Kirkkain tähti: luku 42

Luku 42: Punainen ja valkoinen

Frej ei ehdi kuulla askelia takanaan, ja vielä vähemmän hän ehtii reagoida, kun jokin iskeytyy hänen takaraivoonsa. Lumi maassa ottaa hänet vastaan, mutta se on silti yhtä kylmää kuin aina siihenkin asti, eikä takuulla yhtään sen pehmeämpää. Kun Frej iskeytyy yhtäkkiä maahan, hän ehtii kiepsahtaa suoraan selälleen. Mahalleen hän ei jäisi, hän ei kääntäisi selkäänsä hyökkääjälle.

Vahva jalka kuitenkin polkee Frejn maahan, pakottaa hänet pysymään siinä. Kun Frej näkee hyökkääjän, adrenaliini kehossa kokee äkkikuoleman. Nuori metsästäjä ei edes vaivaudu nostamaan itseään ylös. Hän pääsisi muutamalla kevyellä potkulla ja väistöllä pakoon, mutta ilme hyökkääjän kasvoilla on liian ivallinen. Frej päättää pysyä maassa, sillä hän on käynyt tämän läpi monesti aiemminkin. Vieläkään hän ei osaa pitää puoliaan tällaisessa tilanteessa. Nuori mies, joka on niittänyt useita riistaeläimiä ja villejä, ei vieläkään osaa nousta kiusaajiensa edessä.

Emil Mafril ja muutama muu heidän ikäisensä nuori mies seisoo ringissä Frejn ympärillä. Tuomitsijoiden komitea ja kirkas taivas hänen yllään, lumi kaikkialla ympärillä vaientamassa kaiken, joka pääsisi ulos. Näky on tuttu. Frej ei muista lunta, mutta hän muistaa kesäisen maan ja soran, joka repi hänen kasvojensa ihoa rikki hänen tajutessaan, ettei enää tiedä, montako kynttä hänellä on yhä jäljellä. Emil ja muut kaatamassa jäävettä hänen päälleen sen jälkeen, kun kasvoja oli laahattu soran rahisevaa pintaa vasten riittävän kauan. Siitä on useita vuosia, ja siinä he taas ovat, kerääntyneinä hänen ympärilleen. Ilme Emilin kasvoilla ei ole muuttunut tippaakaan, hän näyttää yhä täysin yhtä tyytyväiseltä itseensä ja aiheuttamaansa tilanteeseen.

”Voi Frej, Frej… Miten me olemme taas tässä?”

Frej yrittää avata suunsa, mutta ulos pääsee pelkkä yskähdys. Emiliä paljon pitempi ja rotevampi metsästäjämies naurahtaa.

”Voi pikku Frejtä, taas sinä olet mennyt aiheuttamaan itsesi tähän. Sinun ei olisi pitänyt luottaa siihen villinarttuun, nyt olet taas ongelmissa.”

”Ian… Ian ei halunnut rangaista minua siitä...”

Emil potkaisee Frejtä vasempaan käteen. Frej ei vieläkään tee vastarintaa, vaikka tietää olevansa taitavampi taistelija. Hän ei vain osaa nostaa kättään puolustaakseen itseään. Villejä ja muita lainrikkojia vastaan hän kokee puolustavansa maataan, ei missään vaiheessa itseään. Käsi kohoaa väkivaltaan vain silloin, kun siihen ei liity mitään itsekästä.

Emilin potku tuntuu kihelmöintinä kehossa. Ei sen kummempaa, kylmyys estää häntä tuntemasta suurinta kipua.

”Tottakai Ian halusi jättää sinut rangaistuksetta, pikku Frej, hänen lempilapsensa. Me joudumme pian lähtemään takaisin vartioon itäportille, mutta emmehän me sentään jättäisi Ianin lempipoikaa rankaisematta. Sinä annoit sen villin viedä siskosi. Kuinka sinä voit elää itsesi kanssa?”

Ei Frej voikaan. Hänen mielensä täytyy kaikesta siitä mustasta, jota hän on viimepäivinä pyöritellyt mielessään. Hän tahtoisi viedä kätensä haukkakorulleen, mutta tietää Emilin tai muiden tekevän sille jotakin, jos hän nyt koskisi siihen. Hän ei voi ilmentää sukunsa kunniaa enää mitenkään, hän antaa Emilin miehineen polkea itsensä maan rakoon. Kun Emil lopulta istuu hajareisin hänen päälleen ja alkaa avata hänen tummien housujensa vyötä, hän päättää antaa itsensä lipua pois tilanteesta.

”Eipäs suljeta silmiä, sinun pitää nähdä ja kokea tämä kaikilla aisteillasi”, Emil kuiskaa, ”me nimittäin viemme sinulta sen, minkä setäsi on vienyt meiltä kaikilta. Aikamoinen tuuri syntyä Darehawkiksi. Saa pitää miehuutensa.”

”Tehän… päätitte ryhtyä metsästäjiksi ja –”

”Eihän se mitään todista! Darehawkien pitäisi saada sama kohtelu kuin meidän muidenkin. Pienet kultalusikkalapset. Vaikka sisaresi vietiinkin pois tästä maasta, sinä olet vielä jäljellä, pikku Frej, sinä ja nämä osat, joita et enää tarvitse...” Yksi miehistä ojentaa Emilille veitsen. Nuoren miehen ruskeissa silmissä kiiltää. Frej katsoo, miten hän nuolaisee veistä teatraalisen hitaasti kevyen naurun kummutessa hänen kurkustaan.

Sen enempää Frej ei ehdikään nähdä. Veitsi ei koskaan ehdi hänen ruumiilleen asti, Emil ei koskaan saa sitä tyydytystä itselleen. Frej kuulee ensin uskomattoman korkeaa, suuren kivun vääristämää huutoa ja ehtii nähdä miesten kaatuvan edessään. Hän katsoo säikähtäneenä, miltei lamaantuneena, kuinka Ian seisoo verta vaatteissaan suoraan hänen yläpuolellaan, siinä, missä Emil tovereineen oli hetki sitten seissyt. Ilme Ianin kasvoilla on pelottavin, jonka Frej on koskaan setänsä terävillä kasvoilla nähnyt. Ensimmäistä kertaa koskaan Ian näyttää aivan veljeltään, Frejn isältä. Hayesilla saattoi joskus olla hurjistunut, miltei eläimellinen ilme kasvoillaan, kun tämä oli saavuttanut raivonsa suurimman pisteen.

Ian ei ole koskaan aiemmin puolustanut Frejtä. Kylmäkiskoinen setä on joskus jopa kävellyt ohi ja kääntänyt katseensa, kun Frejtä ollaan potkittu maahan. Siitä on jo vuosia, mutta Frej ei ole vieläkään unohtanut tapaa, jolla Ian esitti ettei nähnyt, mitä tapahtuu ja käänsi ylpeänä päänsä pois.

Nyt Ian kuitenkin seisoo pitkänä ja vahvana hänen yllään. Raivo saa hänen kehonsa näyttämään entistäkin voimakkaammalta ja suuremmalta. Harmaat silmät ovat tulessa. Kun Frej saa kammettua itsensä seisomaan, hän sitoo vyönsä kiinni ja katsoo Ianin maahan heittämiä miehiä vieressään. Verta on paljon, mutta silti liian vähän verrattuna siihen, miten paljon sitä ansaitsisi olla. Muiden miesten nenistä tai ohimoista vuotaa muutamia pisaroita, mutta Emilin kasvot miltei hukkuvat vereen. Ensimmäistä kertaa koskaan Frej näkee tämän ylpeän miehen kasvoilla pelkoa ja silmissä kivun kirvoittamia kyyneliä. Hänen suussaan pitämänsä veitsi on Ianin potkaistua viiltänyt hänen huuleensa suuren haavan, jostaa pulppuaa kirkasta verta lumelle, joka odottaa maassa valkoisena voidakseen värjäytyä punaiseksi.

Ian alkaa huutaa. Hän huutaa, että Emil ja muut saisivat kuulla tästä vielä myöhemmin. Heidän pitäisi olla suorittamassa itseltään kuninkaalta saatuja tehtäviä ja pysyä vartiossa, ei käyttää aikaansa ja energiaansa tällaiseen.

”Kuinka te saatatte tehdä tätä tällaiseen aikaan, villien suunnitellessa tuolla jossakin meidän kaikkien teurastamista?” Ianin syvä ääni jylisee. Emil katsoo aidosti kauhuissaan, kuinka hänen johtajansa raivo pääsee valloilleen hänen silmiensä edessä. Nuori mies pitää kumpaakin kättään haavan päällä, mutta verenvuoto ei lakkaa. ”Emil Marfil, jos ajat eivät olisi tällaiset, alentaisin sinut heti tavalliseksi metsästäjäksi. Ryhmäsi kuitenkin tarvitsee sinua – toistaiseksi. Seuraavan kahden päivän ajan saat valitsemiesi metsästäjien kanssa vastata ruoansaannista, Frej ryhmineen ottaa idän portin vastuulleen sinun sijastasi.”

Suuret, siniset silmät suurenevat entisestään. ”Mutta mestari Ian, tämä haava...” Emil kykenee yhä puhumaan, mutta puhe tulee ulos puuroisena ja kivun sumentamana.

”Olisit kiitollinen, että sinulla on vielä kielesi tallessa. Alkakaa häipyä siitä, illallakin tarvitaan ravintoa.”

Emil ei saa itse nostettua itseään, joten vähemmillä haavoilla selvinneet miehet nostavat hänen hontelon ruumiinsa ja lähtevät kuljettamaan häntä kohti päärakennusta. Emilin on vaikea pysyä pystyssä, kipu heikentää tajuntaa. Veripisaroita tippuu lumelle hänen poistuessaan paikalta.

”Mestari Ian, eikö hän tarvitsisi puhdistusta ja siteitä haavaansa?” Ianin vierellä seisova Frej kysyy. Hänen ilmeensä on jälleen neutraali, pahimmat muistikuvat entisestä elämästä ovat poistuneet taka-alalle. Mielikuvat kynsien irtoamisesta tai jääkylmästä vedestä niskassa eivät ole enää niin selviä, sillä hän pakottaa ne pois.

”Hän aiheutti sen omalla typeryydellään, ja tulee maksamamaan siitä lopun ikäänsä. Tuo naama ei tuosta parane.” Ian kääntyy veljenpoikansa puoleen, ja vasta nyt Frej huomaa kauhukseen, ettei hänen harmaiden silmiensä katse ole vieläkään leppynyt. Petoeläin on yhä olemassa. ”Ja mitä sinuun tulee, sinä olet vielä suurempi typerys kuin kukaan heistä.”

Frej ei käännä katsettaan pois. Hän ei voi perustella Ianille sitä, miksi antoi muiden polkea itsensä maahan jälleen kerran. Heikkoudelle ei ole tekosyytä, eikä hän tahdo keksiä yhtäkään. Tiettyä taistelua ei vain voi käydä, sen virtaan lähtee mukaan kunnes huomaa hukkuneensa siihen. Sulaneensa osaksi sitä.

”En aio katsella enää yhtäkään tämäntapaista kohtausta. En koskaan. Sinä olet Darehawk, ja sinä kannat tämän suvun velvollisuudet tai sinä itket ja kannat ne. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Kaikki taipuvat, jos taivutetaan tarpeeksi kauan”, Ian sanoo madaltaen ääntään. ”Olen koko sinun ikäsi hävennyt sitä, miten pehmeä sinä olet. Annat muiden pompotella itseäsi miten he tahtovat, annat tunteiden viedä sinut mennessäsi. Sinusta ei tule hyvää seuraavaa johtajaa, enkä tahtoisi katsella kaltaisesi kiinnostumattoman ja pehmeän miehen johtavan vaivalla koulimiani metsästäjiä minun jälkeeni. Kerrohan minulle, Frej, tahdotko sinä edes ottaa harteillesi vastuuta tästä suvusta? Tahdotko sinä seuraavaksi metsästäjien johtajaksi?”

Kaikki ne vuodet, jotka Frej vietti metsästäjäkoulutuksessa juosten, kierien, ryömien ja itkien pitkin soraista maata, hän eli yhtä ainoaa päämäärää varten. Hän elää sitä varten yhä edelleen. Hänestä on tultava seuraava metsästäjien johtaa. Hänestä on tultava hyvä metsästäjä. Mutta kuka määrittelee hyvän, kun sana muovautuu jokaisen sanojansa suussa täysin erilaiseksi? Entä kuka suostuu näkemään jokaisen vuodatetun veripisaran, soraa vasten repeytyneet kasvot? Ei kukaan täällä.

Vaikka kuinka eläisi yhtä tavoitetta varten ja uskottelisi itselleen, että se on oikein ja hyvin ja sen vuoksi kannattaa uhrata kaikki muu, sitä tulee silti joskus kyseenalaistaneeksi kaiken. Jos ei tule, ei ole ihminen. Kaiken kyseenalaistettuaan voi jälleen uskoa omaan päämääräänsä yhä vain selvemmin. Mutta entä silloin, kun tarkoitukset revitään yksi kerrallaan irti kuten sormenkynnet? Jäljelle jää pelkkää vereslihaa, sotkuista mössöä. Frej päästi siskonsa pois, koska siskon velvollisuus oli lähteä pois. Hän antoi muiden tehdä itselleen kaiken minkä he halusivat, koska hän uskoi tähtien vielä kirkastuvan hänelle. Sitten, kun hän olisi johtaja ja hyvä metsästäjä, hän voisi olla vihdoin onnellinen.

Mutta eihän metsästäjän elämä palvele metsästäjää itseään. Käsky tulee kuninkaalta, pienen miehen pienistä aivosoluista. Pelosta. Kaikki tekee ympyrän. Pelko ruokkii pelkoa, metsästäjät juoksevat metsässä, tappavat jonkun muun puolesta. Kehä ei sulkeudu koskaan.

Kun kaiken kestää vain yhden tarkoituksen vuoksi, voi olla varma, että joutuu pettymään. Tähdet eivät koskaan kirkastu, maailma ei tule yhtään sen helpommaksi. Silti Frej jaksaa yhä uskoa ihmisiin, hymyillä hänelle vääryyttä tehneille ja nuolla heidän haavansa puhtaiksi. Hän ei osaa katkaista kiltteyden kierrettä kerran siihen jouduttuaan. Vaikka hän tietää päämääränsä olevan pelkkä taakka, jonka tavoittelu ei johdu hänestä itsestään, hän alistuu siihen ja yrittää herätä jokaiseen aamuun pitäen sitä mahdollisuutena.

Velvollisuus ei merkitse sanana enää mitään muuta kuin synonyymia hänen omalle elämälleen. Omalle, joka ei kuitenkaan ole koskaan ollut hänen päätettävissään. Haukkakoru on kaunis ja arvokas vain siihen asti, kunnes se kiristää otteensa liian tiukkaan hänen kaulansa ympärille ja vie hänen henkensä. Silloin kukaan ei enää jäisi muistelemaan kunniaa ja velvollisuutta. Kuolema olisi vain kuolemaa vailla nimeä tai salattuja merkityksiä.

Ja silti, vuosia piinattu sisin päästää ulos yhä pelkkää kiltteyden vuodatusta, pelkkää nöyrää myöntymistä. ”Tahdon minä”, Frej vastaa. Ja hän tietää myös tarkoittavansa sitä. Siitäkin huolimatta, että ajatus johtajuudesta ja elämän tarkoituksesta ei ole lähtöisin hänestä itsestään, hän pitää siitä kiinni kuten korusta kaulallaan. Hän ei voi sanoa, ettei hänellä ole enää mitään muuta. Hänellä ei ole koskaan ollutkaan.

”Käyttäydy sitten sen mukaisesti”, Ian toteaa ja kääntää Frejlle selkänsä. ”Ja siirry välittömästi joukkojesi kanssa idän portille. Sinulla ei ole enää sijaista, olet valmis johtamaan ryhmääsi. Emil on mahtanut jättää portille vain muutaman miehistään, he saavat jäädä sinne ryhmäsi kanssa.”

”Kyllä, mestari Ian”, Frej vastaa automaattisesti. Hän ei paina päätään alas, lähtee vain seuraamaan Iania lumisessa metsässä. He eivät ole kaukana päärakennuksesta. Frej on kiitollinen uudesta tehtävästään, sillä se pitää hänet mahdollisimman kaukana Emilistä. Emil ei päästäisi häntä enää koskaan helpolla, uusi haava muistuttaisi miestä tämän kohtaamasta nöyryytyksestä.

”Olisipa isä täällä”, Frej huokaa heidän lähestyessään rakennuksia. Lihakeiton tuoksu leijuu metsään asti, pihatulen ja sen savun kykenee jo näkemään. Tuttuus ja turvallisuus saavat Frejn ajattelemaan jälleen isäänsä ja Veronikaa; hänen perhettään. Hänen edessään kävelevä Ian on jo kauan sitten lakannut merkitsemästä hänelle sukua.

”Mitä sinä sanoit?” Ianin äänessä ei ole vihaa. Se on pikemminkin hämmentynyt.

”Toivoisin vain, että isä olisi vielä täällä. Hän mahtaa katsoa tätä kaikkea tähdistä pettyneenä.” Frej ei ole varma, tarkoittaako maan tilannetta vai omaansa.

Ian kohauttaa leveitä hartioitaan. Frej siirtyy kävelemään hänen vierelleen ja huomaa, että on jo miltei hänen mittaisensa. Hänen on täytynyt kiriä pituudessa huomattavasti. Vuodet vierivät ennalta arvaamattoman nopeasti, eikä Frej enää osaisi sanoa miltä isä näyttäisi näin korkealta katsottuna. Pienen pojan perspektiivistä isä oli ollut maailman suurin ja vahvin mies.

”Ei kukaan enää tähdissä elä, tähdet ovat vain kivisiä ja kylmiä”, Ian vastaa lopulta. Frej on erottavinaan äänen takana oudon, miltei surullisen sävyn, josta ei saa kiinni. ”Hayes on olemassa vain meidän muistoissamme. Sinun ja siskosi jälkeen kukaan ei enää muista häntä tai minua.”

”Mutta sitten me olemmekin kaikki jo yhdessä. Tähtien luona.” Frej onnistuu hymyilemään ensimmäistä kertaa välikohtauksen jälkeen. Hän uskoo voivansa kohdata isänsä jälleen ylpeänä ja tehtävänsä tehneenä.

Ian kuitenkin vain pudistaa päätään. ”Ei, poikaseni, sellaista tapahtuu vain kaikissa niissä saduissa, joita isäsi sinulle halusi kertoa. Tähdet ovat vain tähtiä.” Hän naurahtaa, mutta naurahdus kuulostaa aivan yhtä surumieliseltä ja etäiseltä kuin hänen äänensäkin. ”Minä uskon tähtitarinoihin vasta sitten, kun ne itse laskeutuvat kaikessa loisteessaan hakemaan minua mukaansa. Sitten, kun omat jalkani eivät enää kanna.”

Frej katsoo setäänsä hämillään. Terävillä kasvoilla, lyhyen harmaan parran keskellä ei ole vielä koskaan ollut yhtä väsynyttä ilmettä. Ian tosiaan on vain yksi ihminen, jolla on hirvittävän iso taakka kannettavanaan. Vasta nyt Frej älyää miettiä, että hänen setänsä kovuus on vain vuosien harjoituksen tulos. Hän värähtää ajatukselle siitä, että hänestäkin tulisi samanlainen. Kenties juuri siksi hän pyrkii aina hymyilemään ja kääntämään toisenkin posken. Jotta elämä kohtelisi häntä hyvin, säilyttäisi hänen uskonsa tähtiin. Ja jotta hän isänsä sanojen mukaan oppisi vielä rakastamaan taivasta, jonka alla kulkee.

”Mutta turhaan me tällaisesta puhumme”, Ian sanoo lopulta, täysin erilainen ilme kasvoillaan. ”Meillä molemmilla on kiireitä. Ala mennä jo siitä.” Ianin käskyssä ei ole enää samaa terävyyttä kuin aiemmin. Ääni on hyvin neutraali, ja Frej tottelee oitis. Hän kävelee ruoan houkuttelevan tuoksun ohi suoraan sisälle ensimmäisen ryhmän rakennukseen ja alkaa koota joukkoja niistä, jotka ovat vielä paikalla. Osa käy pakkaamassa ruokaa mukaan, sitten he lähtevät oitis Mizarin puoleiselle portille vartioon.

Frej ei näe Emiliä enää missään, mies on varmasti lähtenyt jo metsästämään ruokaa, kuten Ian oli käskenyt. Lumesta erottuu kuitenkin vielä selvästi veren jättämät vanat. Uutta lunta ei sada päälle, punainen väri jää koristamaan maata.