Kirkkain tähti: luku 13

Luku 13: Pinnan alla

Ääni kohoaa ensimmäistä kertaa linnan korkeimmassa kerroksessa, Veronikan omassa tornissa. Veronika seisoo ikkunaa vasten, viha kuohuu yli, ranteisiin sattuu, jalkoihin sattuu, kaikki tapahtuu liian nopeasti eikä hän muista jälkikäteen enää mitään. Hän ajattelee vain sitä, että kohta olisi yö ja hän pääsisi livahtamaan merelle. Se on ensimmäinen ajatus. Toinen on se, että hän rankaisisi itseään käytöksestään sillä, ettei menisi. Pysyisi koko yön valveilla, käpertyisi sänkynsä nurkkaan ja odottaisi aamun valkenemista. Kenties ajattelisi kuolemaa ihan hetkisen, muistaisi miksei saa kuolla vielä ja jatkaisi kuten ennenkin. Koska hänen täytyy, koska se on hänen velvollisuutensa. Itsehän hän sen kaiken aiheuttaa.

Veronika huokaisee syvään. Hän on hetken kiitollinen siitä, että seisoo ikkunan vierellä yksin. Hetken hänen heikentynyt mielensä alkaa kaivata Altairiin ja muistella isää sekä veljeä. Sitten hän muistaa, että ne asiat, aivan kuten kuoleman ajattelukin, ovat kiellettyjen listalla. Veronikalla on useita kiellettyjen asioiden listoja. Joskus niitä, jotka muut kielsivät ja joskus niitä, jotka hän itse aikanaan kielsi. Sitten ne alkoivat sekoittua keskenään, eikä hän nykyään ole varma, miksi tai miten niistä tuli epätoivottuja. Niistä vain tuli, ja se riittää.

Onneksi hän on sentään täällä eikä Sea’s Endissä. Jos kuningatar olisi puhutellut häntä vielä kerran kahden, hän olisi varmasti kuollut. Hän oli tuntenut sen siellä. Sisällä kytevän vihan. Hän ei olisi lähtenyt Sea’s Endistä elossa. Jos hän olisi antanut puhutella itseään silloin, kun Lysander ei ollut katsomassa, Lysander olisi kuitenkin saanut tietää. Hänellä on aina silmiä kaikkialla, Veronika on oppinut olemaan tekemättä mitään. Valehtelu ei enää riitä, hänen on pakko kuolettaa itsensä kokonaan. Hän ei yksinkertaisesti uskalla enää tehdä mitään.

Joskus Veronika pysähtyy ajattelemaan sitä, miten hänen elämästään tuli sellaista kuin se nyt on. Hän muistaa nuoruutensa ja lapsuutensa metsässä, mutta ei muista mitään siitä ajasta, kun Lysanderin silmissä tuikki pelkkä onnellisuus. Aika, jolloin Veronika ei vielä osannut ulkoa eri katseita, eleitä ja sitä, milloin piti kieltäytyä keskustelusta jonkun toisen kanssa. Hän ei osannut ulkoa tarinoita, joita ulkopuolisille piti kertoa heidän elämästään. Eikä hän tiennyt ennalta tilanteita, joita tuli välttää. Hän uskalsi silloin vielä lähteä ulos High Waterista päiväsaikaan ja käydä satamassa. Siitä ajasta hän ei muista enää mitään. Se on kadonnut jonnekin muistojen syvimpään perukkaan, eikä hän usko sen koskaan palaavan takaisin.

Se kaikki alkoi vasta puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Siihen asti Lysanderilla oli säkenöivä hymy, merenväriset silmät ilman aaltoja ja lämpimät kädet siitäkin huolimatta, että niiden rystyset olivat aina haavoilla. Veronika ei koskaan kysynyt käsien haavoista, hän oletti niiden kuuluvan miehen vaikeaan työhön. Niihin ei kiinnittänyt huomiota silloin, kun kädet olivat muutoin siellä, minne hän halusi niiden menevän. Silloin ei ollut vielä olemassakaan aikaa, jolloin hän ei halunnut käsiä enää minnekään.

Lysander vei häntä rannoille, Aquilan suureen satamaan ja Vegan pienempään. Suuri määrä kalastajia ja meren säkenöivät sävyt auringon viimeisten säteiden armoilla. Ensin lämpimän turkoosia kuten Lysanderin silmätkin, sitten tummempaa, ailahtelevaisempaa ja lopulta syvää indigoa tähtien heijastuessa ylle.

Veronika rakasti jo silloin merta. Hän oppi tuntemaan sen luonteen ja pian hän jo tunnisti, miten sääolot vaikuttivat sen käytökseen ja kalansaaliin merkitykseen. Herttuattarena hänen ei tietenkään tarvinnut piitata kalastuksesta, mutta metsän keskellä kasvaneena hän tunsi suurta vetoa luontoon ja sen antimiin. Hänen miehensä ei ollut lainkaan niin viehättynyt kalanhajuisista satamista, mutta hän piti merta yhtä suurena ja ihmeellisenä kuin vaimonsakin. Ja hän oli sentään koko lännen herra, hänen tehtävänsä oli vahtia merta ja sen äärellä käytävää kauppaa. Naisen ei sellaisella tarvinnut hänen sanojensa mukaan päätänsä vaivata, mutta silti Veronikan sydämessä kyti ajatuksia, joita mies ei saanut tainnutettua. Silti Veronika kävi joka yö kalliolla katsomassa tähtien ja meren yhdistymistä. Siitä tuli hänen turvapaikkansa.

Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tulivat erikoiset kommentit tilanteissa, joissa niiden ei olisi pitänyt nousta pintaan. Sivaltavat sanat silloin, kun Veronika riisuutui tai puhui väärin, kun hän käveli väärin, söi väärin ja hengitti väärin. Se alkoi niin hitaasti. Hivuttautui heidän välilleen Veronikan huomaamatta mitään. Kohta hän alkoi huomata, ettei hän osannut enää tehdä mitään oikein.

Kun hän jo luuli tietävänsä tilanteen luonteen, hän opetteli miellyttämään. Hymyili oikeissa tilanteissa, teki paljon aviomiehensä puolesta ja kertoi Aquilan kaduilla pelkkää hyvää. Söi tietyllä tavalla, opetteli kävelemään hienostuneemmin, puki vain Lysanderin valitsemia asuja. Sitä kesti muutaman kuukauden, kunnes Veronika poljettiin uudelleen maahan. Ensimmäinen kerta, kun fyysinen väkivalta tanssi tiensä hänen elämäänsä, aloitti uuden suunnan.

Sen päivän Veronika vielä muistaa. Lysander oli valinnut hänelle upean, sifonkisen juhlamekon, jonka turkoosinkirjava sävy imarteli hänen pisamaista ihoaan ja oranssia hiuskuontaloaan. Altairissa kasvanut Veronika ei koskaan ollut mekkoihmisiä, mutta sitä mekkoa hän kantoi ylpeydellä. Hän oletti silloin miehensä ilahtuvan siitä, miten kauniilta hän näytti ja miten kuningas Lyrassa tulisi kehumaan veljensä vaimoa.

Lysanderilla ei ollut aikomustakaan ilahtua vaimonsa ulkonäöstä sinä iltana. Häneltä kesti vain muutama sekunti räjähtää. Veronika ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Hän oli nähnyt setänsä Ianin vihaisena, ja hän tiesi itse olevansa äkkipikainen, mutta mitään Lysanderin kaltaista hän ei ollut koskaan todistanut. Se, miten miehen merisilmät saattoivat vaihtaa perusilmettään muutamassa sekunnissa, miten haavoilla olleet rystyset nousivat ilmaan… Siinä ei ollut mitään eläimellisen pelottavaa eikä se ollut järjen sumentamaa raivoa. Se oli ikään kuin ennalta suunniteltua, hetkessä ulos purkautuvaa suunnatonta vihaa, jota vastaan Veronika ei voinut mitään. Kaikki tapahtui vain muutamassa sekunnissa, mutta ne muutamat sekunnit muuttivat kaiken Veronikan pienessä mielessä.

Sen lisäksi, että Veronika löysi silloin itsensä ensimmäistä kertaa lattialta verta ympärillään, hän sai kuulla monia asioita. Hän kuuli, että hänen pitäisi olla kiitollinen siitä, että kukaan huoli hänen kaltaisensa metsäläisen vaimokseen. Tietysti hän kuuli myös siitä, miten epäviehättävä hän oli vaikka hänet puki parhaimmasta sifongista valmistettuun asuun. Sen jälkeen Lysander osti vain rumia asuja, jottei Veronika vahingossakaan pääsisi tuntemaan itseään kauniiksi. Hienoimpiin pukeuduttiin vain Sea’s Endin käynneillä, jottei Lysander joutuisi naurunalaiseksi kuvottavan vaimonsa vuoksi.

Erikoisinta oli se, ettei Veronika koskaan sanonut vastaan. Ei ensimmäiselläkään kerralla. Hän omaksui heti asemansa uudessa elämässään, nieli sen mitään sanomatta. Veronika oppi pian, että jos hän huusi, häneen sattui, ja jos hän jätti huutamatta, häneen sattui silloinkin. Lysanderia ei yksinkertaisesti voinut miellyttää, joten hän asennoitui elämäänsä kaiken sen keskellä. Joka yö hän nukahti aviomiehensä syliin kuunnellen tämän sydämen sykettä.

Ja sitten siihen alkoi tottua. Kun siellä käy tarpeeksi monta kertaa, sitä alkaa uskoa siihen, että sen ansaitsee. Että sinne todella kuuluu, kivun ja lian maailmaan. Syvemmälle. Niihin hetkiin, kun veri sykkii suonissa, ohimoihin sattuu, päätä jomottaa niin lujaa että se tuntuu silmissä asti. Näkökyky heikentyy hetkeksi, ja kivun muuttuessa valkoiseksi millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, mitä silloin tuntee. Vain kipu merkitsee, olemassaolo kulkee heikolla jäällä. Tai kun Lysander muistuttaa häntä siitä, ettei hän kelpaa, että hän on vain Lysanderin armosta ja hyväntahtoisuudesta vielä olemassa ja hänen vaimonsa.

Jälkikäteen sitä ei edes muista, mitä tuli koettua. Valkoisen kivun jättämät jäljet näkyvät yhä, mutta niihin turtuu, ne oppii hyväksymään. Ja alkaa uskomaan, että ne ansaitsee. Vaikka tuntisi vielä lasinsirut selässään tai sortuneen kaapin jalkojensa päällä, ei muista, miksi niin on tapahtunut. Ainoa ajatus on se, että niin on ollut pakko tapahtua. Että sen on saanut itse aikaan.

Nytkin Veronikan jalat ovat syvillä haavoilla ja mustelmilla nilkasta ylöspäin, tuskin yhtään kohtaa on ilman tummia maalauksia. Ohimossa on iso haava, joka on jo lakannut tykyttämästä. Hän on siirtynyt ikkunan luota pois ja makaa sängyssään äänetönnä ja muistelee tapahtumia. Päässä on tyhjää. Hän tietää, mitä tapahtuisi, jos hän kysyisi, mitä tapahtui. Se olisi hänen oma vikansa. Hän olisi provosoinut, hän olisi huutanut ja riehunut niin kauan, että olisi törmännyt kaappiin itse. Tai aiheuttanut itse sen, että hänet sysättiin sitä vasten. Yhtä kaikki se olisi hänen oma vikansa, ja koska omaa muistikuvaa tapahtumista ei ole, on nieltävä se, mitä kerrotaan.

Ja siksi hän ei kysy. Hän ei tahdo kuulla sitä kenenkään muun suusta. Osittain hän yhä tietää, ettei ole provosoinut, ettei ole koskaan sanonut yhtään sanaa vastaan. Riidat ovat aina olleet yksipuolisia. Mutta hän ei koskaan syytä ketään muuta kuin itseään, sillä hän tietää ansaitsevansa jokaisen mustelman ja haavan ihollaan. Menneisyys on kietoutunut hänen ympärilleen ja muistuttanut häntä siitä, että mitä ikinä tapahtuukin, se on hänen vikansa. Hän on itse sinetöinyt kohtalonsa, itse aloittanut oman helvettinsä. Ja hänen se on myös kestettävä.

Joka kerta, kun uusi mustelma ilmestyy mekon alle piilotettaville alueille, hän muistuttaa itseään siitä, mitä on tehnyt. Ennen sitä hän tuntee hetken itsesääliä, kipua siitä, mitä joutuu alituisesti kokemaan. Sitten hän muistaa tekonsa, muistaa osallisuutensa ja syyllisyytensä, ja nöyrtyy jälleen. Hän ei saa sanoa mitään, sillä tämä on hänen rangaistuksensa. Hän tiesi jo lapsuudessaan, että avioliittoa tulisi välttää. Tämä ei ollut se, mitä hän oli kuvitellut saavansa, mutta hän tietää sen olevan hänen henkilökohtainen taakkansa ainoastaan yhdestä syystä. Siitä, josta hän ei ole koskaan puhunut.

Muiston ajatteleminen sattuu, mutta nyt hänellä on sellainen tunne, että hän antaa sen tulla. Tulkoon sellaisena kuin se on. Hän haluaa muistaa jälleen, miksi hän ansaitsee kaiken tämän. Hän tahtoo muistaa päivän, jona hän sinetöi kohtalonsa tarttumalla veitseen ensimmäisen ja viimeisen kerran.