Luku
31: Käärmeen lento
Cassiopeia,
kaksi vuotta sitten
Taivas
putoilee olkapäille pieninä valkoisina palasina. Tämä on
ensimmäinen kerta, kun tyttö ehtii ajatella, miten kaunista alas
hitaasti satava lumi on. Usein hän on joutunut kestämään sitä
suurina puuskina ja myrskyinä ympärillään, mutta nyt se tippuu
hänen ylleen hitaasti ja silmiähivelevän kauniisti. Jäätynyt
joki johdattaa hänet ja useat muut lähemmäs Kolmivirtaa, pohjoisen
herttuattaren asumusta. Puut matkalla harvenevat harvenemistaan,
asutus on vähäistä.
He
askeltavat kansalleen omaisella, hiljaisella tavalla jättäen
ainoastaan lumiset jalanjäljet maahan. Niistäkään ei uskoisi
juuri heidän käyneen paikalla, sillä he astuvat toistensa
jalanjäljissä ja varovat tuottamasta liikaa merkkejä siitä, että
olisivat koskaan käyneet siellä päinkään.
Kun
linna seisoo heidän edessään, lumea ihmettelemään pysähtynyt
tyttö jää katsomaan joukon viimeisenä kulkevaa vaaleahiuksista
naista, jolla on valkoinen otsaripa toisin kuin muilla.
Valkohiuksinen tyttö ei tahdo muuta kuin nähdä naisen valkeat
hiukset pakkasen punertamien poskien rinnalla. Pieni vilkaisu, sitten
matka jatkuu kuten siihenkin asti. He pääsevät jokea myöten
jäätyneen lammen äärelle. Osa aikoo kiertää lammen, mutta
heistä viimeisenä kulkeva nostaa kätensä ylös sen merkiksi,
etteivät muut saisi kiertää.
”Täällä
mikään ei ole sitä, miltä näyttää”, hän sanoo. Hänen
äänensä on pehmeä ja sointuva, se kiertää heitä ja katoaa
sitten heidän taakseen jäävien puiden lomaan. ”Me menemme lammen
ylitse.”
”Kestääkö
jää?” Kyseenalaistaja on nuori mies, jonka tummiin hiuksiin on
jäänyt kiinni lumihiutaleita. Hän katsoo naista silmät
kyseenalaistusta täynnä.
”Paremmin
kuin mikään muu tässä ympäristössä.” Nainen ohittaa muut,
viittoo heitä seuraamaan ja astelee lammen jäälle.
Jää
ei ole niin paksua, että sen kestäminen olisi kirjoihin
kirjoitettu. Silti naisen askeleet ovat varmat ja riittävän hitaat,
jotta yhtäkään rasahdusta ei kuulu. Lumi verhoaa heidät
keskittyneeseen hiljaisuuteen muiden seuratessa naisen varmoja
askelia. Kun kaikki ovat päässeet sen yli ja päätyneet linnan
pihaan, jokainen tietää paikkansa. Toinen ylös, toinen sivulle,
kaikilla on suunta ja selvä tehtävä. Harhauttajia ja iskijöitä,
jokaisella on oma tarkoituksensa syvällä lihasmuistissa.
He
eivät kuitenkaan ole olleet tarpeeksi varautuneita. Vaikka liikkeet
ovat muistissa, vaikka jää kantoi ja lumi peitti jäljet maassa, he
eivät olleet riittävän hyviä. Linnassa oltiin valmistauduttu
heidän tuloonsa, lähes jokaisen saapuvan sielun läsnäolo oli jo
ennalta mietittynä. Puolustuksessa ei ollutkaan aukkoja, vaikka niin
piti olla. Kumpikin osapuoli oli suunnitellut kauan tätä päivää,
ja kun se vihdoin koitti, vain toinen puoli yllättyi.
Suuressa
salissa on vain herttuapari, kaksi sotilasta ja yksi muurin toiselta
puolelta saapunut. Vaaleahiuksinen nainen tietää joukkojensa
pärjäävän toisaalla. Hänen oma tehtävänsä on terävänä
hänen vyöllään ja punaisena hänen mielessään. Herttuan kaula
on avoin, kalliit vaatteetkaan eivät sitä peitä. Se olisi avoin
vaikka se olisi raudan ja tulen takana. Nainen lähtee juoksemaan
kohti ainoaa päämääräänsä.
Kaksi
sotilasta käyvät hänen kimppuunsa, mutta vuodet muurin takana ovat
kohdelleet häntä paremmin kuin vuodet sen sisäpuolella ovat
kohdelleet sotilaita. Sotilaat ovat kenties koulutettuja ja
vahvarakenteisia, mutta heiltä puuttuu metsän kasvatin armoton
kasvatus ja raudanluja tahto. Ja myös se kaikkein olennaisin:
useiden vuosien kokemus. Nainen tietää tismalleen, mitä reittiä
kiertää heidän kehojensa ympärillä, mistä kulmasta väistää
iskut ja mistä iskeä itse. Sitä ei ole hänelle opettanut kukaan
toinen, luonto itse on pakottanut hänet hyppimään ja väistämään
ja antamaan itsestään kaiken taistelulle kuin taistelulle. Sotilaat
eivät kestä kauaa, heidän tumma verensä kastelee tumman lattian
ja ruumiinsa lysähtävät harjoittelun ja vaivannäönkin jälkeen
pelkkinä raatoina maahan.
Herttuan
kurkku todella on avoin, sitä eivät suojaa tämän vahvat kädet
eivätkä epätoivoiset yritykset kaataa kimppuunsa hyökkäävä
nainen maahan. Hän ei ole aseistautunut, hänen ei ole koskaan
täytynyt olla. Joku muu on aina vuodattanut veren hänen sijastaan,
ja nyt kohdalle on vain sattunut tilanne, jossa sitä jotakuta muuta
ei enää ole. Hänen oma verensä pääsee pulppuamaan valtoimenaan
ulos kaulavaltimon katkettua, se kastelee valtaistuimen ja kaataa
suuren kehon maahan kahden aiemman seuraksi.
Tulikatseinen
herttuatar katsoo vierestä tapahtumia kykenemättä kuitenkaan
muuttamaan niiden kulkua mihinkään suuntaan. Hänen vihreänä
leiskuvat silmänsä näyttävät uhmakkailta, mutta kun nainen
astelee lähemmäs hopeanhohtoinen veitsi kädessään, tulitahtokaan
ei herttuatarta pelasta.
Ovien
avautuminen pelastaa. Tummat, isot puuovet avataan ja sisään saliin
raahataan viisi vaaleahiuksisen naisen alaista. Jokaisen takana on
yksi hopeahaarniskainen sotilas. Samanlaisia kivikasvoja ja suuria
käsiä kuin kahdella maassa jo makaavalla. Ja silti nainen tietää
pelin menetetyksi. Hänen viisi alaistaan on yli puolet siitä
ryhmästä, jonka kanssa hän tehtävää lähti suorittamaan.
Jokainen heistä on taitavampi kuin kloonatuilta näyttävät
pohjoisen soturit, mutta silti he ovat miekan kiiltävän terän
väärällä puolella.
Nainen
astelee herttuatar otteessaan eteenpäin, pitäen teräänsä vain
millin päässä tämän maidonvalkeasta kaulasta. Iso, parrakas mies
yksityiskohtaisemmassa haarniskassa astelee yksi naisen alainen –
tummatukkainen poika – otteessaan lähemmäs. Sotilaan silmät
eivät värähdäkään, vaikka näkevät korkeimman johtajansa
verisenä salin toisessa päässä ja herttuattarensa villinaisen
veitsen lähettyvillä.
”Jos
herttuatar Elisabeth pääsee vapaaksi, pääsevät sinun
rottasikin”, mies sanoo. Hänen äänensä on karhea, aivan kuin
äänihuulet olisivat kokeneet suurempaa vahinkoa tämän
nuoruudessa. ”Vaihto vaihdosta.” Mies katsoo takanaan seisovia
sotilaita ja naisen alaisia heidän otteissaan. Kaikki viisi
pääsisivät menemään.
Valitettavasti
nainen ei kuitenkaan ole syntynyt neuvottelijaksi. Hän ei ole
ottanut vastaan iskuja ja suunnitellut kansansa kohtaloa useita
vuosia vain voidakseen käydä nimettömien miesten kanssa
neuvotteluja saleissa, jotka eivät koskaan kuuluisi hänen
kansalleen.
Nainen
tietää alaistensa soittavan hänen kanssaan samaa säveltä, jos
hän vain antaisi merkin. Hän päästää herttuattaren irti, uskoo
alaistensa voimiin ja juoksee kohti parrakasta miestä ja
tummatukkaista poikaa. Mies tekee virheen aliarvioidessaan
tummatukkaisen pojan ja päästäessä tämän vapaaksi, sillä
yhdessä naisen kanssa he saavat miehen kaadettua muutamissa
sekunneissa. Muilla ei käy yhtä hyvää tuuria. Kaksi muuta pääsee
vapaaksi, mutta muiden kurkut kohtaavat miekanterän liian läheltä.
Sekasorto
alkaa veren hajusta salissa. Nainen tietää alaistensa osaavan pois,
sillä kaikki on suunniteltu tarkasti etukäteen. Valkohiuksinen
tyttö vetää toisen, isomman tytön mukaansa ja he alkavat
taistella tovereidensa kurkut leikanneiden sotilaiden kanssa. Nainen
puolestaan tietää, mitä kautta hän pääsee helpoiten pois.
Muiden pitäessä hänen taustaansa hän pääsee juoksemaan salista
käytävälle ja käytävältä hitaasti, näkymättömästi torniin
johtavaan portaikkoon. Sitä kautta hän pääsisi takaisin
pihamaalle, lammen äärelle ja samoja jalanjälkiä pitkin takaisin.
Hän ei uskalla jäädä miettimään alaisiaan eikä varsinkaan
valkotukkaista tyttöä, pikkusiskoaan. Adrenaliini vie häntä
eteenpäin ja hän sysää pelon myöhemmälle.
Luottamus
on hänen sokea pisteensä. Hän uskoo vahvasti siihen, että muut
pääsevät hengissä pois ja uskaltaa kääntää heille selkänsä.
Portaita juostessaan hän ei vielä kuule askelia, mutta kun hän
pääsee torniin asti, hän havaitsee liikettä takanaan ja kääntyy
vieden veitsen takanaan seisovan henkilön kaulalle. Henkilö ei
kuitenkaan ole hopeinen sotilas vaan hänen oma alaisensa.
Tummatukkainen poika virnistää laskien aseet kädestään. Nainen
huokaisee helpotuksesta ja viittoo nopeasti pojan mukaansa
tornihuoneeseen.
Huone
on koristeltu punaisin ja kultaisin seinäryijyin. Nainen ei
kuitenkaan ehdi miettiä sitä, sillä hän on jo astelemassa kohti
ikkunaa, josta tietää pääsevänsä ulos.
”Odota.”
”Hmm?
Mitä nyt, Envy? Meidän täytyy pitää kiirettä, jotta emme menetä
enempää omiamme.”
Poika
astelee lähemmäs. Ilme hänen kasvoillaan ei ole turvallinen.
Nainen on aina tiennyt, että Envyn pinnan alla on jotakin, jonka hän
voi joko valjastaa tai jota hän saa katua jälkikäteen. Ensimmäistä
kertaa tapahtumien aikana pelko vihlaisee häntä toden teolla.
”Mehän
olemme jo suorittaneet tehtävämme, enää ei ole kiirettä”, Envy
sanoo matalalla, hiljaisella äänellään.
Nainen
astuu ikkunalaudalle, siirtää toisen jalkansa ulos. ”Nyt ei ole
aikaa tällaiseen. Ala tulla.”
Envy
astuu lähemmäs, vetää naisen pelkällä käsiotteella lähemmäs.
Nainen on parempi lähitaistelija kuin kahdeksan vuotta nuorempi
Envy, mutta ei ehdi reagoida luottamansa henkilön äkilliseen
liikkeeseen. Jotain lämmintä tuntuu syvällä, tarkalleen ottaen
rinnan kohdalla, sydämessä, minuuden ytimessä. Tumma neste valuu
hänen liivilleen, ja kun hän katsoo Envyä tämän luonnottoman
vaaleisiin, lähes keltaisiin silmiin, hänen ajatuksensa eivät enää
juokse selvästi. Valkoinen kipu täyttää maailman laidoista ja
etenee keskelle, kunnes jäljellä ei ole enää mitään.
Envy
pyyhkii veitsen ja sitoo sen vyölleen astuessaan ikkunasta ulos. Hän
tuntee saman reitin kuin nainenkin tunsi. ”Sinä et koskaan osannut
johtaa, Carla”, Envy kuiskaa naisen ruumiille ja hyppää ulos
ikkunasta. Ulkona sataa edelleen lunta samaan tahtiin kuin
aiemminkin. Mikään ei näytä muuttuneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti