Kirkkain tähti: luku 7

Luku 7: Miekoin ja jousin

Ote olkapäästä ei tunnu miltään. Valossa kylpevät, hopeaiset ja turkoosit käytävät eivät tunnu miltään, kauneus muuttuu merkityksettömäksi askelien nopeutuessa. Lilith tietää, minne häntä viedään ja miksi, mutta siitä tuntuu olevan niin pitkä aika. Kaikki tapahtui tähtien katsoessa, taivaalle noussut aurinko ei ole ollut näkemässä hänen kipuaan. Aurinkoon ei voisi luottaa, ja seuraavana yönä tähdetkin olisivat jo unohtaneet. Lilith vaipuisi syvemmälle maailmaansa, jossa vain hän kantaisi tapahtumien tarkkoja muistoja.

Käytävä on täynnä ikkunoita, kaikkialla on valoa. Aurinko on laskemassa, Lilith näkee sen laskeutuvan kimaltelevan turkoosin meren taa. Kaunista, katoavaa, vain muutamia hetkiä, joilla ei olisi merkitystä. Hän jatkaa kävelyään suurella käytävällä, kunnet hänet tuodaan isoimpaan saliin, jonka hän on koskaan nähnyt.

Lilith on nähnyt vain oman linnansa Mizarissa, eikä siellä ole koskaan sen pitkän historian aikana ollut näin suuria pylväitä, ikkunoita ja niin suurta loistoa. Kaikki ei ole kaunista vaan sen suuruuden ja kalleuden vuoksi. Kauneus muodostuu siitä, missä arvossa salin näkee. Valtaistuinten puoleinen ruusuikkuna heijastaa ilta-auringon sisään ja saa valkokultaisen lattian hohtamaan tuhansissa väreissä. Lilith ei ole varma, onnistuuko hän hymyilemään. Ainakin hän toivoo niin.

Kuningas ja kuningatar nousevat ylös, kummankin kasvoilla on odottava ilme. Eri tavalla odottava. Anesidoran kalpeilta kasvoilta ei voi lukea mitään, mutta kuningas puolestaan näyttää helpottuneelta. Hän näkee vihdoin koko päivän suurimman ja traagisimman uutisen edessään elävänä ja hengittävänä.

”Tervetuloa Sea’s Endiin, Lilith Ashworth”, kuningas sanoo ja hymyilee. Kun Lilith tarkastelee nuoren kuninkaan olemusta, hän pistää merkille useita asioita. Kuningas todella on nuori. Ei siksi, että hänellä on ikää vasta kaksikymmentäkaksi vuotta. Nuoruus ja kokemattomuus paistavat hänen arasta, vinohkosta hymystään ja tavastaan astua alas valtaistuimeltaan. Aivan kuin hän ei täysin tuntisi kuuluvansa siihen. Kaikki tuntuu hänestä vielä uudelta, hänen liikkeissään ei ole varmuutta.

Toinen Lilithin merkille pistämä seikka on kuninkaan miellyttävä ulkonäkö. Lir Laygold on paitsi nuori, myös kaunis Laygoldeille ominaisine jäänsinisine silmineen ja vaaleine, pitkine hiuksineen. Hän on myös hyvin pitkä ja ryhdikkyydessään kömpelö, edelleen epävarma jokaisesta tekemästään liikkeestä. Hän astelee Lilithin luo edelleen hymyillen, mutta nähdessään naisen läheltä hänen kapeat kasvonsa vakavoituvat.

”Suurimmat osanottoni”, Lir sanoo hiljaa.

Lilith ei vastaa. Hän katsoo yhä kuningasta, pyrkii tekemään vielä lisää merkintöjä hänestä mielensä kirjaan. ”Täällä on kaunista”, Lilith sanoo. Hän huomaa ajattelevansa kaikkea hyökkäyksen jälkeen tapahtunutta, Altairin lumisia metsiä ja metsästäjien pieniä peseytymistiloja. Likaista vettä, joka oli valunut viemäriin. Erilaista, mutta silti yksinkertaisella tavalla täysin samanlaista kuin kotona.

”Sea’s Endiä ei turhaan kutsuta Annorlundan kauneimmaksi paikaksi”, Lir sanoo hymyillen jälleen. Hänessä on omistajanylpeyttä, joka ei alunalkaenkaan kuuluisi hänelle. Lilith katsoo silmiin miestä, joka ei ole ollut koskaan ollut rakentemassa valtakuntaansa. Hän on vain syntynyt saamaan sen. Miten tylsää.

Lilith kääntää katseensa nopeasti kuningattareen, siihen ainoaan koko Sea’s Endissä, joka todella kuuluu sinne. Ainoaan Wainwrightiin. Hehän Lyran rakensivatkin, pilari pilarilta, orja orjalta. Henkiä vaatinut urakka rakennutti turvallisen ja vahvan kaupungin, mutta ei silti saanut pidettyä valtaa sen rakennuttajilla. Lilith ajattelee, että Anesidora mahtaa inhota jokaista sekuntia täällä, miehensä, vallananastajan jälkeläisen vierellä. Silti kuningatar Anesidora vain hymyilee hänelle. Hän ei hymyile takaisin.

”Tiedättekö, teidän armonne, minä olen nähnyt kauniimpaakin.”

”Niinkö? Missä?” Kiinnostus paistaa kuninkaan kasvoilta. Lapsi mikä lapsi.

”Kaukana täältä.” Surumielinen, nopea hymy. ”Siellä oli kirkasta.”

Kuningas nyökkää. ”Minä ymmärrän”, hän sanoo ja koskettaa Lilithin olkapäätä varoen. Eleen on tarkoitus olla myötätuntoinen, mutta se tuntuu lähinnä kömpelöltä. ”Me täällä pidämme sinusta huolta. Minä pidän sinusta huolta. Saat juuri niin paljon aikaa, kun tarvitset, ja sitten voit palata takaisin Mizariin.” Lir häivyttää veljensä sanat taustalta, hän ei tahdo ajatella Lysanderin mahdollista moralisoivaa monologia, joka tästä väistämättä seuraisi. Lysander ei ole kuningas, hänellä ei ole oikeutta tuomita.

Lilith kääntyy toisin päin, suurimman ikkunan suuntaan. Hän lähtee kävelemään sitä kohti, vaikka aurinko ei enää paistakaan sinne päin. Lir seuraa perässä, mutta säilyttää muutaman metrin etäisyyden naiseen. Hän ei tahdo olla tahditon.

”Tiedätkö, se metsästäjäpoika sanoi ihan samaa”, Lilith vastaa unohtaen täysin, ketä puhuttelee, ”se, jolla oli lempeät, pisamaiset kasvot ja pitkät oranssit hiukset.”

Lir tietää, kenestä Lilith puhuu, eikä edes piittaa siitä, ettei nainen puhuttele häntä oikein. Lir ei ole hetkeen nähnyt metsästäjien ensimmäisen ryhmän johtajaa, Frej Darehawkia, mutta lähettää nuorelle miehelle mielessään kiitokset Lilith Ashworthista huolehtimisesta. Frej on nuorin Darehawk, jo vanhan Ianin ainoa laillinen perijä. Frejstä tulisi setänsä kuoltua metsästäjien johtaja, ja Lir toivoo sisimmässään näkevänsä vielä sen päivän, kun Frej seisoisi johtamassa kaikkia hänen metsästäjiään.

Lir on kiitollinen myös siitä, että metsästäjät todella toimivat juuri niin kuin pitääkin. Nopeasti, ajatellen ja suurella varmuudella. Ja hänen puolestaan. Lirin ei tarvitse tietää, että juuri Frej Darehawkin ajattelemattomuuden seurauksena villit olivat päässeet kapuamaan muurin toiselle puolelle ja teurastaneet Ashworthit. Kiitollisuus toimii todella vain tietämättömyydessä.

* * *

Lilith on saatettu uuteen huoneeseensa, hän istuu massiivisella sängyllä ja katsoo ulos. Hänen huoneensa on kaupungin puolella, ikkunasta näkee yön mukanaan tuomat valot. Hän ei ole koskaan nähnyt Lyraa näin tarkasti, näin läheltä.

Huone itse on mahtipontisen iso verrattuna Mizarin linnan kivisiin, kylmiin huoneisiin. Tässä huoneessa on lämmin talvesta huolimatta, seinät ovat täynnä ryijyjä eikä ikkuna ole riittävän iso päästääkseen kylmyyttä sisään. Lilith tuntee olonsa kotoisaksi, mutta ei niin kotoisaksi, että osaisi ummistaa silmänsä.

Oveen koputetaan. Lilith ei liikahdakaan, vaikka osaa arvata tulijan.

”Tämä ei todellakaan ole sovelias ajoitus vierailla naispuolisen henkilön huoneessa, mutta...”

”Mutta sinä tulit kuitenkin.” Lilith hymyilee sinutellen kuningas Liriä ongelmitta. ”Kiitos. Minä arvostan sitä.”

Kuningas astelee sisään, pysyy edelleen sopivan etäisyyden päässä Lilithistä. Hän tietää, että olisi voinut lähettää naispuolisen palvelijan tiedustelemaan vieraansa vointia. Jostain syystä hän ei kuitenkaan voinut tehdä niin. Hänen on pakko avata ovi itse, varmistaa omin silmin, että tämä erikoinen ja kauniilla tavalla hauras nainen hengittää yhä.

”Tahdoin vain varmistaa henkilökohtaisesti, että vieraallamme on kaikki kunnossa.”

”Jää siihen”, Lilith kuiskaa yllättäen, ”ole niin kiltti.” Pyynnössä ei ole suoraa anomusta, sillä Lilithin äänestä ei kuulla halu. Hän sanoo sen vailla tunteita, mutta Lir ei siltikään osaa kääntyä. Eikä sen puolen sanoakaan mitään.

”Sanottiinko sinullekin lapsena, että tähdet varjelevat? Että ne katsovat perään aina, silloinkin, kun niitä ei näe?” Nyt Lilithin ääni on heikompi, luonnollisempi. Murtuneempi.

”Sanottiin”, Lir myöntää, ”minä ja pikkuveljeni Lysander kuulimme niitä tarinoita useasti. Äitimme rakasti sitä tarinaa. En tosin usko, että meidän vuoksemme. Hän katsoi aina niin kauas.”

”Tarkoitatko, että hän olisi menettänyt jonkun?”

”Ehkä. En ole koskaan osannut tulkita tunteita.”

Lilith näkee sen nuoresta kuninkaasta. Tällä ei ole kokemusta muusta kuin kuninkuudesta, johon hänet on kasvatettu, eikä siitäkään käytännössä. Kuningas vain työntelee pelinappuloita parhaan kykynsä mukaan. Silti Lilithiä lämmittää Lirin myötätunto sellaisena, jona mies sen osaa hänelle tarjota.

”Saanhan kysyä sinulta erästä asiaa?”

”Luonnollisesti. Sinä saat tehdä mitä tahansa Annorlundan tähtien alla, sinä olet kuningas.” Lilith ei ole varma, miellyttääkö hänen vastauksensa kuningasta, mutta Lirin kasvoilla ei värähdä mitään. Tämä seisoo yhä ikkunan edessä ja katselee pimenevää yötä. Kaupungin kynttilät peittävät tähtien valon ylleen, sitä ei näe näin läheltä ydinkeskustaa.

”Miten sinä käsittelet kokemaasi menetystä? Sinä… sinä olet niin rauhallinen.”

”Se johtuu ajasta.” Lilith huokaisee, ajattelee taivaalle noussutta aurinkoa ja ihmisiä Altairin metsästäjäleirissä. Siitä on ikuisuus. Menetyksen yöstä on toinen. ”Se kuluu niin hirvittävän nopeasti. Minä taidan olla jo aivan täysin eri ihminen kuin viimeyönä.”

”Tuo on mielenkiintoisinta, mitä olen koskaan kuullut”, Lir sanoo piittaamatta siitä, miten epäkorrektilta se kuulostaa. ”Minä menetin kummatkin vanhempani neljä vuotta sitten, ja se tuntuu yhä eiliseltä. Ei siksi, että se sattuisi. Lähinnä siksi, että se toi uuden elämän tullessaan. Minä olen kuningas vain, koska joku muu kuoli tieltäni. Se on… se on pelottava ajatus.”

Lirillä ei ole aavistustakaan, miksi hän avaa sydäntään täysin vieraalle naiselle. Hän ei puhu tuntemistaan asioista edes Lysanderin kanssa, saati sitten vaimonsa. Anesidora ei ole saanut kuulla mitään sen jälkeen, kun hän ensimmäisen kerran nauroi Lirin hämmennykselle.

Kuninkaan juuri kertoma vain vahvistaa Lilithin mielikuvaa täysin hukassa olevasta nuoresta kuninkaasta, joka noudattaa sokeasti kaikkea sitä, mitä hänelle on lapsuudessa kerrottu. Enää ei ole ketään kertomassa, miten toista kuuluu kohdella tai miten sotaan villejä vastaan pitää valmistautua. On hoviherroja, herttuoita ympäri maata, mutta yksikään heistä ei pääse hänen sydämeensä asti. Yksikään heistä ei todella osaa muodostaa päätöksiä hänen puolestaan. Lilith ei tunne sääliä. Hän ei ole varma, mitä tuntee. Kenties jotakin surun muotoa, jota ei tunnista omakseen.

”Menetys avaa aina oven uuteen maailmaan, uuteen persoonallisuuteen. Se on otettava vastaan tai sen alle jää.” Lilith kääntää katseensa kuninkaaseen. Tämä ei vieläkään osaa kertoa, minkä väriset Mizarin herttuattaren silmät ovat. ”Sinä et vielä ole jäänyt sen alle. Sen kuulee sinun äänestäsi. Taistele, kuningas Lir. Todellista taistelua ei käydä miekoin ja jousin.” Lilith nousee ylös sängyltään, astelee aivan Lirin vierelle ikkunan eteen. ”Jos suonet anteeksi, kävisin nyt makuulle.”

Lir hätkähtää. ”Syvimmät pahoitteluni, rouva Ashworth. Nukkukaa hyvin ja muistakaa, että kuka tahansa hovineidoistani on koska vaan käytössänne.” He nyökkäävät toisilleen ja Lir astelee ulos huoneesta ajatellen, mitä hän tarkalleen ottaen oli halunnut Lilith Ashworthilta. Miksi hän oli mennyt henkilökohtaisesti naishenkilön huoneeseen myöhään illalla? Oliko hän nähnyt syvemmälle naiseen ja tahtonut tältä ymmärrystä, vai oliko hän itse tahtonut ymmärtää tätä ja tämän kauniita sanoja? Lir ei osaa sanoa. Hänestä tuntuu erikoiselta, väärältä. Hänen ei olisi pitänyt tavata Lilithiä näin.

”Metsästäjienne havainnointikyky on heikentynyt”, kuuluu tornin käytävältä. Anesidora. Nainen pitkässä, mustassa leningissään, jonka hihat roikkuvat pitkällä. Kaulalla on hopeinen koru, Wainwrightien sukukalleus. Lir värähtää aina sen nähdessään, se muistuttaa häntä sukujen erilaisuudesta. ”Kolmannen ryhmän johtaja, joka saattoi tämän nuoren naisen Sea’s Endiin, totesi hänen olevan syvästi järkyttynyt tapahtumista. Minusta Lilith Ashworth näytti varsin hyvinvoivalta. Teidän armonne, teidän kannattaa vastaisuudessa olla luottamatta metsästäjienne arvioihin niin tiukasti.”

Teidän armonne. Sanat polttavat ihoa. Lir toteaa lyhyesti osaavansa harkita, kehen luottaa ja kehen ei. Että hän kyllä tietää, milloin kääntyä ja milloin lähteä mukaan. Onhan hän siihenkin asti pärjännyt. Anesidora naurahtaa, Lir kääntyy ja aikoo portaisiin. Kun hän pääsee niiden päähän, astelee alas tyhjään, vartioimattomaan saliin, hän hämmentyy. Missä vartijat ovat? Yövuoro oli alkanut jo tunteja sitten.

Lir ei ehdi kauaa miettiä. Jokin iskeytyy lujaa hänen takaraivoonsa, kipu sumentaa aivot hetkeksi täysin eikä hän ehdi ajatella mitään ennen kuin hänen maailmansa alkaa mustua reunoista.