Kirkkain tähti: luku 47

Luku 47: Miekkamyrsky

Hopeahaarniskassa pitää oppia liikkumaan. Ei riitä, että vain kävelee, kun useita kiloja painava haarniska painaa koko ruumista kasaan. Haarniskat kiiltävät, mutta moni sokaistuu niiden kiillosta ymmärtämättä, mistä kaikesta niitä kantavat ihmiset ovat vastuussa. Kun sellaisen pukee ylleen, pitää tietää, miltä suojautuu.

Eikä ole tarpeeksi, että pystyy pelkästään kantamaan haarniskan painon yllään. Sitä pitää osata kävellä juuri sopivalla ylevyydellä, pää tietyssä kulmassa. Ei virheitä, juuri oikeat askeleet juuri oikealla hetkellä.

Vaikka eihän sota ylevyyttä kysy. Ihmiset kuvittelevat toimivansa kunnian nimissä, mutta sillä hetkellä, kun satakunta siviiliä makaa pelkkänä raatokasana kaupunkien kaduilla, yhdenkään miekankäyttäjän pään asento tai henkilökohtainen kunnia ei merkitse mitään. Ne ovat vain tekosyitä teoille, joilla ei ole koskaan kunniaa ollutkaan. Armo on vain ihmisten luoma käsite kontrastiksi sille, mitä he oikeasti tahtovat tehdä.

Elisabeth Wainwright on odottanut tätä hetkeä. Hänen parhaimmat joukkonsa ovat valmiina ulkona, järjestäytyneessä rivissä. Pelkoa ei näe linnasta käsin. Se on piilotettu tarkoin, jos sitä ylipäätään on.

Elisabeth itse astelee viimeistä kertaa linnansa suureen saliin, nostaa päänsä ylös. Korpinkutrit pääsevät valahtamaan selkään, kiharat keinahtelevat haarniskaa vasten. Cassiopeian herttuatar nostaa katseensa ylös, katon kuviointiin ja sitä pystyssä pitäviin pilareihin. Kattoon maalatut kuvat monimutkaisista tähtikuvioista nostattavat eläviä muistoja mieleen. Hän ja Anesidora opettelivat lapsina kuviot ulkoa istuessaan kiiltävällä ja heijastavalla lattialla. Myöhemmin he huomasivat oikean tähtitaivaan alla, ettei yksikään kuva voi koskaan tehdä sellaiselle loistolle oikeutta.

Askeleet kaikuvat suuressa tilassa, siirtyilevät kiiltävältä lattialta pylväiden kautta seinille. Kapea, punainen matto vaimentaa ääntä hieman, haarniska kilahtelee Elisabethin askelien päättyessä salin toiselle puolelle. Pienen valtaistuinta muistuttavan istuimen takana on marmorinen paasi, jonka päälle on asetettu miekka. Krein, Wainwrightin suvussa kulkenut miekka on koristeltu tupestaan pienin rubiinein. Kun Elisabeth nostaa miekan ylös, kattokruunun valo saa teräksisen pinnan kimaltelemaan. Teko ei näytä suurelta, mutta Elisabethille se merkitsee esi-isiensä tekojen painon ottamista harteilleen.

Elisabeth vie miekan rinnalleen ja sulkee silmänsä, kuvittelee ympärilleen tähtiloisteen ja muinaiset Wainwrightit rinkiin ympärilleen. Lysannan, Gwendolynin ja muut aiempien aikojen loistokkaat kuningattaret, joiden nimistä on muodostunut lähes pyhiä hänen suussaan.

”Minä palautan teidän kunnianne”, Elisabeth kuiskaa ja puristaa miekkaa rintaansa vasten. Hän hengittää hitaasti, pitää yhä silmänsä suljettuna. Hän kuvittelee isänsä ja jokaisen häntä aiemmin eläneen Wainwrightin ympärilleen. Kaikkien ilmeet sekottuvat tähtisumuun, hän ei erota tarkkoja katseita.

Lysannan ja Gwendolynin todelliset tarkoitukset ovat jo päässeet unohtumaan, ja nyt Elisabeth seisoo sukunsa miekka kädessään ja haarniska yllään vannoen palauttavansa heidän kunniansa. Sen, josta ei oikeastaan tiedä lainkaan. Aiemmat suunnitelmat ja tarkoitusperät haihtuvat hitaasti pois, rinki alkaa sammua. Elisabeth seisoo siinä tuhansien tähtien hiipuva pöly käsiinsä tahrittuna.

Takaa kuuluu askelia. Nekin jäävät kaikumaan suuressa tilassa. Elisabeth kääntyy ja näkee ne kaksi ihmistä, joita hän ajattelisi iskiessään Kreinin vastustajiensa kehoihin. Ania taluttaa Richardia mukanaan, pojan silmissä on tulkitsematon ilme. Elisabeth kieltäytyy kuuntelemasta sydämensä suunnatonta sykettä, laskeutuu pienet portaat istuimen luota alas ja kumartuu halaamaan poikaansa. Kylmän haarniskan läpi ei tunne toisen ihmisen lämpöä, Elisabeth puristaa lujempaa, miltei epätoivoisesti vain saadakseen tuntea Richardin lämpimän kehon omaansa vasten edes hetken ajan.

Poika takertuu äitiinsä nostalgisen tiukasti, ja Elisabeth huomaa ajattelevansa jokaista kertaa, jolloin joutui nostamaan Richardin maasta ja kantamaan sylissään takaisin Kolmivirtaan. Jokaista kertaa, kun Richard heräsi yöllä itkien ja takertui äitiinsä. Pojan pienet sormet kulkevat Elisabethin mustien hiusten lomasta ja Elisabeth huomaa miltei tärisevänsä. Hän tarvitsee tätä kosketusta, hän tarvitsee sitä voidakseen johtaa loput sotajoukostaan kaaoksen keskelle, suoraan kohti kuolemaansa.

Kun he irrottautuvat, Elisabeth huomaa ujon hymyn poikansa kasvoilla. Hänen koko kehoaan kihelmöi, hän ei tahdo irrottautua Richardista. Hän tahtoo pitää poikansa siinä ikuisesti, mutta tietää, että tämän ansaitseman tulevaisuuden saavuttaakseen hänen täytyy nousta ylös ja astella taisteluun.

”Äiti, sinä näytät niin kauniilta. Eri tavalla kuin yleensä.”

Hymy polttaa merkkejään suupielille. ”Niinkö, kultaseni?”

Richard nyökkää. ”Näytät ihan miekkamyrskyltä.”

Hämmentynyt, kirkas naurahdus pääsee Elisabethista. ”Mitä se tarkoittaa? Mistä olet sellaisen sanan oppinut?” Elisabeth suo nopean katseen taaemmaksi jättäytyneeseen Aniaan, joka vain kohauttaa olkapäätään. Hänen tarinoitaan ei olisi syyttäminen.

”Minä luin kirjasta. Sellaisesta sinikantisesta ja tosi paksusta.”

”Vai niin, mitä se mahtoi kertoa?” Elisabeth pääsee aina välillä unohtamaan, että hänen oma lapsensa tosiaan kasvaa jatkuvasti. Richard on vain oppinut pitelemään miekkaa ennen kirjaa, ja tiettyihin tosiasioihin havahtuminen vaatii Elisabethilta joskus paljon.

Richard puhuu myös käsillään. Pienet käsivarret piirtävät villejä kuvioita ilmaan pojan kertoessa äidilleen kirjasta. ”Se oli tarina sellaisesta pienestä ihmisestä, joka purjehti mereltä maalle ja joutui kohtaamaan siellä sodan. Siellä vuoti paljon verta ja silti se ihminen pääsi eteenpäin. Sen kirjan nimi oli Miekkamyrsky, mutta minä en ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Ja silti sinä näytät minusta ihan sellaiselta. Sinähän olet menossa sotaan.” Viimeiset sanat sanotaan niin vaimealla, heikolla äänellä, että Elisabeth antaa miltei patojensa avautua. Hänen kahdeksanvuotias poikansa puhuu sodasta kuin tuntisi sen luonteen. Elisabeth löytää kehostaan sellaisia kylmiä väreitä, joita ei ole kohdannut koskaan aiemmin.

Elisabeth pyyhkäisee poikansa tummat suortuvat tämän silmiltä.

”Sinä tulet vielä joskus ymmärtämään”, Elisabeth sanoo sellaisella hellyydellä, ettei kukaan muu kuin lapsensa äiti voisi sitä tavoittaa. ”Nyt voit olla täällä, täysin turvassa ja rauhassa. Ania pitää sinusta huolta. Saat syödä hyviä ruokia minun ollessani poissa.”

”Mutta sinähän et tule enää takaisin. Sinä menet sinne, miekkamyrskyyn. Ja sitten tähdet hakevat sinut kotiin.”

”Lyra on meidän kummankin koti, ja minä menen ottamaan sen takaisin.”

”Mutta jos menee sotaan, ei tule enää takaisin.”

Elisabeth huokaisee syvään. ”Kenties ei enää samanlaisena.” Sitten hän pörröttää Richardin hiuksia ja pakottaa hymyn kasvoilleen. ”Mutta älä sellaisia mieti, jooko? Ota paljon nokosia, leiki ja harjoittele miekkailua. Pysy sisällä.” Ania heidän vierellään nyökkää. Nuorta herraa ei missään nimessä päästettäisi ulos tällaisissa oloissa.

”Minun on nyt lähdettävä”, Elisabeth sanoo ja suukottaa poikaansa otsalle. Kosketus jää liian lyhyeksi ja hän joutuu vetäytymään ja nostamaan Kreinin kiiltävältä lattialta. Hän nyökkää Anialle, hymyilee pojalleen ja kääntyy pois. Punainen matto ei vaimenna haarniskan kalinaa. Elisabeth sitoo hiuksensa ylös ja vetää ristikkoisen kypärän kasvojensa suojaksi.

Hän astelee tyynesti ulos linnastaan ja pyrkii olemaan ajattelematta sitä, että jättää oman lapsensa taakseen mennäkseen sotaan. Elisabeth on kuitenkin todellinen Wainwright, hän ei voisi jäädä katsomaan sivusta, kun joku muu valloittaisi hänen maansa hänen itsensä puolesta. Se täytyy tehdä itse, jotta se tuntuu joltakin. Uhraukset ovat uhrauksia vain, jos ne suorittaa itse. Kreinin kevyt paino sopii hänen käteensä, haarniska ei enää kiristä ja satu. Ulkona on aamu, aurinko paistaa kolmannelle sotapäivälle. Elisabeth nostaa katseensa kirkkaalle taivaalle eikä lausu mielessään yhtäkään toivomusta näkymättömissä pysyville tähdille. Hän tietää tekevänsä niille kunniaa muutenkin.