Kirkkain tähti: luku 39

Luku 39: Valo tarttuu joka ilmeeseen

Ilta-aurinko maalaa taivaanrannan magentasta oranssin kautta punaiseen, maailman toinen laita peittyy sen vahvaan hehkuun. Keskellä on haaleaa, sinisen ja punaisen sekaista taivaskaistaletta, mutta toinen puoli maailmasta on siirtynyt jo tummaan siniseen. Tähtiä ei vielä näy, kirkkaita värejään hohtavalla auringolla on vielä annettavansa maailmalle. Puihin jäätyneet pisarat kimaltelevat laskevan auringon valossa, ja Arra huomaa ajattelevansa, voiko maailmassa olla useampia koteja.

Tämä ympäristö, lähestyvä yö ja pakeneva päivä, saavat hänet onnelliseksi. Saapuva yö tähtineen toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin, kylmyyden keskellä liplattava joki kuiskii kutsuaan. Silti Arra tiesi tunteneensa noin vuorokausi sitten samanlaista onnellisuutta nähdessään jälleen metsästäjien pihanuotion ja kävellessään kynttilöiden valaisemassa metsässä. Ehkä koti ei ole paikka tai edes ihmiset siellä, ehkä se on loppujen lopuksi vain tunne. Hyvin yksinkertainen, mutta lämmin tunne.

Arra ylittää sillan ja jää hetkeksi kuuntelemaan veden solinaa ja jään helinää puissa. Keho on yhä väsynyt, Arra ei ole koko matkallaan saanut syötyä kunnolla eikä ole juonut muuta kuin lunta kämmenkupistaan. Kun hän ylittää sillan, hän pysähtyy hetkeksi ja kumartuu juomaan joen kirkasta, puhdasta vettä. Kylmä neste valuu hänen elimistössään alaspäin, virkistää väsynyttä ruumista ja saa fyysisen olon hetkeksi hieman paremmaksi.

Muutama villi huomaa hänen tulonsa ja rientää häntä vastaan mökkien lomasta. ”Arra, hei! Tervetuloa takaisin, onnistuiko tehtävä kuten piti?”

”Antakaa tytön nyt levätä, tähtien nimissä”, joku toteaa muiden intoillessa.

”Veronika”, Arra kuiskaa, ”onko Veronika kunnossa?”

Muut kurtistavat kulmiaan. ”Panttivankiko? On kai. Alexander vahtii häntä.”

Arra ampaisee matkaan. Hän kävelee terävästi suoraan suureen rakennukseen, avaa oven eikä pysähdy kuuntelemaan ääniä takaansa. Arra tietää muiden haluavan hänen lepäävän ja kertovan tehtävästään, mutta nyt hän tietää, mitä hän haluaa tehdä. Nälkä ja väsymys väistyvät taustalle, kun Arra näkee tolppaan sidotun Veronikan hengittävän vielä. Veronika on painanut punaisen päänsä alas ja painanut luomensa kiinni, mutta ei selvästikään nuku. Arra kävelee Veronikan luo, katkoo tämän siteet ja saa tämän hyppäämään nopeasti ylös.

”Hei, mitä sinä luulet tekeväsi?” nurkassa yhä seisova Alexander älähtää Arralle vaivautumatta edes tervehtimään. Veronika ei kuitenkaan lähde pakoon. Hän nousee ylös, venyttää ruumiinsa niin pitkäksi kuin voi ja nostaa kätensä ylös. Ne liikkuvat. Lavat eivät ole liimautuneet toisiinsa kiinni, luut eivät ole surkastuneet, lihakset liikuttavat kädet ylös ylös ylös. Veronika elää.

Vasta, kun Veronika on nostanut kätensä ylös ja kohonnut niin korkealle varpailleen, kun kykenee, hän havaitsee Arran vierellään. Naiset kohtaavat toistensa katseet hämmentyneinä. Onnellisuus ja pelko ovat kätkettyinä hämmennyksen takana, ja Arra päästää omansa ensin ulos. Hän alkaa nauraa hämmentynyttä, helpottunutta naurua ja kietoo kätensä tiukasti häntä pitemmän Veronikan ympärille.

”Anteeksi, minun oli pakko lähteä”, Arra kuiskaa.

”Sinä tulit takaisin.” Veronika vetäytyy hieman syleilystä, jotta voi nähdä Arran kasvot. Tunne sisällä on oikukkaampi, tulisempi kuin hän oli muistanut. Sillä on oma tahto, ja se tahto saa Veronikan viemään kätensä Arran pehmeisiin hiuksiin ja huulensa tämän omille. Suudelma on nopea, he vieläkin hakevat paikkojaan toistensa kehoilla. Lämmin syke sisällä ei kuitenkaan kuole, se vahvistuu.

Nurkassa seisova Alexander astuu lähemmäs, mutta ei koske kumpaakaan naisista. Hän rykäisee ja sanoo: ”Lopetetaanpas nyt, hei, ihan tosi. Seis.”

Veronika kääntyy katsomaan miestä. Hän ei näytä enää lainkaan niin suurelta ja vahvalta, hänen etuasemansa Veronikaan nähden pienenee pienenemistään Arran seisoessa heidän rinnallaan. Hymy Veronikan kasvoilla pelottaa Alexanderia, sillä hän ei olisi osannut kuvitella herttuattaren hymyilevän niin aidosti, niin sydämestään.

”Sain tehtäväni onnistuneesti suoritettua, nyt voin tehdä mitä haluan ennen kuin on aikamme hyökätä”, Arra sanoo painokkaasti, ”joten sinulla ei ole oikeutta käskeä minua lopettamaan yhtään mitään. Olen onnistunut siinä, mitä minulta pyydettiin.” Kuin protestiksi Arra suukottaa Veronikaa vielä nopeasti, tarttuu tätä kädestä ja lähtee kuljettamaan häntä ulos. Veronika uskoo jo tietävänsä, minne he menevät.

”Hei, Arra… Älä innostu liikaa. Se on kuitenkin vain panttivanki”, Alexander huikkaa heidän peräänsä. Arra ei sano mitään, Veronika tietää miehen olevan oikeassa muttei aio sanoa mitään. Arran käsi hänen omassaan tuntuu paljon paremmalta.

Veronika tietää, että sekä hänellä että Arralla on paljon kerrottavaa. He kumpikin ovat tehneet erillään, samojen tähtien alla useita havaintoja, jotka saattaisivat kantaa heidät pitkälle. Nyt Veronika kuitenkin tyytyy seuraamaan Arraa. Hän antaa tämän johdattaa hänet käsi omallaan mökkikylän läpi järvelle. Villit jäävät katsomaan heidän peräänsä, osa kääntää päänsä ja osa huokaisee.

Järvi ei ole jäätynyt kokonaan. Sen hyisen kylmältä näyttävän veden päällä kelluu muutama pieni jäälautta, jotka nekin vyöryvät virtauksen mukana alas putoukseen. Putouksen kohina täyttää Veronikan korvat, mutta hän ei vie käsiään niiden suojaksi. Vesi virtaa niin lujaa, etteivät taivaalle kovaa vauhtia kipuavat tähdet ehdi heijastua siitä. Sen sijaan auringon viimeiset punaisiksi värjäämät taivaskaistaleet hohkaavat toisessa suunnassa ja saavat osan vedestä kimaltelemaan punaoranssina. Veronika ei kykene edes haukkomaan henkeään. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista.

”Tule, et ole nähnyt vielä parasta”, Arra sanoo ja lähtee kävelemään järven reunaa pitkin alemmas, lähemmäs putousta. Putouksen vierestä ei lähdekään tyhjä pudotus alas, kuten Veronika oli kuvitellut. Putouksen alle pystyy kulkemaan kallion syrjää kulkevaa polkua pitkin. Se on varsinkin talvisin erittäin liukas, joten Arra kehottaa Veronikaa kulkemaan varoen. He laskeutuvat veden pauhatessa alemmas, kauas viimeisistä auringonsäteistä. Arra kuljettaa Veronikan mukanaan veden taakse. Veronika empii hetken, kun näkee Arran katoavan suuren vesivyöryn taakse. Hän ei näe enää edes Arran hahmoa veden takaa.

Veronika ottaa silti ensimmäisen askeleen, tuntee veden kehollaan vain hetkisen ja löytää itsensä pienestä luolasta, jonka seinät näyttävät aluksi vain kiveltä. Sitten ne syttyvät täyteen pieniä, vihertäviä valoja. Vesipisaroita tippuu katosta, valo jää niihin kiinni. Koko luola hohtaa.

”Tähtipölyä”, Veronika kuiskaa kykenemättä liikkumaan haltioitumiseltaan.

Arra hymyilee. Hän nauttii jokaisesta onnellisesta ilmeestä Veronikan kasvoilla. ”Ne ovat tulikärpäsiä”, Arra korjaa ja sipaisee Veronikan kättä. Muurin sisällä ei ole tulikärpäsiä, Veronika ei ole koskaan nähnyt utuisten valojen syttyvän pienessä tilassa valaisten sen himmeällä valollaan. Aivan kuin tähdet olisivat laskeutuneet alas heidän luokseen.

Ja jos ne joskus todella laskeutuisivat, se hetki olisi nyt. Maailma pysähtyisi hetkeksi, hengitys muuttuisi merkityksettömäksi ja tähdet laskeutuisivat alas, kurottaisivat heitä kohti ja pyhittäisivät hetken sipaisemalla heidän hiuksensa korvan taakse loistaessaan valoaan heidän sieluilleen. Veronika tietää, että tällaisena hetkenä sen voi miltei kuvitella tapahtuvaksi.

”Veronika, minä tein taas juuri niin kuin käskettiin. Lähdin heti juoksemaan kohti Annorlundaa, viemään viestiä, jota en tahtonut viedä.”

Veronika puristaa Arran kättä. ”Kauanko menee siihen, että sota alkaa?”

Arra puree hampaansa yhteen ja puristaa Veronikan kättä vielä kovempaa kuin tämä puristaa hänen omaansa. ”Päiviä. Korkeintaan viikkoja. Elisabeth Wainwright käyttää tilanteen hyödykseen, olen varma siitä.”

”Entä kauanko menee siihen, että sinun tai muiden kansalaistesi tarvitsee siirtyä Annorlundaan ja alkaa itse sotia?”

Arra vetäytyy kosketuksesta ja huokaisee syvään. ”Siihen voi mennä kauemmin. Uskonpa tosin, että Lyra murtuu hyvinkin nopeasti. Envy tarkkailee tilannetta sieltä käsin, hän voi ohjailla sitä käytännössä juuri niin paljon kuin tahtoo.” Arra istahtaa luolan kostealle lattialle ja painaa päänsä alas. Tulikärpäset hehkuvat seinillä ja valaisevat Arran kasvoja. Sokea silmä näyttää valkoisemmalta kuin koskaan. ”Envy tarvitsee joukkojaan heti, kun alkaa näyttää siltä, että Wainwrightit ovat voitolla. Heidät täytyy murskata vielä silloin, kun he kuvittelevat olevansa voitolla.” Muutama värähdys kiertää Arran pienen ruumiin. ”Kuvitella, että menin edesauttamaan jotakin sellaista!” Hän pudistaa epäuskoisena päätään. ”En osaa kontrolloida enää mitään.”

”Arra, ei juuri kukaan täällä osaa tehdä tälle mitään. Sinun koko kansasi tahtoo kaiken menevän näin, sinä taidat olla ainoa, joka...”

”Minä tiedän!” Arra sähähtää kovempaa kuin oli aikonut. ”Enhän minä mahda tälle yksin mitään.” Arra vetää kynsiään kylmää kiveä vasten, kunnes niiden alta alkaa vuotaa verta. Veronika säpsähtää eikä kykene tekemään mitään. Hän muistaa, miten hänen veljeltään oli revitty kynsiä yksi kerrallaan pois, ja hän oli joutunut paikkaamaan Frejn kaiken sen jälkeen. Muisto kutittelee sisintä. ”Ajatella, että näin tähdenlennon juoksiessani Altairiin. Se oli naurettavan lyhyt hetki, en ehtinyt edes toivoa. Toivoin myöhemmin, mutta toiveeni on pelkästään säälittävä olosuhteet huomioon ottaen. Ei kukaan täällä voi päättää edes omasta kohtalostaan, saati kaikkien muiden.”

Veronika istuutuu kylmälle kivelle Arran viereen, vie kätensä hellästi tämän omalle ja tunnustelee niitä. Arran vasemmasta kädestä vuotaa verta, ja Veronika vie sormet suuhunsa nuollakseen veren pois. Kun punaisen nesteen pistävä maku leviää hänen suuhunsa, hän muistaa kymmeniä kertoja, jolloin on joutunut nuolemaan omaa vertaan lattialta tai itse repimiään haavoja Lysanderin maidonvalkealta iholta. Hän tahtoo pistävän, tajunnan täyttävän maun yhdistyvän johonkin muuhun kuin kirkkaanpunaiseen nöyryytykseen.

Arran vasemmassa nimettömässä on koko sormen levyinen haava. Se ei ole tuore, joten Veronika ei kysy. Hän päästää käden tippumaan takaisin maahan, kumartuu lähemmäs Arraa ja kietoo kätensä kömpelösti tämän ympärille. Hän ei ole juuri koskaan koskettanut toista ihmistä hellästi, joten ei tiedä, miten toimia. Sydämen tykyttäessä hän tyytyy kuitenkin vain pitämään Arrasta kiinni.

”Minä olen päättänyt erään asian”, Veronika kuiskaa Arran pitäessä katseensa vieläkin maassa. ”Aion yrittää saada tämän kansan ymmärtämään, miten väärässä se on. Me olemme kaikki vain ihmisiä, muurin ei kuulu erottaa meitä.”

”Veronika, sinä palat liian kirkkaana… Et pysty millään...”

”Minun on pakko pystyä. Se on ainoa asia, jonka pystyn vielä tekemään. Sanat, niin sanotut kuin sanomattomatkin, ovat saaneet kansan jakautumaan kahtia ja haluamaan sotaa. Kerro minulle, millä muullakaan heidät saa pysähtymään kuin sanoilla?”

”Elisabeth Wainwrightia ei pysäytä edes kuolema, hänen tahtonsa tulee elämään kaikissa hänen jälkeensäkin. Minun kansani puolestaan ei osaa ajatella ilman Envyä.”

”Envy on hyvä puhuja, eikö niin?”

”Ja hullu taistelukentällä. Mutta kyllä, myös erittäin hyvä puhuja. Hänellä on uskomaton kyky levittää järjetön itseluottamuksensa kaikkiin muihinkin. Envy ei osaa pelätä eikä hän lupaile tyhjiä; hän aikoo lunastaa kaikki lupauksensa.”

Veronika naurahtaa. ”Sitten meidän täytyy vain tulla paremmiksi puhujiksi kuin hän.”

”Voimmeko me luvata heille koko maailman?” Arra vetäytyy hieman taaksepäin, mutta antaa Veronikan käden levätä omallaan. Hänen katseensa on epäuskoinen. ”Envy voi. Ja siinä se. Ahneus ja kunnia ovat kummallisia asioita.”

Niin. Maailma lipuu hetkestä toiseen vain, koska aina löytyy joku, jolta puuttuu jotakin. Veronikan lävistää erikoinen, kylmä havainto siitä, että kaikki on lopulta aina niin yksinkertaista. Joku haluaa jotakin, jota hänellä ei ole tai joka on viety häneltä. Oli kyse sitten rakkaudesta, kunniasta tai rahasta, motiivi on pohjimmiltaan aina samanlainen ja aina yhtä ruma. Siinä, että on valmis unohtamaan kaiken alkuperäisen ja hukuttamaan kaiken vereen vain omien toiveidensa vuoksi, ei ole mitään jaloa tai hohdokasta. Tähtien valoa ei ole tarkoitettu käytettäväksi siten, sitä pitää vaalia ja käyttää oikeana hetkenä.

Veronika ei aio käydä nukkumaan rauhallisin mielin ja suljetuin luomin. Hän aikoo huutaa, päästää kaiken raivonsa ulos kaikkien niiden sammuneiden ja unohdettujen tähtien vuoksi, jotka kuluttivat valonsa turhaan. Hän suoristaa selkänsä, kumartuu hitaasti Arran päälle pakottaen tämän kevyen ruumiinsa alle. Arra ei sano mitään, hän antaa Veronikan tulla ylleen ja vetää tämän hiukset pois kasvojen edestä. Pisamaiset kasvot hymyilevät Arralle, mutta hymyn takana on vuosien tuska ja irti päästämätön raivo. Veronika on vahvimmillaan tällaisena, lempeänä mutta täynnä vihaa, hallitsemattomana. Hän on yhä täynnä pelkoa, mutta pelko on lukkojen takana Arran katsoessa hänen sinisiin silmiinsä.

Kosketus vaihtaa omistajaa, kehot painautuvat jälleen toisiaan vasten. Aluksi niiden liikkeet ovat hitaita, mutta sitten Veronikan suunnaton tunnelataus alkaa näkyä hänen kehossaan. Hän painautuu voimakkaammin Arraa vasten, antaa kosketusten polttaa itseään ja pakottaa toisen naisen elämään hänen kosketuksestaan. He kontrolloivat tilannetta yhdessä, kumpikaan ei pääse niskan päälle, tunne pysyy aisoissaan niin kauan kun he haluavat. Ja kun he eivät enää halua, he päästävät sen pois yhä vain tulisempien kosketusten myötä. He eivät tule yhdeksi, koska eivät halua sotkea toisiaan omiin väreihinsä. Siltikään kukaan ei osaisi nimetä sitä kokonaisuutta, jonka he sillä hetkellä muodostavat.

Kun he lopulta irrottautuvat toisistaan, kumpikin makaa tulikärpästen valaisemassa luolassa putouksen pauhatessa heidän toisella puolellaan. Hengästynyt, onnellinen naurahdus pakenee Arran suusta, kun Veronika kiepsahtaa hänen toiselle puolelleen ja hengittää raskaasti hänen olkapäätään vasten.

”Minä tahdon päästä eteenpäin”, Arra kuiskaa ja uskoo Veronikan tietävän, mitä hän tarkoittaa.

”Auttaako tämä sitä?”

”Auttaa.” Arra silittää Veronikan punaisia hiuksia ja painaa kevyen suudelman tämän otsalle. ”Carla on menneisyydessä. Sinä olet tässä ja nyt.”

Veronika hymyilee. Hän tahtoo oppia tuntemaan Arran paremmin, päästää tämän niin lähelle, että oppii vihdoin luottamaan toiseen ihmiseen osana itseään. ”Se käy minulle.” Hän ei tahdo paeta hetkeä. Kaikki ei ole hyvin, mutta toisen hengitys niin lähellä tuntuu ensimmäistä kertaa joltakin muulta kuin vaaralta.

Hetken he vain makaavat siinä, lähellä toisiaan ja kuuntelevat veden pauhua korvissaan. Se tuntuu rauhoittavalta, ja Veronika voisi kuvitella nukahtavansa siihen. Se olisi ensimmäinen kerta, kun hän nukahtaisi jonkun toisen seurassa rauhallisin mielin.

”Arra… Mitä sinä toivoit siltä tähdenlennolta?”

”Mahdollisuutta vaikuttaa omana itsenäni historiaan. Mahdollisuutta tulla itsekin tähdenlennoksi.”

Veronika on hetken hiljaa. ”Sinullahan on jo nyt riittävästi varmuutta siihen.”

”Ja aivan liian vähän aikaa tai kannattajia siihen. En ehdi millään kehittää mitään, mistä olisi todella apua.”

Veronika nousee istumaan ja katselee tulikärpästen loistoa ympärillään. ”Entä, jos me tappaisimme Envyn? Auttaisiko se?”

Arran näkevä silmä suurenee. ”Ettäkö tappaisin johtajani? Voi, Veronika, ei se… Ei se onnistuisi.”

”Mutta jos se onnistuisi, se voisi estää suurta osaa tästä maasta tuhoutumasta.” Ilme Veronikan kasvoilla on erilainen kuin mikään aiempi ilme. Se on sekoitus suurempaa tietämystä ja suunnattoman suurta, sisälle kätkettyä taistelutahtoa. Sellaista, jota voi löytyä vain ihmisestä, joka on kohdannut kaiken mahdollisen nöyryytyksen maailmassa.

Arra nousee myös istumaan ja katsoo häkeltyneenä vierellään olevaa naista. Veronika on upea, upeampi kuin mikään loiste, jota on olemassa. Hän ei millään voi olla todellinen. Ja vain todistaakseen itselleen, että Veronika todella on siinä, puhumassa sanoilla joita hän tahtoo ymmärtää enemmän kuin mitään muuta, hän vie jälleen kätensä Veronikan omalle ja puristaa sitä. Veronika ei katoa pois. Arra ei saa henkeä. Kaikki valo on laskeutunut hänen luokseen.