Kirkkain tähti: luku 53

Luku 53: Musta tuuli

Musta tuuli puhaltaa sisämaassakin, sitä ei tunnu pääsevän pakoon. Villien ja metsästäjien huudot kuuluvat metsään asti, ja jokainen vastaan juokseva metsästäjä katsoo kauhusta kiiltävin silmin johtajaansa, joka yrittää edetä suuntaan kuin suuntaan suunnitelmansa petettyä. Kuolema on jo kylvänyt siemenensä heidän keskuuteensa, se tekee juurensa syvälle heidän huomaamattaan. Ennen kuin he ehtivät edes sanoa mitään, he huomaavat juurten kiemurrelleen tiensä sydämen paikalle.

Kipu kehossa on hetken ajan miltei liian suuri kestettäväksi. Ian ymmärtää nyt, ettei mikään toimisi kuten hän haluaisi. Frej on jäänyt pitämään hänen selustaansa, mutta hänen askeleensa eivät koskaan enää olisi mitään muuta kuin satunnaista, päämäärättömäksi muuttuvaa raahustusta.

Muiden ihmisten kasvot lakkaavat merkitsemästä. Ian yrittää muistella kaikkia niitä, joita on rakastanut, mutta tunne ei saa otetta hänestä. Hän näkee vain kunniaa, verta sekä lukemattoman monia uhrauksia ja tuntee suunnattoman kivun leviävän yhä pitemmälle kehoon.

Metsässä olkapää veressä raahustava Ian ei erota tilanteesta mitään runollista. Hän ei ole koskaan ollut hyvä sanojen kanssa, ja nyt ne suorastaan juoksevat pois hänen luotaan. Sekoittuvat sodan huutoihin ja epätoivoisiin kiljahduksiin, viimeisiin merkkeihin elämästä. Voimaton mies huomaa ajatustensa harhautuneen toisaalle, kauas pois siitä maailmasta, joka vielä on valkoisena hänen jalkojensa alla. Hän on ensimmäistä kertaa päästänyt itsensä lipumaan pois.

Ajatukset täyttyvät lopusta, ne kietoutuvat yhdeksi tarkoituksettoman kirkkaaksi kokonaisuudeksi ja puhaltavat hänet mukaansa. Tähtiä. Hän näkee tähtiä ensimmäistä kertaa elämässään siinä merkityksessä, jossa kansa niistä puhuu. Kirkkaita ja loistavia, eivät lainkaan niin etäisiä kuin metsämökistä käsin katsottuna. Ne ovat niin lähellä, ne ovat tulleet hakemaan hänet. Hän voisi ojentaa sijoiltaan olevan kätensä ja koskettaa niitä, hukuttautua niiden kylmään valoon ja tulla täydeksi, ehjäksi.

Lopulta musta tuuli puhaltaa tähdet pois, tappaa ne ennen kuin Ian on kunnolla ehtinyt tutustua niiden todelliseen luonteeseen. Hänen väsyneet silmänsä näkevät tutun näkymän, saman vanhan kuopan, jonka hän on oppinut kiertämään kuusentaimen korkuisesta lähtien. Nyt hän ei ole enää varma, haluaako hän kiertää sitä. Tässä osassa metsää hän saisi tehdä sen rauhassa, kurottaa liian pitkälle, liukastua ja antaa itsensä jälleen lipua tähtiin. Se on ensimmäinen kerta, kun hän ajattelee luovuttamista jonakin muuna kuin heikkoutena. Kenties se on vain kuiskaus hänen korvassaan, kuiskaus, jota tuuli ei kuljeta pois. Toinen reitti, mahdollisuus lepoon. Luottamustakin, tunne siitä, että tietää jonkun jatkavan hänen jälkeensäkin.

Begger’s Holen luohan hänen pitikin päätyä. Täällä ei vain ole enää ketään odottamassa, ei yksikään villi kohoa enää ylös kuopasta. He ovat kaikki leirissä.

Ian antaa itsensä kaatua. Askeleet eivät riitä kantamaan kuopan reunalle asti, ruumis lysähtää lumettomalle maalle muutamaa metriä ennen kuoppaa. Maa ei tunnu enää kylmältä, käteen ei enää satu. Verta on paljon, mutta se on vain verta. Se ei satu enää kerran ulos tultuaan.

Takaa kuuluu askelia. Metsässä koko ikänsä asunut, useita satoja miehiä ja naisia kouluttanut mies osaa tiettyjen askelten tarkat liikeradat ja äänet ulkoa. Unissaankin hän osaisi kertoa, kuka hänen viereensä asteleva henkilö on. Ja unen rajamailla hän onkin, tähtien valaiseman, vaivalla ansaitun unen. Mutta vielä ei ole aika nukahtaa.

”Ian. Ian, voi tähtien nimissä, Ian..” Frejn ääni on lähellä, aivan hänen korvansa juuressa, mutta silti hänestä tuntuu siltä, että hän kuuntelisi sitä lasisen kalvon läpi. Se ei tavoita häntä täydellisesti. Frej kääntää setänsä ympäri, huomaa haavojen laajuuden ja vie käden suulleen. Ian ei ole varma, hymyileekö hän pojan eleelle. Ainakin hän haluaisi, mutta ruumis ei enää tunne mitään.

”Me etsimme jostain parantajan”, Ian kuulee Frejn äänen yhä vain loitompaa. ”Parannamme sinut juuri nyt, ja sitten voimme palata taisteluun… Ian? Ian, kuuletko sinä? Me palaamme taisteluun. Kestä hetki, parannamme sinut...” Frejn ääni murtuu. Sen Ian pystyy kuulemaan selvästi. Tahdon rusentuminen sekunnin murto-osassa. Frej ei enää usko sanoihinsa, hän näkee kuoleman niin läheltä, että se kylmettää hänen lämpimän tahtonsakin.

”Frej.” Ian kykenee vielä kuulemaan oman äänensä. Heikkona, mutta läheltä. ”Frej, minä haluan, että sinä tiedät erään asian.” Ian on kuullut viimeisiä sanoja useasti, ollut todistamassa kymmeniä loppuja. Nähnyt silmien samenevan, silmien, jotka eivät ole enää kyenneet heijastamaan tähtiä. Nyt, kun Ian tietää lausuvansa omat viimeiset sanansa, hän yllättyy niiden värittömyydestä. Niissä ei ole enää kaunaa, ei kerrassaan mitään merkittävää tunnetta. Ian on jo päästänyt irti.

”Minä en tappanut sinun isääsi”, Ian sanoo pitäen katseensa Frejn silmissä. Samoissa silmissä, jotka katsoivat aikanaan Iania Frejn isän kasvoilta. Hänen isoveljensä. ”En olisi koskaan...”

”Minä tiedän”, Frej kuiskaa. Hän puristaa Ianin kättä, vaikkei tiedäkään, että mies ei enää kykene tuntemaan kosketusta. Silti hän puristaa kovempaa, luulo on lohdullisempi kuin tieto. ”En ole koskaan syyttänyt sinua siitä. Enkä mistään muustakaan.”

Ian voisi sanoa paljon. Pyytää anteeksi, sanoa, ettei koskaan halunnut vihata ja tuntea koko ruumista ravistelevaa katkeruutta. Mutta se ei olisi totta. Anteeksipyynnöllä on merkitystä vain silloin, kun sitä ei sanota pakon sanelemana. Ian pysyy hiljaa.

Hän katsoo Frejn haaleansinisten silmien taakse, puiden yli taivaalle. Tähtiin. Ne tosiaan ovat kirkkaammat tänä yönä. ”Katso, Frej… Katso ylös”, hän kuiskaa ja yrittää tahdonvoimallaan saada hymyn kasvoilleen. Vaikka hän ei enää voi tietää, toimivatko hänen lihaksensa, hän on uskoo, että hymy pääsee suupielille asti. Hän on siitä varma.

Frej katsoo ylös. Ohitse lipuvan hetken ajan hän ajattelee hetkessä olevan jotakin kaunista. Sitten hän palauttaa katseensa setänsä kasvoille, ja näkee silmien siirtyneen ajasta ajattomuuteen. Ulottumattomiin. Veri maassa on edelleen raastavan punaista, hymy on jäänyt kasvoille. Ian Darehawk näyttää levolliselta ensimmäistä kertaa elämässään, kun Frej sulkee hellällä otteella tämän silmät. Eivät ne näkisi tähtiä enää muutenkaan.

Kyynelten valuessa poskille Frej pakottaa itsensä katsomaan jälleen taivaalle. Lapsena hän kuuli tarinan siitä, kuinka kuolleiden sielut siirtyvät tähdiksi taivaalle. Hän ei enää usko lapsuutensa tarinoihin, maailma on vienyt ne häneltä pois. Ja silti hän huomaa toivovansa, että näkisi nyt yhden uuden tähden tähden taivaalla. Mutta ei hän näe.

Hän sulkee silmänsä.