Kirkkain tähti: luku 58

Luku 58: Odotus

Kuolemaansa syöksynyt Lir näytti Elisabeth Wainwrightin silmissä enemmän pienikokoiselta auringolta kuin tähdenlennolta. Hänen henkilökohtaisella taivallaan yksikään Laygold ei saisi kunniaa olla tähti, Lir Laygoldin valo ei siirtyisi lempeäksi tuikkeeksi hänen päänsä yläpuolelle. Ja silti pieni häivähdys myötätuntoa käväisee Elisabethissa. Jostain syystä hän huomaa ajattelevansa sitä oman sukunsa naista, joka on aikanaan synnyttänyt Lirin ja toivonut tästä mahtavaa kuningasta. Eihän Elisabeth voi tietää, että kuningatar Gwendolynilla oli täysin omat suunnitelmansa tulevasta kuninkaasta. Elisabeth näkee vain kesken pahimman sodankäynnin kuolevan kuninkaan. Hän luulee Lirin pakenevan velvollisuuttaan kuninkaana.

Elisabethille itselleenhän Lirin kuolema merkitsee vain helpompaa tietä sotia. Vaikka eihän hän tänne helpointa tietä tullut kulkemaan. Silti ajatus siitä, ettei hänen tarvitsisi itse tappaa Liriä, tuntuu pelkästään helpottavalta. Lir Laygoldin tappaminen olisi ollut kuin pienen lapsen hiljentäminen. Siinä olisi ollut jotakin hirvittävän säälittävää.

Laygoldien uhan himmetessä jäljellä ovat enää villit. Elisabeth on joskus lapsena pitänyt kirjaa vihollisistaan, kuten hänen isänsä opetti. Kun hän oppi suurimman osan vihollisistaan ulkoa, isä taputti häntä päälakeen ja vei kävelylle koivumetsään lammen takana. Elisabeth oppi ulkoa Laygoldien sukupuun ja sen, minkä Wainwrightin haaran kanssa Laygoldien varkaat olivat lisääntyneet ja saaneet uusia kultakruunuisia kuninkaita.

Nyt Elisabethin on pakko unohtaa jokainen Laygold, jonka hän on vannonut pyyhkivänsä sukukirjoista. Hänen on keskityttävä pitämään epätoivo poissa harteiltaan ja katseensa taistelun kulussa. Villejä on toistaiseksi vähintään yhtä paljon kuin hänen sotureitaankin. Suurin osa tavallisista kansalaisista makaa ruhjottuina ruumiina maassa, mutta se vähä, mitä Lyran asukkaista on jäljellä, taistelee yhdessä Elisabethin soturien kanssa. Ihmiset ovat muuttuneet yhdeksi massaksi, joka etenee yhteistä päämäärää varten. Heillä on vain yksi sydän ja yhdet aivot, jotka hoitavat kaiken tärkeän. Yksilöllisyys lakkaa olemasta, vasta sodan jälkeen jokainen sotilas muistaisi rakkaimpiensa kasvot ja lempikukkansa tuoksun.

Villejen joukot puolestaan toimivat yhä sillä samalla rutiinilla, jolla tuhottiin aiempien maanosien ylimykset. Kukaan ei osaa ajatella sitä, että Altairissa heidän joukkonsa tuhottiin täysin Frejn johtamien metsästäjien toimesta. He ajattelevat vain sitä, että kuninkaan kuolema on nopeuttanut heidän omaa sotaansa. Heidän johtajansa on päättänyt, että he ovat tehneet ulkona tarpeeksi hyvää työtä jotta kuningaskin voidaan päästää päiviltä.

Ajatuksia kaupungissa ei enää ole, ei yhtäkään sellaista mieltä, joka keskittyisi omaan tarpeeseensa. On vain pelkkää toimivaa kehoa, peräkkäisiä liikkeitä jotka lähtevät syvältä lihasmuistista. Ramona, Arra ja Veronika ratsastavat keskelle inhimillisyydestään riisuutunutta kansaa, joka huutaa ja tappaa eläimiäkin raaemmin. Eläimet noudattavat vain luontaisia vaistojaan. Ne eivät osaa takoa aseita, jotka lävistävät toisen sydämen silkasta pahuudesta.

”Minä tiedän, mitä tehdä”, Ramona kuiskaa Arran korvaan, kun he päätyvät keskelle kaaosta. ”Menen linnaan ja saarran Envyn siihen suureen saliin.”

”Et sinä voi mennä yksin, se on liian vaarallista”, Arra huudahtaa, mutta tietää Ramonan äänensävystä, ettei tämä kuuntelisi varoituksia.

”Olen meistä ainoa, joka osaa käsitellä Envyä”, Ramona sanoo ja tiputtautuu hevosen selästä. ”Seuratkaa minua myöhemmin.” Veronika ja Arra jäävät tuijottamaan suut auki vaalean naisen menoa.

Sekava, ihmismäinen sotiva massa havaitsee pian ylimääräiset sielut hevostensa selässä. Villit tunnistavat Arran ja viittilöivät tätä nopeasti liittymään joukkoihinsa. Pieni pisto painaa Arran sisintä, kun hän näkee luottavaisia kasvoja kaikkialla ympärillään. Hänen kansansa odottaa hänen taistelevan heidän rinnallaan. Vielä muutama kuukausi sitten tämä olisi ollut hänen tähtihetkensä. Hän pääsisi iskemään aseensa ihmissaastaan ja polttamaan heidän rakennuksiaan. Nyt kaikki se on muuttunut ajatuksissa siksi, mitä se alun alkaenkin oli: jonkun muun unelmaa.

Arra pysyy hevosensa selässä ja katsoo, kun Veronika hänen vierellään laskeutuu omansa selästä lumiselle maalle. Kauhu riipaisee hänen sydäntään, kun hän näkee Veronikan astelevan aseiden ja ajatuksettomien ihmisen keskelle. Hän kääntää päätään, yksi punainen suortuva pakenee korkeasta kampauksesta hänen silmilleen. Veronikan ilme on levollinen, kun hän hymyilee varovasti Arralle ja kääntää päänsä pois. Arra tuntee kylmää, syvältä jäätävää kauhua, kun Veronika nousee kaadetun vaunun päälle, kapuaa sinne kevyesti ja helposti ja nousee seisomaan. Hän kohottautuu täyteen ryhdikkääseen pituuteensa ja avaa suunsa.

* * *

Ramona on löytänyt tiensä sisälle linnaan. Hänen on täytynyt tahria kätensä vain muutaman vartijan vereen. Hän ei ole tiennyt, ovatko miehet olleet Wainwrightien vai Laygoldien puolella. Sillä ei ole merkitystä. Miehet olivat hänen ja Envyn välissä.

Suoraan isoon saliin ei ole kävelemistä, sen verran vartijoita ja sotilaita on vielä hengissä. Suurin sisällä käyty taistelu on hitaasti kääntynyt Wainwrightien voitoksi, joten suurin osa kuningatar Anesidoran puolella olleista sotilaista on alkanut siirtyä ulospäin. Ulkona tarvittaisiin jokaista henkeä, ja kuninkaan kuoleman jälkeen suvut ovat lakanneet merkitsemästä.

Ramona piilottelee ikkunalaudalla verhon takana ja kuulee, kuinka vielä viimeiset Laygoldeja kannattaneet vaiennetaan nopeilla iskuilla. Hän saattaa miltei kuulla kurkuista pulppuavan veren valuvan lattialle.

Sotilaat ryntäävät isona virtana käytävän toiseen päähän, juoksevat ulos sotimaan todellisen johtajansa nimissä. Elisabeth saa apua taisteluunsa, hän ei taistele täysin yksin sotilaidensa kanssa. Anesidoran puolelleen voittamat sotilaat jättävät linnan ja siirtyvät todellisen taistelun pariin, linna jää suojatta. Ramona voi vapaasti astella käytävälle ja hyppiä tapettujen miesten yli.

Envy tulee häntä vastaan jo salissa. Mitä ilmeisimminkin nuori mies on piileskellyt käytävillä ja kymmenissä portaikoissa kuninkaan surmaamisen jälkeen. Ramona tietää olevansa ensimmäinen, joka on aivan varmasti nähnyt juuri Envyn työntävän kuninkaan alas parvekkeelta. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän näkee Envyn kauniilla kasvoilla niiden varjoisemman puolen. Johtajan katse on täysin tyhjä, kun hänen huulensa kaartuvat vinoon hymyyn ja käsivartensa avautuvat vastaanottavasti.

”Ramona, tervetuloa”, Envy sanoo ja astelee ruumiiden yli vetämään Ramonan syleilyynsä. Nainen antaa Envyn koskea itseensä, rutistaa tiukasti vasten. ”Sinä palasit luokseni juuri oikealla hetkellä.”

Ramona tietää, ettei voi yksin Envylle mitään. Hänen täytyy odottaa, että Arra ja Veronika pääsevät pihalta heidän luokseen. Siihen asti hänen täytyy pelata aikaa, jutella mukavia miehelle, joka miltei tuhosi hänet.

”Hei vain, Envy.” Ramona kuljettaa katsettaan kaikkien ruumiiden ylitse ja pysähtyy Envyn yhä hymyileviin kasvoihin. Eikö tämä ymmärrä, ettei hymyssä ole kerrassaan mitään aitoa?

”Täälläkin on sodittu melkoisesti.” Ramona yllättyy äänensä tyyneydestä. Aivan kuin sadat ruumiit ja palaneen katku eivät vaikuttaisi häneen lainkaan. Envy tulkitsee neutraaliuden pelkkänä tyytyväisenä, Ramona itse ei osaa etsiä syytä sille. Kenties se sama tyhjyys, joka vanhempien kuolemasta seurasi, on jälleen löytänyt paikalle.

”Täällä sisällä käyty sota on varsin pientä verrattuna siihen, mitä koko maassa on tapahtunut.” Envy kohauttaa hartioitaan. ”Me pistämme heidät rakentamaan kaikenlaista mukavaa uudelleen, kun tämä kääntyy voitoksemme.”

”Miten niin pistämme heidät rakentamaan?” Elävät mielikuvat Carlasta palaavat Ramonan verkkokalvoille. Sisko ei olisi koskaan sallinut tällaista. Envy ei ole vain ottamassa maata haltuunsa vaan myös orjuuttamassa sen asukkaita.

”He orjuuttivat meidän kansaamme vuosisatojen ajan, nyt on meidän vuoromme.”

”Sinä sanot sen niin kevyesti.”

Jokin kylmä käväisee Envyn silmissä. Tämä astelee eteenpäin, tarttuu itseään hieman lyhemmän Ramonan kasvoihin ja vie ne omiensa lähelle. Käsi, johon on tahriintunut kuivunutta verta, puristaa Ramonan leukaperiä lujaa. Hetkellinen paniikki palaa takaisin; hän on jälleen komennettavissa.

”Tulkitsenko minä tuon vastaväitteeksi?” Envy kysyy hiljaa. Äänen kammottava tyyneys kielii palavasta raivosta.

”Et”, Ramona kuiskaa, ”minä olen vain hämmentynyt.”

”Sinä tiedät tismalleen, mitä olen vuosia suunnitellut, sinulla ei ole hiventäkään oikeutta olla tässä vaiheessa hämmentynyt.” Envy päästää Ramonan irti ja nainen toivoo, että Arra ja Veronika tulisivat nopeammin. Hän tahtoo jo päästää tunteensa vapaaksi, hän tahtoo huutaa ne Envyn kasvoille ja repiä tuon hymyn irti miehen kasvoilta.

Pian Envyn ilme leppyy, mutta hän pitää yhä etäisyyttä Ramonasta.

”Sinun sisaresi on sittenkin päässyt vaikuttamaan sinuun”, Envy mutisee. ”Mutta ei se mitään. Olet tehnyt hyvää työtä, pysynyt kuuliaisena loppuun asti. Tulen palkitsemaan sinut.” Envy hymyilee jälleen, mutta se ei auta lainkaan. Hän on jo maininnut Carlan, eikä hänellä ole siihen oikeutta. Ramona kihisee raivosta, mutta pitää olemuksensa yhä kylmän tyynenä. ”Ramona, tiedätkö mitä, minä taidan kertoa sinulle erään salaisuuden, jota olen pitänyt kaikilta jo muutaman vuoden.” Silmät kiiltävät kuin pikkupojalla, joka kertoo pihistäneensä kuninkaallisesta keittiöstä makeisia.

Salin koristeelliset pylväät ja sileä, kiiltävä lattia hehkuvat auringonvalossa, ja silti Ramona tuntee olevansa aivan jääkylmä. Majesteettisen suuren tilan rikkaudet tai edes aurinko eivät onnistu pitämään häntä lämpimänä Envyn maanisen ilmeen syödessä pois hänen olemustaan.

”Minusta tuli johtaja murhan kautta”, Envy sanoo aivan liian kevyesti, ”minä tapoin sinun siskosi, Ramona. Rakkaan isosiskosi, joka oli niin kertakaikkisen huono johtaja, että tilanteelle oli pakko tehdä jotakin.” Envy nauraa. Nauru kimpoilee korkeissa seinissä ja ympäröi Ramonaa kaikkialta. Envy jatkaa vielä, hän kertoo yksityiskohtia siitä päivästä, jolloin oli päättänyt murhata Carlan tieltään.

Ramona kuuntelee, muttei tee elettäkään pysäyttäkseen selvästi huvittunutta Envyä kertomasta. Hänen kehonsa pettää hänet jälleen. Se ei reagoi mitenkään, sydän ei ala hakata eikä raivo pullistaa suonia. Ramona vain seisoo ja vastaanottaa kaiken, mitä Envyllä on hänen päälleen heittää. Hän tietää, miksi mies kertoo nyt. Hän tekee sen osoittaakseen, etteivät pahimmatkaan teot ole estäneet häntä pääsemästä tähän hetkeen. Sota ja vaara kuuluvat hänelle, hän istuu niiden muovaamalla valtaistuimella tyhjä hymy kasvoillaan. Ramona ymmärtää vasta nyt kokonaisuudessaan, miten vaarallisen miehen on antanut käpertyä rinnalleen öisin. Envy on aina ollut hänen vierellään, ja se vaara, jonka hän on tässä havainnut, on todellisuudessa paljon suurempi.

Lopulta kertomus loppuu. Envy odottaa reaktiota. Kenties tämä on hänen tapansa murtaa Ramona lopullisesti. Vaalea nainen kuitenkin säilyttää ryhtinsä ja katsoo Envyn takana liekehtivää aurinkoa. Reaktiota ei tule, Ramona vain nyökkää kevyesti. Hän seisoo vihaamaansa miestä vastapäätä kykenemättä tappamaan tätä. Jälleen kerran hän vain odottaa jotakuta muuta saapumaan tuekseen.

Envy astelee lähemmäs, vie kätensä hellästi mutta tiukasti Ramonan ympärille ja painaa kevyen suukon tämän hiuksiin. Kosketus ei vie tyhjää tunnetta pois Ramonasta. Envy koskettaa häntä samoilla käsillä, joilla riisti hänen rakkaan isosiskonsa hengen, eikä hän siltikään kykene nousemaan vastarintaan. Hän nielee karvaan tunteen sisällään ja pitää katseensa suuressa lasi-ikkunassa ja sen takana välkehtivässä auringossa. Kenties aurinko laskisi pian ja tähdet toisivat mukanaan toivon. Vain kenties.