakäytävään ja kuiskii mielelleni sanoja, joita en tahdo kuulla. Ne kertovat menetetyistä tunneista, kaikista niistä, jotka saivat hikeni ja vereni. Kaikista niistä, jotka käytin tanssisalin lattialla, niistä, jotka annoin heidän viedä minulta.

Kello ei anna minun olla, pimeys kiertyy sisäelinteni ympärille. Ääni on mustaa visvaa elimistössäni, se tuntuu kaikkialla vaikka tiedän, ettei se ole todellinen. Kuulen ihmisten äänet korvissani, ystävien menneen naurun ja kaiken sen, jonka kello vei minulta olemalla niin armottoman todellinen. Tik tok, aikani on viety, en enää nouse kärjilleni ja tunne ruumiini muuttuvan ilmaksi.

Uskoin, että olen menettänyt sen todellisuuden, mutta oikeasti sitä ei koskaan ollutkaan. Niitä ääniä ei ollut korvissani, se en ollut minä, joka seisoi ihmisten edessä ja vastaanotti heidän aplodinsa. Se oli vääristynyt kuva, jonka he tekivät minusta, kuva, jonka he halusivat. Hetkeäkään se en ollut minä.

Minä olen se pieni, unohdettu konsepti valkoisten seinien sisässä, olemattomat äänet korvissani ja menetettyjen vuosien toiveet huulilleni kuolleina.

He antoivat minun unohtua.

(Inkan hahmo Alek, mielisairaala, pimeys)

- - -

Kahvin lempeä tuoksu herättää nuoren miehen unestaan. Heräävän sielun huulet kaartuvat leveään virnistykseen, kun toinen tuo hänelle aamun ensimmäisen kofeiininlähteen.

”Huomenta, Vince”, kuuluu vaalean pojan huulilta. Dakota pitelee mukia käsissään, juuri sopivalla etäisyydellä heräävästä Vincentistä. Tuoksu on kutkuttava, miltei raivostuttava ollessaan niin lähellä mutta kuitenkin vasta heränneiden aistejen tavoittamattomissa.

Herännyt nuorimies ojentaa kättään kohti kofeiinia ja ynähtää, kun Dakota ei annakaan sitä hänelle.

”Hei, Dakota, kahvi, kahvi nyt heti”, Vincent murahtaa hänen kätensä osuessaan tyhjään ilmaan.

Dakota naurahtaa, laskee kahvikupin pöydälle ja täyttää huoneen odottavalla rapinalla. Mies pitkittää odotusta ja ojentaa rapisevan pussukan kohti herännyttä Vincentiä.

”Leipää ensin, rakas ystävä”, Dakota valistaa vanhempaa poikaa. Vincentin tummat kulmat kaartuvat turhautuneesti, ilme kielii kofeiinintarpeesta ja tyytymättömyydestä leipäpussin odottavaan rapinaan.

”Mrrph”, kuuluu Vincentin väsyneiltä huulilta. Dakota vain hymyilee, vetäisee kahvikupin ystävänsä ulottumattomiin ja ojentaa leipäpussia virnistäen leveämmin.

(Leen hahmot Dakota ja Vincent, kahvi, paperipussi)

- - -

Tytön merihiukset ovat kiedottuna kahdelle korkealle nutturalle. Suortuvat muistuttavat merenrannan tuoksusta, hiekasta varpaitten välissä ja lokkien naurusta ilmassa. Tyttö, Novaksi kutsuttu, ei kuitenkaan salli ajatustensa harhautua lämpimän merituulen tuiverrukseen ja veden vilvoittavaan tuntuun ihollaan. Ne ovat hänestä kaukana, niitä hänen ei ole lupa nähdä auringon paahtaessa hänen selkäänsä ja saadessaan hänen paitansa kiinnittymään hikisenä vasten ihoa.

Kuiva heinä tuntuu karhealta sormissa, aurinko jatkaa armotonta syleilyään pitkin päivää. Nova nostaa ja kantaa, nostaa ja kantaa, mutta työlle ei tule loppua. Sisarukset käyvät välillä virnistelemässä pellon toiselta puolelta ja antamassa kylmää mehua auringon kuivattamille huulille. Mehu ei kuitenkaan auta, terävä heinä viiltää sormet rikki.

Tyttö meren tuulahdus hiuksissaan ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, ennen kuin jokainen korsi on siellä, missä sen kuuluukin olla. Väsymys askeltaa hänen vierellään, sen ilkikurinen kiherrys pistää työhön vauhtia. Sehän ei Novaa saisi, Nova näyttäisi sille pitkää kieltään ja kuljettaisi heinät sen yli hyväntuulisesti vihellellen.

Kuuman päivän kääntyessä levollisen viileneväksi illaksi, työ alkaa lähestyä loppuaan. Nova huokaisee hikipisaroiden valuessa otsaltaan. Hän siirtyisi sisälle taloon, hymyilisi sisaruksilleen ja vanhemmilleen ja jättäisi auringon lämmittämän maan viilentymään kalpean kesäyön viitan alle.

(Inkan hahmo Nova, heinäpellon mättäminen, merenranta)

- - -