Kirkkain tähti: luku 66

Luku 66: Kevään linnut

Kaksi kuukautta myöhemmin

Richard siirtää sormiaan kirjan pinnalla. Rusehtavat sivut tuntuvat karheilta pehmeitä sormia vasten. Koukeroiset kirjaimet ovat alkaneet tarttua hänen silmiinsä, hän on oppinut ymmärtämään muutamien kirjainten ja sanojen yhdistelmiä. Mitä enemmän hän lukee ja mitä enemmän häntä opetetaan, sitä nopeammin hän oppii.

Lukutaito on alkanut levitä aateliston keskuudessa sen jälkeen, kun Elisabeth julisti kaikki historiankirjat etsittäviksi. Kirjoitustaito on ollut kahdensadan vuoden ajan olemassa, ja nyt Elisabeth tahtoo löytää kaiken mahdollisen tiedon häntä ympäröivästä maailmasta. Lir Laygoldin varastoimien kirjojen joukosta on löytynyt jo nyt paljon materiaalia, joka ei ole koskaan saanut nähdä päivänvaloa. Veronikan puheet villien historiasta tuskin ovat kovinkaan kaukaa haettuja.

Elisabeth on oppinut kysymään. Hän on saanut äänensä kuuluviin oman kansansa keskuudessa. Ristiriitoja on syntynyt, kuten jokaisessa kuningaskunnassa kuuluukin syntyä. Koska Elisabeth päätti lakkauttaa maan virallisen teloittajan toimen ja lisätä lukutaidon opettamista, Annorlunda on joutunut kokemaan kahden kuukauden aikana muutamia mellakoita. Ne eivät ole pysäyttäneet Elisabethia edistämästä maailmansa kulkua.

Alueet on kuitenkin saatu jaettua uudelleen. Niin pohjoisessa, idässä kuin lännessäkin on uudet johtajat. Pienempiin haaroihin kuuluneet Laygoldit ovat nyt lännessä. Pohjoiseen Elisabeth ei heitä ajanut.

Myös Mizarin sisäisen Altairin uusi metsästäjien mestari on nimetty tehtäväänsä. Elisabeth on jututtanut henkilökohtaisesti Frej Darehawkia ja todennut nuoren miehen erinomaiseksi tehtäväänsä. Tapa, jolla Frej puhui kuolleista ja omasta kunniastaan teki lähtemättömän vaikutuksen Elisabethiin. Nuoresta miehestä tulisi hänelle loistava työkumppani.

Elisabeth istuu poikansa vierellä ja tavaa tälle sanoja, joita hän ei osaa lausua. Kynttilän keinahteleva valo valaisee rusehtavia, osittain läikkien peitossa olevia papereita. Richard kääntää sivua ja katsoo seuraavalle sivulle piirrettyä kuvaa. Siinä on punahiuksinen, kuvankauniiksi piirretty naishenkilö auringonvalo ympärillään. Valon kuningatar Lysanna Wainwright, hän, jonka nimeä Elisabeth hoki itselleen ja sisarelleen esikuvana esimerkillisesti toimineesta Wainwrightista. Kaiken uuden tiedon perusteella Lysanna Wainwright oli aina jotakin aivan muuta kuin kaikki hänen jälkeensä tulleet kuvittelivat.

Sukupuut ja historiallisista henkilöistä kirjoitetut tekstit ovat päivittäin Elisabethin tiedonjanoisten silmien edessä. Hän ja Richard tutkivat kirjoja ja saavat tietoonsa pieniä palasia Annorlundasta. Vielä jonakin päivänä Elisabeth saisi käsiinsä kokonaisen kuvan, osaisi yhdistää palaset toisiinsa ja näkisi kaiken.

Nyt Elisabeth kuitenkin joutuu lopettamaan, sillä hovipalvelija on avannut oven ja kertoo kuningattarelleen, että häntä on saapunut tapaamaan vieras. Elisabethin ensimmäinen ajatus on, että Lintu on palannut meriltä takaisin. Jo miltei kaksi kuukautta sitten Lyran satamasta pois purjehtinut mies ei ole osoittanut merkkejä siitä, että aikoisi palata pitkään aikaan.

Elisabeth sipaisee poikansa olkaa antaen siten tälle merkin pysyä paikallaan. Riittävän lyhyin, määrätietoisin askelin Elisabeth astelee huoneen ovelle ja kävelee monta kerrosta alaspäin suureen saliin. Toisin kuin Lir Laygold, hän ei aio ottaa vastaan vieraitaan missä tahansa osassa linnaa.

Salissa Elisabeth tunnistaa tutut kasvot edessään. Villinainen Ramona, historian suuntaa radikaalisti muuttanut ihminen seisoo hänen edessään ryhdikkäänä ja kauniina. Ramonan vaaleat hiukset ovat aiempaakin lyhyemmät. Valkoiset housut ja takki pukevat hänen pientä varttaan.

”Tervehdys, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo eikä vieläkään kumarra. Pieni nyökkäys hoitaa sen puolen virallisuudesta.

Elisabeth katsoo naista arvioiden. Ramona on työskennellyt muiden villien kanssa Lyran kunnostamiseksi, vaikkei hänen tarvitsisi. Villien johtajan tappamisen kunnia lepää hänen harteillaan, hän saisi tehdä mitä tahtoo. Elisabeth arvostaa Ramonaa, joka on päättänyt ottaa silti vastuuta kansansa teoista.

Siltikään ylpeä kuningatar ei ole unohtanut sitä, miten Ramona näytti L:n muotoista haavaa kädessään ja väitti olleensa Ashworth Laygoldien vankina. Lilith Ashworthina pidetty henkilö oli tietenkin vahvistanut Ramonan tarinan. Nyt, kun koko kansa tietää Ashworthien kuolleen ja Lilithin olleen Envy, Elisabeth on vihdoin ymmärtänyt tarinan juonen. Vasta jälkikäteen Elisabeth on alkanut syyttää omaa typeryyttään ja harkintakykynsä puutetta. Lintu todella oli aina ollut oikeassa; Elisabeth oli antanut oman ylpeytensä sokaista kaiken muun.

”Tervehdys, Ramona”, Elisabeth sanoo ja astelee naisen ohi hopeiselle valtaistuimelleen. Elisabeth ei kuitenkaan istu. Jollakin osalla he kaksi ovat tasavertaisia, ja vaikka Elisabeth seisookin korkealla, hän haluaa pysyä seisoma-asennossa. Hän ei istu, hänellä ei ole oikeutta istua sodan tärkeimmän teon tehneen naisen seurassa.

”Olen tullut keskustelemaan kanssanne kaikesta siitä, joka on jäänyt keskustelematta, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo. Hänen miltei oranssinkeltaiseen taittavien ruskeiden silmiensä katse on vakaa. Hän tietää, mitä tekee.

”Onko tämä tulkittavissa anteeksipyynnöksi?” Elisabeth säästää Ramonan syytöksiltä. Nainen tietää itse varsin hyvin, mitä on tehnyt menneessä. Elisabeth sen sijaan tietää, että hänen on joskus annettava oman ylpeytensä siirtyä taka-alalle ja jonkin muun tehdä päätöksiä sen sijaan.

”On, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo ja nyökkää pienesti. ”Minä olen valehdellut teille monesta seikasta ja aiheuttanut siten paljon pahaa tässä maailmassa. Tahdon olla rehellinen.”

”Sinä näytit niin aidolta surua eläimellisissä silmissäsi. Sokeutit minut. Valehteleminen on vaarallista, jos sen tekee silmillään. Se tarkoittaa, ettei enää elä omana itsenään”, Elisabeth vastaa. Hän antaa pienen katkeruutensa päästä ulos siitäkin huolimatta, että hän kunnioittaa Ramonaa.

Ramonan kasvoilla käväisee surumielinen hymy, joka on kuin muisto jostakin vuosia sitten haudatusta. Elisabeth ymmärtää täysin tunteen hymyn takana.

”Minä tiedän sen, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo, ”ja katumusharjoituksena olenkin nyt edessäsi avoimena ja rehellisenä. Sellaista en olisi koskaan metsässä asuessani uskonut tekeväni.”

”Ihmiset voivat kuitenkin muuttua, niinhän?”

”Ei, teidän korkeutenne, enpä usko. En ole muuttunut. Olen vain kulkenut riittävän pitkän polun oppiakseni nöyrtymään tavalla, josta ei ole minulle harmia.”

Vain muutamaan sanaan tiivistyy kaikki se, mitä kaikki ovat oppineet kuluneiden kuukausien ajalla. Sota nöyrryttää ihmisiä, se tekee heistä avoimempia ja kuuliaisempia. Tai se herättää uudelleen, nostattaa tuhkista. Elisabeth uskoo, että nainen hänen edessään on kokenut molemmat.

”Mene, lapseni, olet vapaa kokemastasi taakasta”, Elisabeth sanoo lopulta ja astelee portaat alas aivan Ramonan vierelle, ”minun tahdostani sinua ei tulla satuttamaan. En kanna sinulle kaunaa.”

Ramona nyökkää jälleen. ”Minä kiitän, teidän korkeutenne.” Muutama sana pyörii vielä kielen päällä. Ramona päättää päästää ne pois. ”Minä tosin uskon, etten koskaan ole vapaa siitä, että päätin elää koko elämäni valheissa. Se taakka minun on kannettava.”

Hetken ajan kaksi naista, kaksi selviytyjää katsovat toisiaan silmiin ja yrittävät ymmärtää kaikkea sitä, jonka läpi he ovat tulleet. Kenties ymmärrys ei koskaan leviä katseesta katseeseen. Ramona nyökkää vielä kerran ja lähtee kulkemaan pois. Elisabeth katsoo vielä hetken tämän perään ja lähtee sitten astelemaan takaisin ylimpiin kerroksiin Richardin luo. Hän huomaa ajattelevansa, että elämä on sittenkin hirvittävän yksinkertaista. Tiettyjä asioita ei vain koskaan pääse pakoon.

* * *

Frej näyttää rauhalliselta istuessaan jälleen kerran nuotion äärellä ja kuunnellessaan ryhmien johtajien raportteja eri puolilta maata. Muurin taakse paenneiden villien uhka on yhä todellinen, joten Frej tahtoo käyttää ensimmäiset kuukautensa mestarina varman päälle pelaamiseen.

Kolmesta ryhmästä vain kaksi ovat saaneet uudet johtajat. Kaikesta huolimatta Frej ei kykene tuntemaan kaunaa Emiliä kohtaan. Hän on jättänyt nuoren miehen kolmannen ryhmän johtoon. Toiseen ryhmään hän nimitti yhden niistä, jotka kestivät sotaa alusta loppuun. Yhden Ianin luotetuimmista miehistä, jota Frej ei kuitenkaan sen kummemmin oppinut tuntemaan. Nyt hän oppisi.

Ensimmäinen ryhmä kuuluu kuitenkin sille, joka taisteli sitä pahinta vastaan: itseään. Arra on tullut metsästäjien täydeksi jäseneksi, hän on osoittanut pätevyytensä metsän kasvattien keskuudessa. Osa katsoo ja tulee aina katsomaan häntä vinoon hänen syntyperänsä vuoksi, mutta Frej tietää ystävänsä osaavan pitää päänsä ylhäällä.

Nyt muut jättävät heidän kahden, Arra ristii pienet kätensä ja ottaa kasvoilleen katseen, jollainen hänellä on vain silloin, kun hän miettii, miten esittäisi sanansa. Frej näkee epäilyksen kasvoilla.

”Onko kaikki kunnossa?” Frej kysyy, vaikka näkee selvästi, että Arraa painaa jokin.

”Mietin vain, onko tämä kaikki sittenkään oikein.” Arra pudistaa tummaa päätään. ”Sitä voisi kai sanoa koti-ikäväksi. Minulla on kaksi kotia, enkä koskaan voi kuulua kumpaankin.”

”Jos joku täällä on kohdellut sinua huonosti sen vuoksi, että olet syntyperäinen villi, he voivat tehdä valituksensa suoraan minulle.”

”Frej, ei se sitä ole. Nämä ihmiset eivät koskaan hyväksy puolisokeaa villiä. Onneksi oma ryhmäni sentään on toiminut suopeasti. Sen sijaan olen huomannut kaipaavani monia asioita muurin toiselta puolelta.”

Arra ajattelee Therriniä, joka oli liian vanha lähtemään sotaan. Vanha nainen järjesti hänet ja Veronikan eteenpäin, ja nyt Arra tietää, ettei enää koskaan saa halata äitihahmoaan. Lisäksi Arran ajatukset palaavat useen luolaan, jossa tulikärpäset loistivat. Sinne hän palaa mielessään niiden kanssa, jotka olivat hänelle rakkaimpia. Hän ajattelee Carlaa, jonka menetti vain, koska oli jossakin muualla. Arra on saanut jo kuulla Ramonalta Carlan kuoleman todellisesta syystä. Se saa hänet oudolla tavalla onnelliseksi siitä, miten he tappoivat Envyn. Se mies ei ansaitse häneltä vähääkään myötätuntoa, ja jos hän olisi tiennyt Carlasta, Envy olisi kuollut varmasti jo aiemmin.

Lisäksi ajatukset palaavat yhä vain useammin Veronikaan ja siihen, mitä olisi voinut olla. Arra tuijottaa kulunutta haavaa vasemman kätensä nimettömässä. Merkkiä, jonka Carla viilsi aikanaan hänen sormeensa. Arra viilsi tälle samanlaisen. Nyt Arra tietää, että Veronika olisi ollut nainen, jonka hän olisi antanut viiltää vanhan haavan päälle uuden. Hän vaalii Veronikan muistoa katkeransuloisella lämmöllä ja toivoo, että Veronikalla on kaikki hyvin siellä, missä ei ole enää kipua.

”Se menee ohi”, Frej kuiskaa hiljaa. Hän vetää kangasta tiukemmin ylleen, vaikka ei ole enää kylmä. Kevät on saapunut Annorlundaan. Aurinko paistaa kauemmin ja korkeammalta, lumikinokset ovat alkaneet pitsittyä ja kukat pilkistää pakkasen runtelemasta maasta. ”Minultakin kesti koko tähänastinen elämä oppia rakastamaan taivasta, jonka alla olen. Nyt minä vihdoin tunnen kuuluvani tänne.”

Arra katsoo Frejtä silmiin. Mies on kokenut liikaa ollakseen niin nuori, mutta silti hän jaksaa kohottaa äänensä kannustaakseen.

”Minä tiedän”, Arra sanoo, ”ja kiitän sinua kaikesta siitä luottamuksesta, jota olet aina osoittanut minua kohtaan. Ei pelkästään nyt vaan silloin aiemminkin.”

Frej hymyilee jälleen. ”Takaisin sinun henkesi koska tahansa edelleen.”

Arra nauraa kevyesti. Nauru sekoittuu puissa laulavien lintujen ääntelyyn, maailma ei painakaan enää niin paljon. ”Nyt taitaa olla minun tehtäväni taata ryhmäläisiäni.”

”Kouluta heitä riittävän hyvin, jotta sinun ei tarvitse taata heitä.”

Arra vain hymyilee. Hän tietää yhtä jos toista toisten kouluttamisesta, mutta vasta opettelee ottamaan vastuuta kokonaisista ihmishengistä. Ryhmänjohtajan tehtävä ei ole helppo.

Hetken kaksikko vain istuu nuotion äärellä ja kuuntelee leirin ääniä. Ruokaa laittavia metsästäjiä, suuntaan ja toiseen juoksevia ihmisiä ja aseiden teriä terottavia miehiä. Ympäristö on turvallinen, kevätlintujen laulu viimeistelee rauhallisen kokonaisuuden. Hetken ajan Arra ja Frej vain istuvat siinä, hengittävät kirpeää kevätilmaa ja ovat onnellisia siitä, mihin asti ovat selvinneet.

Sitten katseita vaihdetaan. Yksikin katse riittää kertomaan, että he ajattelevat samaa henkilöä. Hiljaiset hetket muistuttavat Frejtä raastavasta kaipuusta ja Arraa siitä, ettei hän ole vieläkään kertonut Veronikan teosta isäänsä kohtaan. Virallinen suruaika on jo ohitse, Arra tietää voivansa kertoa. Silti oikeat sanat tuntuvat vaikeilta löytää.

”Sinäkin kaipaat häntä edelleen, etkö vain?” Frej kysyy hiljaa. Hän ei itke, mutta äänensävy on yhtä murtunut.

”Kaipaan joka päivä niin paljon, että se tekee miltei fyysisesti kipeää.”

Frej nyökkää hiljaa. Arran mielestä tämä on kauneimmillaan silloin, kun kapeat kasvot pysyvät tyyninä, vaikka tuhannet myrskyt sotivat keskenään niiden takana. Frej on ensimmäinen mestarien johtaja, joka uskaltaa näyttää avoimesti tunteitaan ja kannustaa muitakin tekemään niin. Arra kunnioittaa sitä.

”Älä pelkää, sinä et ole yksin”, Arra sanoo, vaikka sanat kuulostavatkin latteilta. Eivät ne voi auttaa, mutta niiden sanomatta jättäminenkin tuntuisi väärältä.

”Mutta minä pelkään, että hän on.”

Pieni surun aalto käväisee Arrassa, se kulkee koko kehon läpi, kun hän kuvittelee Veronikan kulkevan yksin matkallaan. Koko elämänsä kärsimyksestä toiseen lipunut Veronika ei ansaitse sekuntiakaan yksin kylmyydessä, hän kuuluu sinne, missä tähdet loistavat kirkkaimmin ja lämpimimmin.

”Ei”, Arra sanoo, ”hän ei ole yksin. Hän on siellä, missä kaikki muutkin kirkkaimmat ovat. Hän on heistä kirkkain, ja hän katselee meitä joka päivä tähdistä.”

Frej hymyilee, mutta hymy näyttää tuottavan selkeästi tuskaa. ”Kiitos. Kiitos, Arra.” Frejn ilme kevenee, kivun pisto siirtyy hitaasti pois. Joskus hän oppisi elämään sen kanssa.

Arra nousee ylös. Hän tietää, että jos ei sano sanottavaansa nyt, hän jättää sen ikuisesti sisäänsä. Veronika olisi halunnut Frejn tietävän siitä, mitä teki. Niin olisi käytävä. Arra kiristää vyötä pellavapaitansa päällä ja vetää syvään henkeä. Kun Frejkin nousee ylös, Arra avaa suunsa.

”Tule, mennään kävelemään hetkeksi metsään.” Hengähdys, toinenkin. Lintujen laulu kaikuu kannustavana korvissa. ”Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.”