Kirkkain tähti: luku 24

Luku 24: Täydellisen hiljaista

Matka Altairista Aquilaan ei ole erityisen vaikeamaastoinen tai raskas kulkea. Itä-länsi-akselilla kestää auringonnoususta sen laskuun päästä High Wateriin asti. Frej komentaa alaisensa Aquilan portille yövartioon. Hän ja Arra astelisivat High Wateriin ja viettäisivät päivän Lysanderin ja Veronikan seurassa. Ajatus sisaren tapaamisesta kihelmöi kaikkialla kehossa. Siitä on miltei vuosi, kun he ovat edellisen kerran tavanneet. Neljän vuoden aikana he eivät ole keskustelleet tuskin viittätoista minuuttiakaan, joten Frej ei tiedä ollenkaan, mitä hänellä on vastassa.

Hän on myös hivenen huolestunut mukanaan kulkevasta Arrasta. Kun he kävelevät kuun valaisemassa, talvisessa metsässä, hän näkee Arran hidastuvista askeleista, että tämä on vielä aivan liian huonossa kunnossa. Oli virhe ottaa Arra mukaan, mutta toisaalta tytön jättäminen leiriin olisi tarkoittanut hänen jättämistään Ianin kanssa kahden.

Arra kävelee pää pystyssä, mutta askeleet hidastuvat ja tyttö alkaa näyttää yhä vain väsyneemmältä.

”Olemme pian perillä High Waterissa”, Frej sanoo kiertäen koivuja ja harppoen lumikinoksessa. Raskas lumi väsyttää Arraa varmasti entisestään, ja Frej on kiitollinen, että Vuorijoki heidän vierellään johtaa heidät aivan pian perille.

”Tiedän”, Arra mutisee, ”älä näytä noin huolehtivaiselta.”

Frej naurahtaa. ”Se taitaa tulla luonnostaan.”

Arran ilme ei kirkastu. ”Et sinä huolehtinut niistä muistakaan, jotka lähetit eri reittiä Aquilan porteille.”

”He eivät olekaan menettäneet juuri toista silmäänsä.”

Keskustelu hiljenee. Arra kirii edelle, hän juoksee joenvierttä aina High Waterille asti. Frej seuraa perässä hengästymättä, mutta väsyneenä. Yö on jo pitkällä, ja ajatus siitä, että hän menisi ainoastaan yönsijan toivossa siskonsa ja tämän miehen linnaan, on jokseenkin vieras. Frej ei ole tottunut tekemään visiittejä, hän mieluusti vain kiertää Annorlundaa ja tekee tehtävänsä ylläpitääkseen maan hyvinvointia.

He pääsevät sisälle helposti, sillä yhdenkään linnan vartijoilla ja palvelijoilla ei ole oikeutta häätää metsästäjiä isäntiensä mailta. Metsästäjilä on vapaa pääsy kaikkialle Annorlundassa, ellei kuningas toisin määrää.

Frej ei muista käyneensä High Waterin sisällä kovinkaan montaa kertaa. Hän ei muista sisustuksen ja seinien sokkelomaista vaikutelmaa tai sinisen eri sävyjä seinillä. High Water ei ole erityisen suuri linna, mutta sen sokkeloisuus saa sen vaikuttamaan puolet suuremmalta kuin se oikeasti on. Kun Frej ja Arra viedään linnan suurimpaan, joenpuoleiseen saliin, jossa on korkeita sinisiä seinäryijyjä ja suuri pöytä lasittomien ikkunoiden läheisyydessä, Frej tuntee etäisen tuttuuden aallon kehossaan. Hän on käynyt joskus katsomassa Veronikaa täällä.

He odottavat herttuaparia alakertaan, mutta eivät istuudu. Visiitti tehdään keskellä yötä, joten herttualle on ilmoitettava siitä, mitä hänen linnassaan tapahtuu ja miksi. Frej on muotoillut jo valmiiksi pahoittelunsa käynnin huonosta ajankohdasta. Arran väsymys ei enää erotu tytöstä, tämä kiertää katseellaan kaikkea, mitä salista löytää. Hänen sormensa hivelevät pöydän mahonkista pintaa ja katseensa pysähtyy lopulta vatavan takan viereen ripustettuun muotokuvaan. Se esittää entistä kuningasta ja kuningatarta, Aronia ja Gwendolynia. He ovat herttuan vanhemmat. Arra ei taida olla nähnyt kovinkaan montaa muotokuvaa elämänsä aikana, niin intensiivisesti hänen katseensa kiinnittyy siveltimenvetoihin ja edesmenneen kuningasparin kuolleisiin silmiin.

Kestää vielä hetki, että Lysander ja Veronika saapuvat tilaan. Lysander tervehtii vieraitaan asiaankuuluvasti, Frej ja Arra nyökkäävät. Veronikalta kestää hetki havaita, että mies hänen edessään on todella hänen veljensä. Hänen unisten silmiensä edessä oleva näky on kaunein vuosiin. Frejn jo ennestään pitkät punaiset hiukset ovat kasvaneet selkämittaisiksi, ja hänen pituuskasvunsa näyttää pysähtyneen yli sadan kahdeksankymmenen sentin mittaan. Frej on pitkä ja hoikka, eikä ilo hänen silmissään ole vieläkään sammunut. Kun Veronika astelee Lysanderin jäljessä lähemmäs, hän huomaa, että veljellä on vielä haukkakaulakoru kaulallaan. Jokin pistää Veronikan sisällä, mutta hän ei enää tiedä mikä se on ja miksi se yhä haluaa häneltä jotakin. Kaiken hän on sille jo antanut.

”Kas, Frej Darehawk”, Lysander toteaa silmäillen metsästäjiä, ”mikä tuo sinut tänne asti?” Arra ei sävähdä nuoren herttuan tavasta jättää hänet katseensakin ulkopuolelle. Mikään metsästäjänaisen kehonkielessä ei paljasta hänen ärtymystään, mutta jäljelle jääneen yösilmän tuike kielii kasvavasta vihasta.

”Osa ryhmästäni on Aquilan portilla seitsemän auringonnousua kestävässä vartiovuorossa, joten katsoin ryhmänjohtajan oikeudekseni pistäytyä samalla High Waterissa tervehtimässä siskoani”, Frej kertoo pitäen samalla silmällä Arraa vierelään. ”Sikäli sallitte vierailumme kattonne alla.”

Lysander vastaa myöntävästi, hänellä kun ei teoriassa ole muuta kuin näennäinen oikeus häätää metsästäjiä mailtaan. ”Palveluskuntamme voi varmasti ohjastaa teidät vierashuoneeseen, jotta me kaikki ehdimme saada riittävästi unta ennen auringonnousua”, Lysander sanoo nyökäten ja kääntyen poispäin. Hän ei viito Veronikaa mukaansa, koska tietää naisen seuraavan muutenkin.

Seuraavina sekunteina tapahtuu kuitenkin jotakin harvinaista. Veronika ei käännäkään selkäänsä vieraille, vaan jää katsomaan veljensä vieressä seisovaa naista kuin tämä ei olisi tästä maailmasta lainkaan. Hän erottaa kuunvalossakin kankaanpalan sidottuna silmän päälle, mutta sitä enemmän Veronika kiinnittää huomiota naisen tapaan katsella ainoalla silmällään ympäristöään. Aivan kuin tämä olisi ensimmäistä kertaa linnassa. Muualla kasvanut, toisenlaiseen maailmaan tottunut.

”Anteeksi”, Veronika sanoo astuessaan lähemmäs, ”mikä sinun nimesi on?”

Arra näyttää hämmentyneeltä. Hänestä tuntuu muutenkin siltä, ettei hänen kuuluisi seistä Frejn vierellä tässä kaikkialta kiviseinillään ympäröivässä tilassa. ”Olen Arra”, hän vastaa nopeasti ja tekee eleen, jonka voisi tulkita yritykseksi kumartaa. Veronika heilauttaa kättään. ”Ei, minulle ei tarvitse kumartaa”, Veronika sanoo vaikka tietää joutuvansa maksamaan sanoistaan Lysanderille. Jokin Arran olemuksessa saa hänet silti sanomaan sanottavansa ääneen.

Arran hämmennys leviää, hänen suunsa avautuu hieman raolleen. Hänestä Veronikan käytös on niin tuttavallista, niin uutta, ettei hän osaa reagoida siihen. Frej Arran vierellä osaa kuitenkin hoitaa tilanteen paremmin. Nyt jo pitkälle levinnyt hymy kasvoillaan hän kaappaa sisarensa vahvaan otteeseensa ja rutistaa. Heidän ei tarvitse sanoa toisilleen mitään, kehosta toiseen siirtyvä lämpö kertoo kaiken.

”Nuku hyvin, isoveli”, Veronika sanoo jonkin uuden tunteen levitessä hänen kasvoilleen. Ehkä se on hymy. Hän ei enää muista, miltä sen kuuluu tuntua, joten pieni dopamiinia erittävä ele saa hänet hämilleen. Hymy tuntuu kuitenkin kaikkialla, koska se on ensimmäinen pilkahdus jostakin, jonka hän on luullut kuolleen jo kauan sitten.

Veronika antaa hymynsä kestää aina portaiden yläpäähän asti, jossa Lysander odottaa häntä nojaten portaiden kaiteeseen. Hänen ohuet, valkeat kätensä ovat terävässä asennossa, aivan kuin iskuvalmiina. Silmissä leiskuu. Hymy kuolee hetkessä Veronikan kasvoille, ruumis valmistautuu tulevaan. Hän tietää tämän ilmeen Lysanderin kasvoilla. Tämän version kanssa ei leikittäisi, hän ei voisi tehdä mitään helpottaakseen tilannetta. Lysanderin viha paistaa ulospäin, ja se on ehdottoman paha merkki. Veronika on nähnyt vihan selkeät merkit vain kahdesti aiemmin, ja kummallakin kerralla hän on joutunut viettämään sisätiloissa viikkoja, jotteivat pahimmat fyysiset vammat näkyisi maailmalle. Tämän vihan vallassa Lysander ei enää katso, että kaikki vammat voidaan piilottaa mekon alle. Tämä viha syöksee hänet järjen toiselle puolelle, mutta ei tee hänestä eläintä. Lysander pysyy yhä itsenään, sinä pelottavimpana ja kenties aidoimpana itsenään.

Kun he astelevat takaisin yläkerran kammariinsa, Veronika tuntee hetkeksi nousseen toivonkipinänsä himmuvan jokaisen askeleen myötä. Jokin osa hänestä tulee inhottavan tietoiseksi siitä, että toisi tämä yö mitä tahansa tullessaan, se riittäisi sammuttamaan auringon seuraavalta aamultakin. Veronika ei vain näkisi sitä. Ei, vaikka Frej ja hänen Arra-niminen alaisensa astelisivat hänen kattonsa alla ja tulisivat hänen kanssaan rantaan. Se vain menee hänen maailmassaan niin. Sitä vastaan ei voi taistella.

Oven sulkeutuessa Lysander päästää vihansa vapaaksi. Hän ei hyökkää, ei lyö, ei sysää seinää tai lattiaa vasten. Hän puhuu. Ei huuda, vaan puhuu äänellä, josta tihkuva inho ja viha miltei tiivistyy heidän ympärilleen.

”Millä oikeudella tällaista tapahtuu minun kattoni alla?”

”Mitä-”

”Sinä tiedät, mitä! Tänne kävelee vieraita Altairista asti katsomaan sinua, yksinomaan sinua. Kuinka sinä kehtaat. Sinun veljelläsi ei ole enää pienintäkään oikeutta yhteenkään osaan sinusta, kuinka hän saattaa kävellä tänne ja esittää haluavansa puhua sinulle. Olla seurassasi. Ei käy. En hyväksy sitä, että minun vaimoni kuuluisi kenellekään muulle.”

”Frej on minun veljeni! Emme ole nähneet lähes vuoteen, eikä hän ole...” Ääni katoaa pois, kun sen omistaja ymmärtää, ettei sillä olisi merkitystä. Sitä ei tarvittaisi.

”Sinä et kuulu siihen maailmaan! Et nyt etkä jatkossa, veljelläsi ei ole mitään oikeutta astella kattoni alle ja vaatia yösijaa. Hän aikoo puhua sinulle. Samaan tapaanko kuin veljeni vaimokin puhui? Vain ’tiedusteli vointiasi’? Sinä et valehtele minulle enää ikinä. Etkä enää koskaan tuo tämän katon alle ketään entiseen elämääsi kuuluvaa. Sinä et ole siellä enää, sinä olet tässä, sinä olet minun. Etkä sano heille sanaakaan, kuten et varmasti sanonut kuningattarellekaan aikanaan. Sinä et päästä mitään ulos, kaikki täällä on hyvin, jos he kehtaavat kysyä.”

Epäoikeudenmukaisuuden aalto kiertää Veronikan. Hän ei tällä kertaa edes muista hopeaveistä kädessään ja kuollutta isäänsä maassa, hän ei hahmota muuta kuin sen, että Lysander on tappanut hänessä hetkeksi syntyneen toivonkipinän. Lysander, jonka pitäisi olla hänen aviomiehensä.

Jokin Veronikan aivoissa naksahtaa pysyvästi pois paikaltaan. Hän ei enää hahmota sitä, mikä on oikein ja mikä ei, mitä hän ansaitsee ja millaista hänen elämänsä kuuluisi olla. Tällaistahan se on aina ollut ja tulisi aina olemaan. Neljä vuotta sisällä pysynyt, suunnattoman suureksi ja kylmäksi kasvanut suru alkaa etsiä reittiään ulos. Syytä Veronika ei tiedä. Syyllisyys menneestä tai nykyhetken kohtuuttomuus eivät enää paina häntä, hän luiskahtaa kokonaan toiseen reunaan, jossa hän ymmärtää tasan yhden asian: hänen hetkeksi syntynyt toivonsa on tapettu hänen silmiensä edessä.

Veronika, joka on kuvitellut, ettei enää koskaan itkisi, romahtaa polvilleen ruumiin seuratessa mielen sekavaa tunnepurkausta. Hän ei pelkästään itke, hän huutaa, huutaa koko pienen ruumiinsa voimasta. Huuto sykkii suonissa, saa kaikki jänteet räjähtämään ja adrenaliinin sytyttämään koko kehon tuleen. Pieni, Veronikaksi kutsuttu konsepti muuttuu yhdeksi voimakkaan äänivirran ja vuosikausia kestäneen tunnevyyhdin keskittymäksi.

Lysanderilta ei kestä kauaakaan kumartua vaimonsa puoleen ja viedä kättä tämän suulle. Veronika ei kuitenkaan lakkaa yrittämästä. Hän itse ei tiedä enää lainkaan, mitä tapahtuu, mielen tiedostava osa on painettu pois päältä ja tilalle on jätetty pelkkä tunnemuistojen kasauma, joka puree, potkii ja huutaa kunnes Lysander iskee sitä ohimoon niin lujaa, että Veronika pääsee palaamaan takaisin maailmaan. Mitään mielikuvaa huutamisesta ja rimpuilusta jää, hänen maailmansa on kivun muotoinen.

Viha piirtää uurteitaan Lysanderin kauniille, kalpeille kasvoille. Ikkunasta sirottuva kuunvalo korostaa uurteita kulmien välissä, viha piirtyy jokaisen yksityiskohtaan. Lysander ei enää lyö. Hän odottaa, että Veronika havahtuu maailmaan ympärillään. Tunne katoaa pois jättäen sisälle suunnattoman tyhjyyden. Kaikki on ohi niin pian. Kaikki ne tunteet, sekavat ja risteytyneet, jotka odottivat vuosia sisällä, ovat nyt päästetty pois, katkaistu ja lopetettu. Mitään ei yksinkertaisesti ole enää jäljellä. Ei enää rajoja ylitettäväksi. Tyhjäksi itseään kuvitellut Veronika ymmärtää, että aina on yksi uusi tyhjyyden tila saavutettavana. Äärimmäisin, syvin tyhjyys on hänessä nyt, sen hän tietää. Se kaikuu kaikkialla hänen sisällään. Kaikki se, mikä teki Veronikasta Veronikan, on vihdoin käytetty loppuun. Ja koska ei ole enää mitään, luovuttamisen aika on vihdoin tullut. Veronika tietää, mitä tehdä. Lihasmuistiin jäänyt, täysin tunteisiin liittymätön hymy kipuaa suupielille.

”Mitä helvettiä sinä siinä hymyilet? Etkö sinä ymmärrä, millaisilla asioilla tässä leikitään? Sinä olet minun vaimoni, käyttäydy sen mukaisesti!” Lysander ärähtää. Hänenkin sisällään kuplii, ja Veronika epäilee uuden raivon aallon saapuvan. Hän ei reagoi siihenkään mitenkään, uusi tyhjyys antaa hänelle ihanan vapautuksen kaikenlaisesta pelosta. Ei enää taktisen pitkiä sukkia ja usean tunnin ilmeharjoittelua peilin edessä ennen juhlia. Tyhjyys on vienyt hänet kaiken sen toiselle puolelle.

Mutta Lysander jatkaa vielä. Se, joka seuraavaksi pääsee vapaaksi, ei suinkaan ole raivo. ”Sinussa on yhä liikaa rakkautta kaikille muille. Veljellesi, varmasti kaikille metsästäjille… Merelle, kuulle, tähdille, Aquilalle...” Jokaisen luetellun sanan kohdalla Lysanderin ääni muuttuu yhä vain vähemmän hänelle ominaiseksi. Jos Veronika ei tuntisi miestään, hän väittäisi äänen lähestyvän surua. ”Missä on minun rakkauteni? Missä sinä pidät sitä?” Epätoivoista sävyä ei enää voi olla huomaamatta. Lysanderin ääni värisee. Hän ei ole oma itsensä, hän antaa ruumiinsakin vapista kokemiensa tunteiden voimasta. ”Pitääkö minun kaivaa se sinun rinnastasi ulos, näkisinkö sen sitten? Missä se on, Veronika, sinun rakkautesi minuun?”

Jos Veronika ei olisi ylittänyt tyhjyyden ja olemassaolonsa rajaa muutamaa minuuttia sitten, hän järkyttyisi siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lysander vetäytyy kauemmas hänestä, oven ja kiviseinän viereen ja vie kätensä suojakseen, aivan kuin Veronikan läsnäolo polttaisi häntä. ”Sinä olet samanlainen kuin kaikki muut naiset. Pidät sitä sisälläsi, piilossa minulta, annat minun olettaa, että se on aina minun. Sinä… sinä olet hirviö, Veronika”, Lysander kuiskaa voimakkaiden väristysten kulkiessa kehossaan. ”Sinulla on tajuttoman iso valta minuun, tiedätkö sen?” Kyyneliä. Oikeita, surun ja katkeruuden kirvoittamia kyyneliä Lysanderin turkooseissa silmissä. Jos Veronika kokisi olevansa elossa, hän nauttisi ja järkyttyisi niiden näkemisestä. Nyt hän ei voi muuta kuin nousta ylös, riisua mekkonsa ja vaihtaa sen kermanvaaleaan yöasuun. Hän ei sano sanaakaan yhä seinän vieressä kyhjöttävälle Lysanderille, asettuu vain makuulle sänkyynsä ja sulkee silmänsä.

Lysander on niin pieni. Pienempi kuin koskaan aiemmin. Jos Veronika muuttuu, niin Lysander vähenee samalla, haihtuu hitaasti olemasta. Hän katselee vaimonsa kapeaa selkää sängyllä ja ymmärtää, että tämä nainen ei ole koskaan kuulunut hänelle. Hän on ollut aina Lysanderin tunteiden saavuttamattomissa, henkisesti kaukana, tähtiäkin kauempana. Lysander ei ole ikinä voinut muuta kuin huutaa, lyödä, lyödä uudelleen ja yrittää vaikuttaa kaikkeen naisessa. Se on ollut turhaa, sillä vaikka Veronikan saa alistumaan ja makaamaan lattialla vereen tahrittuna, hänen mieltään ei koskaan saa tuntemaan jotain, jota se ei yksinkertaisesti kykene Lysanderia kohtaan tuntemaan.

Ja Lysander itse, aina itsensä kaikesta emotionaalisesta eristänyt, ymmärtää nyt, mikä kaikessa on väärin. Ei se johdu Veronikasta, ei tietenkään. Se johtuu hänestä ja hänen kyvyttömyydestään tuntea yhtään mitään. Lysander ei anna itselleen lupaa romahtaa. Hän pyyhkii suolaiset kyyneleet silmistään eikä nouse sänkyyn. Hän on kuollut. Hänen täytyy olla. Mieli ei suostu ymmärtämään, miksi mikään ei toimi. Pakkohan kaiken on toimia, jos ei toimi, hän on kuollut. Pelko kiristää otettaan Lysanderista ja valvottaa häntä vielä muutaman tunnin välikohtauksen jälkeenkin. Lopulta hän nukahtaa lattialle, oven vierelle kykenemättä ymmärtämään, mitä hänen mielessään tapahtuu ja on aina tapahtunut. Kykenemättä ymmärtämään itseään.

Veronika ei tietenkään ole nukkunut hetkeäkään. Vaikka mieli onkin yksinkertaistanut itsensä tyhjyyden yhdeksi muodoksi, keho osaa kuitenkin yhä näytellä nukkuvaa ja korvat kuulla, milloin Lysander on vaipunut uneen.

On aika toimia. Lupa on vihdoin myönnetty, kaikki on tullut äärirajaansa. Veronika antaa itsensä kävellä Lysanderin ohi, kävellä portaat alas ja astella muutama sata metriä pimeässä ja kylmässä talviyössä rannalle. Hän ei mene kalliolle eikä astu suoraa päätä veteen. Hän pysähtyy katsomaan, onko ympäristöllä häneen enää mitään vaikutusta.

Elämisen velvollisuudesta on menty eteenpäin. Samoin pienestä onnellisesta, toiveikkaasta hymystä ja toivosta huolehtia muista. Isän henkikin tuntuu vain kauan sitten tapahtuneelta menetykseltä, jonka taakka ei enää koske sitä kuorta, joka nyt seisoo meren ja hiljaisuuden välissä ja odottaa sisimmästään kumpuavaa merkkiä astella veteen. Merkkiä ei tule. Tähdet ja aallot seikoittuvat, Veronika ei jaksa enää odottaa.

Keho ei tunne kylmää, kun hän astelee lumen hylkäämältä rantahiekalta suoraan hyytävän kylmään veteen. Hän astelee hitaasti, yrittää ajatella kävellessään, mutta ajatukset tuntuvat olevan hirvittävän kaukana. Liian kaukana jahdattaviksi. Veronika kävelee syvemmälle, kunnes vettä on hänen vyötäisilleen asti. Hän saa kävellä yllättävän kauas ennen äkkisyvää.

Sitten, ilman minkäänlaista merkkiä tai tunnetta tähtimereen sulautumisesta, hänen kehonsa kaatuu ikään kuin refleksinomaisesti ja hengittää raskaasti ilmaa ennen kuin painuu lopullisesti pinnan alle. Vedessä on kylmää, mutta se ei tunnu miltään. Meri ei pidä ääniä eikä siellä näe mitään. Kerrankin ympäristö vastaa Veronikan siihenastista maailmankuvaa: pimeää on siitä huolimatta, pitääkö silmiään auki vai kiinni.

Tietoisuus on olemassa vielä muutamia sekunteja, keho ei tiedä enää onko se syvällä vai aivan pinnassa. Se lakkaa merkitsemästä hengityselimistön kerran pettäessä. Veronikan viimeinen selkeä ajatus on se, että tämän olisi pitänyt tapahtua jo vuosia sitten.