Kirkkain tähti: luku 54

Luku 54: Huuto

Matkaaminen itselle tutussa, kosteassa ja kauttaaltaan pimeässä tunnelissa ottaa useamman päivän kuin ajattelisi. Eihän sotaa voida kirjoittaa päiväntarkasti etukäteen – yhtäkään hetkeä ei voida todella ennakoida. Niihin voi varautua muodostelmin, taistelusuunnitelmin ja vahvoin asein, mutta todellista tunnettaan ei voi ennustaa. Tunteet kuuluvat hetkiin, ne ovat vahvasti niihin sidottuja eivätkä voi ilmoittaa itsestään etukäteen.

Se, mitä Elisabeth tuntee saapuessaan viimeisen joukkonsa johdossa Lyran hajotetun maaseudun kautta Sea’s Endiin, ei suinkaan ole koko kehon täyttävä onnellisuus ja ylpeys siitä, että hän on ottamassa kotiaan takaisin. Ylpeys on käpertynyt pieneen häkkiin ja sulkenut oven perässään. Savun ja veren hajussa ei ole mitään aihetta pään nostamiselle, yksikään ylevä asento tai katse ei tee poltetuista paikoista ja menetetyistä elämistä menetyksen arvoisia.

Elisabeth on saanut vahvan kasvatuksen, hän kestää kylmän kuun ja kuuman auringon. Hän uskoi kestävänsä sodankin, mutta jokin ruumiiden yli astelemisessa saa kauhun kurottamaan pitkiä sormiaan kohti kurkkua. Kypärä peittää suurimmat tuntemukset, se ei paljasta kauhua kirkkaanvihreissä silmissä.

Tavallista kansaa on jäänyt talojen ikkunoihin. Verhoja vedetään kiinni, nuori poika piiloutuu suihkulähteen taakse Elisabethin marssiessa joukkoineen ohi. Aivan liian elävä mielikuva Richardista palaa Elisabethin verkkokalvoille. Hän ei tahdo ajatella, mitä kaikkea Richard saattaa olla paraikaa kokemassa.

Richard on turvassa Anian ja muiden kanssa. Minä teen tämän poikani vuoksi. Poikani ja hänen tulevaisuutensa.

Ajatus tuntuu oitis lohduttavalta. Se, mitä Elisabeth on nyt tekemässä, tulee ehdottomasti muuttamaan suihkulähteen taakse piiloutuvan pojankin elämää. Sille ei mahda mitään. Tiettyjä asioita ei voi välttää. Elisabeth kovettaa sydämensä, tekee Richardin kuvasta mielessään voimavaran ja astelee pää korkealla kohti päämääräänsä, Sea’s Endiä.

Sodan äänet kuuluvat pitkälle ja sen vaikutukset näkyvät vielä pitemmälle. Sortuneita taloja, tippuneita hansikkaita. Naurettavan pieniäkin asioita, jotka vain kielivät siitä, miten pitkälle tilanteen on täytynyt riistäytyä käsistä. Alussa Sea’s Endin puolustus on ollut Lirin aiempien käskyjen vuoksi niin olematonta, että tavallisten kansalaisten on täytynyt nostaa lähin esine aseeksi ja käydä taisteluun Elisabethin sotureita vastaan. Ajatus siitä, miten nuoretkin ihmiset ovat piiloutumisen sijaan valinneet taistelun, tuntuu liian raadolliselta kestää. Ruumiiden joukossa on paljon nuoria kummaltakin puolelta. Myös Elisabethin värväämiä, rahan ja maineen perässä juosseita nuoria hopeapanssarisia on kaatunut.

He kaikki olivat käytännössä lapsia. Richardin kuva mielessä repsottaa reunoista, sen kulmat kääntyilevät ja palavat taivaalle kohoavan savupilven matkassa. Elisabeth tietää tämän teurastuksen johtuvan täysin siitä, ettei hän koskaan osannut päästää irti sukunsa menetetystä kunniasta. Mutta ei kunniaa saa takaisin suunnattomalla tuholla. Eikä ilmankaan. Silti ajatus valtaistuimesta, joka seisoo useiden runneltujen ruumiiden päällä tuntuu vähintäänkin väärältä.

Kun kuninkaanlinna erottuu yön keskellä loisteliaasti kaikesta sitä ympäröivästä sekasorrosta, Elisabeth tietää tekevänsä oikein. Jokainen sielu olisi uhrattavissa, jotta hän pääsisi sisälle linnaan ja saisi vielä joskus painaa kruunun poikansa mustille kiharoille. Elisabeth astelee rikotun muurin ja sen levällään lojuvien saranoiden ylitse kaupunkiin, joka tulee olemaan tämän sodan jälkeen hänen kotinsa. Se koti, joka on muutaman vuosisadan odottanut Wainwrightia, joka palaisi ottamaan sen takaisin.

Huuto kaikuu koko Sea’s Endissä, kun Elisabeth päästää tahtonsa irti ja lähtee juoksemaan kohti sekalaista massaa, josta osa odottaa kauhua, osa taistelutahtoa silmissään. Sotilaat hänen takanaan siirtyvät omiin paikkoihinsa, lunastavat tehtävänsä hopeahaarniskaisina, etuoikeutettuina sotureina, jotka saavat käydä tämän taistelun Wainwrightin suvun nimissä.

Yksi tavallisista kaupunkilaisista, mereltä palannut kapteeni nostaa vanhan seipään korkeammalle. Se ei tavoita ketään, kaikki hänen ympärillään ovat joko kuolleita tai tekemässä jostakusta muusta kuollutta. Seiväs hapuilee itseään Elisabeth Wainwrightia, mutta etelän mailla astuva herttuatar saa helposti kierrettyä iskun alakautta ja vietyä sukunsa rubiinein koristellun miekan miehen jalkoihin. Ensimmäistä kertaa useaan vuoteen Elisabeth näkee, miten Krein niittää toisen ihmisen sielun. Pakottaa tämän polvilleen, purskauttaa veren ulos suusta ja tekee elottomaksi. Sitä ei koskaan unohda, ja silti siihen tottuu. Krein silpoo ja sivaltaa, Elisabeth väistelee ja kiertää.

Sitä jatkuu aamunkoittoon asti. Aamuaurinko ei tuo mukanaan toivoa, sota on ja pysyy pinttyneenä ja kivuliaana. Alusta asti sotineet eivät enää muista, monesko aamunkoitto tämä on heidän hitaalle sodalleen. Kun aurinko kohoaa taivaankannelle häätäen tähdet pois, laskuissa seonneet ihmiset alkavat ymmärtää, ettei toivoa enää ole. He kaikki tulevat kuolemaan. Huuto täyttää kaupungin.