Luku
32: Ristitulessa
Lintu
oli oikeassa. Hän on askeltanut Sadevuorten tunneleissa jo päivän
mittaan, eikä hän vieläkään ole täysin selvittänyt, minne
kaikkialle ne todella ulottuvat. Hän on ottanut metsästäjien
leiristä mukaan soihtuja, ja kulkee nyt ainoastaan yhden, heikon ja
lepattavan valon ohjaamana. Lintu pyrkii pitämään kiirettä, sillä
hän tietää ajan juoksevan armotonta vauhtiaan eteenpäin. Jossakin
hänen yläpuolellaan, päivänvalossa, suunnitellaan sotaa niin
monen eri ihmisen toimesta, ettei Linnun pää ole kestää sitä.
Lopulta
tunneli alkaa hiljalleen täyttyä valosta, soihtu ei ole enää
ainoa pieni valopilkku pimeässä ja kosteassa käytävässä.
Ylhäältä tulvii yhtäkkiä suunnaton määrä päivänvaloa, ja
Lintu nopeuttaa askeliaan. Kivikossa käveleminen ei satu hänen
jalkoihinsa samalla tavalla kuin se voisi tavallisen kulkijan
jalkoihin sattua. Hän on koko ikänsä tottunut kävelemään
kovalla maalla.
Kun
Lintu pääsee aivan valonlähteen alapuolelle, hänen ymmärryksensä
alkaa hiljalleen kasvaa. Tunnelli kohoaa keskeltä ylös, muodostaa
korkeat kiviseinämät ja jatkuu ylös ainakin kahdeksan metriä.
Ylhäältä Lintu näkee häivähdyksen kuusista ja valkoisesta
taivaasta. Lunta ei sada, taivas pysyy vaiti.
Lintu
tietää, missä hän on. Hän on vain muutama päivä sitten käynyt
tässä paikassa, mutta vain sen toisella puolella. Tämä on
Begger’s Hole, Altairissa, metsästäjien alueella sijaitseva
muinainen joukkohauta. Paitsi että se ei näyttäisi olevan
joukkohauta alkuunsakaan, vaan pikemminkin suunnattoman suuri
sisäänkäynti isompaan luolastoon, joka jatkuu kumpaankin suuntaan.
Tämä vain todistaa sen, miten huonosti ihmiset tuntevat maailman,
jossa elävät. Lintu painaa tämän tarkasti mieleensä ja jatkaa
matkaansa ajatellen sitä, voisiko Begger’s Holea mahdollisesti
käyttää jotenkin hyödyksi tulevassa sodassa. Ainakin sitä kautta
voisi köydellä laskeutua alas ja pitää ihmisiä suojassa. Sillä
ei tosin ole merkitystä silloin, jos Lintu havaitsee luolaston
jatkuvan muurin toiselle puolelle, kuten hän hyvin vahvasti epäilee.
Muutaman
sadan metrin pimeässä vaeltamisen jälkeen Linnun kynttilä näyttää
kaksi mahdollista suuntaa luolastolle. Oikealle johtaa korkeampi,
hivenen tippukiviluolaa muistuttava reitti, kun taas sama pimeä ja
kostea reitti jatkuu suoraan edessä. Lintu päättää kuunnella
vaistojaan ja kääntyä tippukiviluolaan. Hän palaisi toiselle
reitille myöhemmin.
Riittävän
pitkään käveltyään tippukiviluola viettää ylämäkeen ja Lintu
alkaa jälleen nähdä valoa. Kirkas päivänvalo valaisee käytävät
ja tekee niistä häikäisevän kauniit. On tilanne maailmassa mikä
tahansa, luonto pysyy aina itsenään ja onnistuu häikäisemään
monimuotoisuudellaan. Lintu astelee ylös varoen lumisia kiviä.
Lintu
astuu keskelle lumista valkkeutta. Kaikkialla on kirkasta, hetkisen
silmät vain räpyttelevät ja yrittävät tottua suunnattomaan
hohtoon päivän pimeävaelluksen jälkeen. Lintu, joka on kiertänyt
koko Annorlundan ja seilannut pitkällä merillä, ei ole koskaan
käynyt tässä paikassa. Epämiellyttävä tunne valtaa hänet, kun
hän astuu kunnolliselle maalle ja katselee kuusia kauempana
edessään. Hän kääntyy ympäri ja lähtee astelemaan samaan
suuntaan, jossa maanalainen reittikin menee. Kun hän kävelee
tarpeeksi kauan, hän kohtaa juuri sen, jonka pelkäsikin
kohtaavansa. Muurin.
Maanalainen
reitistö todella johtaa muurin toiselle puolelle. Se merkitsee
nopeampaa tuhoa annorlundalaisille. Lintu palaa samoja jälkiä
takaisin, yrittää pitää askeleensa entistä nopeampina. Hän
laskee, että jos liikkuisi nopeammin, hän saattaisi ehtiä ennen
seuraavaa auringonnousua takaisin Sadevuorten sisälle ja sitä
kautta Cassiopeiaan. Oli Elisabethin mielentila mikä tahansa, tätä
hän ei kieltäytyisi kuuntelemasta. Hänen on pakko uskoa, ettei
sisällissotaan ole aikaa silloin, kun villit pääsevät tunnelistoa
pitkin sisälle.
Kun
Lintu on jälleen kuusien ja huomaamattoman luolan suun luona, hän
havaitsee jotakin, johon ei aiemmin kiinnittänyt huomiota.
Jalanjälkiä. Ne eivät ole tuoreita, mutta niitä johtaa
sekä ulos että sisään tunnelin aukosta. Adrenaliini alkaa sykkiä
Linnun kehossa, hän varmistaa nopeasti, että hänen suuren vyönsä
takana oleva puukko on yhä tallella tiukkaa paikkaa varten.
Jalanjäljistä
huomaa, että ne eivät kuulu annorlundalaisille. Kenkien pohjat ovat
tasaiset vailla mitään kuviota, eikä sellaisia kenkiä ole enää
juuri kenelläkään Annorlundassa. Lintu ei päästä kauhua
pesiytymään kehoonsa vaan pakottaa itsensä laskeutumaan
tippukiviluolastoon. Sen kauneus pitää häntä hetkisen
rauhallisempana, lievittää kehossa hyrräävää adrenaliinia.
Takaisin
suureen käytävään päästyään Lintu toteaa, että jättää
toisen suunnan tutkimatta. Koska hän on juuri saapunut muurin
toiselta puolelta ja löytänyt aiemmin Begger’s Holen, hän
olettaa yläpuolellaan lepäävän maanosan olevan Mizar. Maanalainen
tunneli hänen vasemmalla puolellaan johtaisi mitä oletettavamminkin
Mizarista suoraan Lyraan. Se jos jokin olisi uskomattoman vaarallista
siinä vaiheessa, kun villit päättäisivät käyttää tunnelia.
Saati Begger’s Holea, josta pääsee suoraan metsästäjien
tukikohtaan. Liikaa riskejä. Lintu kiristää tahtiaan.
*
* *
Ensimmäinen
asia, jonka herttuatar Elisabeth kuulee laskeutuessaan vaunuistaan ja
kävellessään sisälle kivilinnaansa, on negatiivinen. Aivan kuin
Sea’s Endissä vierailu ja siskolle puhuminen eivät olisi jo
olleet riittäviä seikkoja sekoittamaan pää, palvelijoiden ja
vertioiden täytyy vielä erikseen tulla irrottamaan mielen
tukipilareita.
”Se
vaalea tyttö, joka oli vieraananne”, yksi vartijoista juoksee heti
kertomaan toisten toivotettua herttuattaren tervetulleeksi kotiin,
”hän on päässyt pakoon. Emme ole nähneet hänestä jälkeäkään,
emmekä tiedä, miten hän on voinut paeta.”
Elisabeth
siristää vihreitä silmiään. Hän nimittäin tietää hyvin,
miten Kolmivirrasta voi paeta. Ylimmän kerroksen tornista pääsee
katon kautta ulos pihamaalta siten, ettei yksikään vartija saa enää
kiinni. Elisabeth tietää villien käyttäneen reittiä silloin, kun
hänen aviomiehensä murhattiin.
Cassiopeian
herttuan muisteleminen saa Elisabethin muistamaan hetkessä poikansa,
ja hän alkaa katsella hätääntyneenä ympärilleen. ”Poikani”,
hän huudahtaa, ”onhan Richard kunnossa? Missä hän on?”
”On,
arvon herttuatar, poikanne on loistavassa kunnossa. Hän on hoitajan
seurassa, ja –”
Elisabeth
ei jää kuuntelemaan vastausta. Tieto Ramonan pakenemisesta vain
vahvistaa sen, mitä hän oli Anesidoran ja Lilithin sanoja
kuunnellessaan jo epäillytkin: Ramona oli valehdellut hänelle.
Syytä hän ei edes yritä lähteä arvelemaan. Laygoldit eivät
murhanneet ketään eikä Ramona puhunut totta. Se ei muuta mitään.
Elisabeth tahtoo silti sotaa, hän tahtoo sitä enemmän kuin
koskaan. Nyt, kun hän ei uskalla luottaa nuorempaan sisareensakaan
tämän sokeutettua kuninkaan, hänen on tehtävä kaikki yksin.
Elisabeth
juoksee kohti yläkerran kamaria, jonka lattialla Richard leikkii
puisella miekalla hoitajan istuessa tuolilla ja hymyillessä.
Elisabeth kuulee käytävälle, kuinka hoitaja kertoo Richardille
tarinaa. Siinä on jotain etäisesti tuttua, satunnaisia tuttuja
sanoja siellä täällä. Sitten Elisabeth astuu huoneeseen
hengästyneenä, sydän sykkivänä ja mieli kauhun täyttämänä.
Näky on idyllinen. Leikkivä lapsi ja vanhempi rouva vahtimassa
häntä. Ei mitään hätää. Pojalla on kaikki kunnossa, mustat
kiharat heiluvat puolelta toiselle puumiekan viuhtoessa ilmaa.
Silti
jossakin syvällä kalvaa suunnaton, kasvava pelko, joka on alkanut
muodostua jo Sea’s Endissä. Pelko siitä, ettei ole enää koskaan
paluuta entiseen. Tässä on hetki, hetkeen pitää tarttua, oikein
kunnolla rutistaa, jotta se ei pääse karkaamaan. Elisabeth tuntee
pelon väristysten lävistävän ruumiinsa, hän vaipuu yhtäkkiä
polvilleen ja tuntee kuumat kyyneleet silmissään. Hän ei voisi
antaa poikansa kuolla sotaan, mutta ei voi myöskään jättää
tälle tällaista maailmaa, jossa väärä suku johtaa ja antaa
villien kidnapata ja tappaa ylimystöä. Pelko ryöpsähtelee suurina
kyynelinä ulos, Elisabeth vie kädet ympärilleen ja nostaa
katseensa poikaansa.
Richardin
suuret silmät laajenevat entisestään. Hän ei ole koskaan nähnyt
äitinsä romahtavan näin. Äiti on aina ollut soturi, suuri ja
vahva taistelija, jonka silmissä palaa voitontahto. Nyt samaiset
vihreät silmät täyttyvät kyynelistä, joille ei näy loppua.
Richard ei uskalla liikahtaa.
Hoitaja
puolestaan kumartuu Elisabethin puoleen. Hän nostaa vapisevan
herttuattaren ylös, kun tämä ei pysty tarttumaan hänen
ojennettuun käteensä.
”Ei
hätää, arvon rouva, ei mitään hätää”, vanha hoitajanainen
kuiskaa Elisabethin korvaan ja silittää tämän korppihiuksia.
Nainen on palvellut Wainwrighteja Cassiopeiassa koko ikänsä. Hän
on nähnyt Anesidoran ja Elisabethin kasvavan vilkkaista ja
leikkisistä lapsista älykkäiksi nuoriksi neidoiksi ja myöhemmin
vahvoiksi hallitsijoiksi. Hän on kymmeniä kertoja aiemminkin
silittänyt herttuattarensa pehmeitä hiuksia, tilanne ei ole
muuttunut miksikään.
”Ania,
olen kunnossa”, Elisabeth sanoo ääni yhä hataralla pohjalla.
”Kiitos, kiitos, Ania… Minä pärjään. Jättäisitkö meidät
hetkeksi kahden?” Itkun punertamat kauniit kasvot muodostavat
pienen hymyn, joka kertoo hoitajalle, että hän selviäisi.
Ania
tietää, että Elisabethilla on uskomaton kyky saada itsensä
takaisin jaloilleen vain muutamissa minuuteissa.
”Kuten
haluatte, arvon rouva”, hän nyökkää ja poistuu hiljaa paikalta.
Elisabeth jää seisomaan edelleen hivenen vapisten ovelle. Hänen
poikansa katsoo häntä hämmentynein, suurin silmin.
”Mikä
sinulle tuli, äiti?”
Elisabeth
kumartuu halaamaan poikaansa. Hän rutistaa aavistuksen liian lujaa
ja saa Richardin rimpuilemaan irti. ”Richard...” Pelkästään
pojan lämmön tunteminen omaa kehoaan vasten saa kyyneleet miltei
palaamaan Elisabethin silmiin. ”Rakas, minä vain… Sinähän
tiedät, että meidän täytyy muuttaa pian Lyraan. Todelliseen
kotiimme.”
”Miten
niin muuttaa? Se valkotukkainen nainen puhui jotain sodasta”,
Richard mutisee, ”minusta muuttaminen ja sota taitavat olla vähän
eri asia.” Kuin protestiksi hän heittää puisen miekkansa
kivilattialle. Se vierii kolahtaen tuolin alle.
”Valkotukkainen
nainen?” Elisabeth sävähtää. ”Puhuitko sinä Ramonalle?
Rakas, tiedätkö sinä, missä hän on nyt?”
”Hän
sanoi menevänsä pois”, Richard vastaa katsoen yhä äitiään
vilpittömin silmin. ”Näin hänet istumassa sinun makuukammariisi
vievillä portailla.”
”Mitä
hän sanoi sinulle?” Elisabeth yrittää pitää äänensä
tasaisena, mutta huoli pääsee värittämään sitä.
”Hän
sanoi, että kohta tulee sota. Ihan kohta. Ja että sinä tuot sen.”
Elisabeth
kiroaa mielessään kaiken, mitä on koskaan sanonut. Jokainen
luottamuksen pisara on ollut liikaa. Hän ei voi kuitenkaan
valehdella lapselleen. Ei suoraan.
”Se
nainen, Ramona, oli ihan oikeassa”, Elisabeth kuiskaa.
”Kotiinpaluumme edellyttää sotaa. Tiedätkö sinä, mitä sota
tarkoittaa?”
Richard
nyökkää, juoksee hakemaan puumiekkansa tuolin alta ja osoittaa
sillä äitiään. ”Se tarkoittaa sitä, että tähdet hakevat
meidät kotiin.”
Sille
ei voi mitään. Kyyneleet vain löytävät tiensä uudelleen
silmiin.
”Voi,
kultaseni, minä...”
”Älä
itke, äiti, ei siinä ole mitään pelottavaa.” On siinä. Lapsen
viattomuus pysyy valkoisena sodan mustien varjojenkin seuratessa. ”Se
ei satu kauaa. Se on vain pieni hetki, ja sitten kaikki on ihan
valkoista. Kirkasta. Tähdissä on kaunista.”
Elisabeth
nyökkää kyyneltensä lomasta. ”Niin, Richard, siellä on
kaunista.” Sitten hän joutuu pudistamaan päätään. ”Mutta me
emme ole menossa sinne vielä pitkään aikaan. Me menemme kotiin,
Lyraan, Sea’s Endiin. Otamme takaisin sen, joka on meidän sukumme
verellä rakennettu.”
Richard
nyrpistää nenäänsä. ”Mutta äiti, eihän se ole Wainwrightien
voimilla rakennettu”, hän sanoo, ”vaan orjien. Niin se tyttö
sanoi, se vaalea, jolla oli eläinsilmät.”
”Orjien?”
Elisabeth ei näe yhtään syytä, miksi Ramona olisi puhunut hänen
pojalleen orjista. Eihän Ashworthin äpärän pitäisi tietää
mitään useita vuosia vanhoista käytännöistä. ”Niin, ennen
kuin hän lähti, hän sanoi, että sinä sodit ihan väärästä
syystä. Että eihän se kaupunki sinun esi-isiesi rakentama ollut,
vaan heidän orjuuttamiensa ihmisten.”
Elisabeth
ei todellakaan näe yhteyttä. ”Sinun ei kannata vaivata päätäsi
sillä, rakas. Se nainen on osoittautunut epäluotettavaksi.” Miten
kovasti hän olisikaan tahtonut uskoa Ramonaa.
”Mitä
hän tarkoitti orjilla?”
”Orjat
olivat monia kymmeniä vuosia sitten sellaisia ihmisiä, jotka tähdet
olivat tarkoittaneet tekemään työtä muiden puolesta. Heitä ei
ole ollut enää moniin aikoihin”, Elisabeth sanoo. Orjuus
kiellettiin pian muurin valmistumisen jälkeen, vain muutama
sukupolvi sitten. Ei siitä loppujen lopuksi ole niin pitkä aika.
”Ai”,
Richard sanoo lopulta. Hän kävelee äitinsä ohi, pysähtyy ovelle
ja näyttää hetken siltä, että aikoisi vielä kysyä jotakin.
Sitten hänen ilmeensä muuttuu, hymy leviää kasvoille ja hän
ilmoittaa menevänsä ulos leikkimään. Elisabeth käskee hänen
pukea enemmän päälleen. Richard irvistää.
”Niin,
ja rakas”, Elisabeth lisää vielä, ”älä huolehdi mistään.
Tässä käy hyvin, me pääsemme kotiin ja sinusta tulee vielä joku
päivä kuningas. Leiki nyt vain, äläkä huolehdi siitä, mitä
tapahtuu.”
Lopun
päivästä Elisabeth istuu ikkunan vieressä ja katsoo, kuinka hänen
poikansa kiertää pihaa ja huitoo patsaita puumiekallaan. Välillä
Richard pysähtyy kuuntelemaan hoitajien tarinoita ja nauraa heidän
kanssaan. Elisabethin sydäntä korventaa.
Kaikki
alkaa hitaasti muovautua kohti yhtä kiintopistettä. Sekalainen kasa
massaa alkaa tiivistyä yhdeksi isoksi möykyksi, yksinkertaistua.
Laygoldin vanki, sotavalan purkamista, sukumurhia, sokea kuningas,
orjia, valheita valheita valheita… Elisabeth ei tiedä, mitä peliä
Ashworthit – Lilith ja Ramona, sikäli Ramona nyt edes on Ashworth
– pelaavat, mutta vaaraksi he eivät olisi.
Yhteen
asiaan Elisabeth uskoo: siihen, että hänen siskonsa puhui totta
sanoessaan, ettei yksikään Laygold osaa epäillä Wainwrightien
hyökkäystä. Se tosin tarkoittaa lähinnä sitä, että Ramonan on
täytynyt vihoissaan valehdella hänelle, mutta loppujen lopuksi
sillä ei ole nyt merkitystä. Elisabeth luottaa nyt suonissaan
virtaavaan Wainwrightien vereen, joka palaisi pian loppuunsa, ellei
saisi sotaa aloitettua. Kun tilanne päässä käy tarpeeksi
sekavaksi, yksi asia on varma: se, että on toimittava. Elisabeth
tietää kuningas Lirin miehittävän hitaasti koko maansa
metsästäjiensä avulla, jotta villit eivät varmasti pääsisi
hyökkäämään. Kukaan ei osaisi odottaa Wainwrightien hyökkäystä.
Voitto olisi hänen.
Iltapäivän
tummetessa illaksi ja illan yöksi Elisabethin oveen koputetaan.
Palvelija saapuu huoneeseen ja ilmoittaa vieraan saapuneen ja
odottavan suuressa salissa.
”Vieraan?”
Elisabeth kurtistaa kulmiaan. Oliko Ramona tullut takaisin?
”Pahanilmanlintu
on tullut takaisin, arvon herttuatar.”
Elisabeth
naurahtaa miltei helpottuneesti. ”Tiesinhän, ettei hän osaisi
pysyä kauaa poissa.”
Elisabeth
astelee ripeästi saliin, jossa Lintu jo odottaakin. Miehen kiharat,
ruskeat hiukset ovat takussa ja hänen silmänsä kiiltävät
huolesta tavalla, joka saa Elisabethin sydämen jättämään
muutaman kierroksen välistä. Lintu ei ole koskaan, ei ikinä
näyttänyt niin kauhistuneelta kuin nyt.
”Sinun
täytyy unohtaa jokainen sotatoimi, joka sinulla on koskaan ollut
mielessäsi”, Lintu puuskahtaa vaivautumatta edes tervehtimään.
Hänen ilmeestään näkee, että hänen asiansa on riittävän
vakava siihen, että hän uskaltaa palata Kolmivirtaan edellisen
välikohtauksen jälkeen. ”Olen tehnyt löydön, joka merkitsee
ehdotonta vaaraa. Olet varmasti kuullut hylättyjen maiden
herttuattaren kidnappauksesta? Se on pientä. Minä kävin
Sadevuorten sisäisessä luolastossa jälleen kerran, ja löysin
suuremman reitistön.”
Elisabeth
kuuntelee kärsivällisesti miehen nopeaa ja hätääntynyttä
kertomusta.
”Sitä
reittiä pitkin tuntuu pääsevän kaikkialle maan itäistä puolta
pitkin. Sadevuorilta pääsee maanalaista reittiä pitkin Altairiin
ja Lyraankin, mutta ennen kaikkea sieltä pääsee muurin toiselle
puolelle. Villeillä on täysin vapaa pääsy Annorlundaan, ja he
ovat jo nyt käyttäneet reittiä. He pääsevät sieltä tänne ja
tappavat kaikki, sinä et nyt yksinkertaisesti voi keskittyä
sisällissotaasi.”
Lyraan?
Maanalaista reittiä pitkin pääsee Lyraan. Se merkitsisi sitä,
että Elisabethin sotajoukkojen ei tarvitsisi kiertää Sadevuorten
takaa tai Altairin kautta, jos he pääsisivät maanalaista reittiä
suoraan Lyraan. Lir Laygold ei varmasti osaisi odottaa sitä.
Lintu
havaitsee herttuattaren keskittymisen harhailevan, joten hän jatkaa:
”Elisabeth, sinun on pakko kuunnella minua. Olin jo kerran
oikeassa, et voi enää kieltää tätä. Sanoin, että metsästäjien
keskuudessa on villi, ja nyt se samainen villi on kidnapannut lännen
herttuattaren. Kohta villit alkavat varmasti sanella vaateita hänen
palauttamisekseen. Tässä ei ole enää kyse sukusi kunniasta, tässä
on kyse siitä, kuka tappaa ja kenet. Meidän on tapettava villit
ennen kuin he tappavat meidät.”
Kiinnostunut
ilme palaa takaisin Elisabethin kasvoille, kun hän lähestyy Lintua.
”Rauhoituhan,
Lintu”, hän sanoo pehmeästi, ”sinä olet juuri ratkaissut
suurimman ongelmani. Sen, miten sotajoukkoni pääsee Lyraan
mahdollisimman huomaamattomasti. Maanalaiset reitit, Lintu, kiitos,
kiitos tuhannesti.” Hymy leviää herttuattaren punatuille
huulille, se miltei säkenöi. ”Sotatoimet on pantava heti
käyntiin. Meidän on hyökättävä viikon sisällä.”
Linnun
ilme on avoimen kauhistunut, kun hän ymmärtää, mitä on tehnyt.
Elisabethin ilme ei palaa entiselleen, sodanjano on juurtunut
vihreään katseeseen. ”Elisabeth, ole nyt järkevä. Avaa
silmäsi.”
Elisabeth
pudistaa voimakkaasti päätään hymyillen yhä. ”Lintuseni, olet
urhea, kun palaat tänne kertomaan tämän minulle vaikka olin
kieltänyt sinua palaamasta. Sinun tehtäväsi on kuitenkin nyt
suoritettu.” Hän astelee verkkaisesti ympyrää Linnun ympärillä.
”Minä en enää tarvitse neuvojasi, kiitoksia vain. Edellinen,
joka yritti neuvoa minua, on nyt paennut paikalta ja jättänyt
minuun kyltymättömän sodanjanon. Minä tarvitsen tämän
tilaisuuden, ja niin tarvitsee poikanikin. Poistun nyt keskustelemaan
armeijani johdon kanssa.”
”Sinun
poikasi tarvitsee parempia leluja ja äidin, joka näkee muutakin
kuin oman ylpeytensä.”
Elisabeth
siristää silmiään. ”Lennähän jo toisaalle, joku muu saattaa
tarvita kalliita neuvojasi. Sinusta on ollut jo aivan riittävästi
apua Cassiopeiassa.”
Lintu
ei voi tehdä mitään. Hän joutuu jälleen kerran poistumaan
Cassiopeiasta siivet maassa roikkuen. Elisabeth on hänen apunsa
toisella puolen, hän ei voi tehdä enää mitään muuta kuin katsoa
sivusta, kuinka kaksi vahvaa sukua tuhoavat toisensa samalla, kun
villit pääsevät tuhoamaan kaiken sen, mitä heistä jää
jäljelle. Linnusta ei tunnu enää edes pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti