Kirkkain tähti: luku 45

Luku 45: Ensiaskeleet

Villejä seisoo rykelmissä, he muodostavat isoja ryhmiä, joista jokainen on valmis lähtemään tiettyyn ilmansuuntaan. Etelässä olevan johtajan suunnitelmaan kuuluu, että joukot hyökkäävät joka ilmansuunnasta ja etenevät lopulta etelään, jossa suurin sotiminen on toivon mukaan siihen mennessä jo lakannut.

Arra ja Veronika seisovat Arran puumökin kuistilla ja katsovat, kuinka korkeintaan viisitoistavuotias poika keihäs kädessään roikkuu kahden henkilön käsivarressa. Veronikaa jo kerran vahtinut tummaihoinen nainen katsoo kädessään roikkuvaa poikaa kulmiensa alta ja pudistelee päätään. Veronika ja Arra kuulevat, kuinka poika mankuu naista ja tämän vieressä seisovaa miestä jäämään.

”En minä halua sotia, en halua tappaa, haluan jäädä tänne… Tämä on koti.” Epätoivo värjää pojan äänen.

Mies nyrpistää nenäänsä. ”Poikani, kaikkia tarvitaan siellä, minne olemme menossa.”

”Ja me olemme menossa kotiin. Tämä paikka on vain väliaikainen koti kansallemme, muistathan?”

”En minä halua muistaa! Minä haluan asua täällä!”

Hetkeen tiivistyy jotakin olennaista. Veronika tietää, mistä poika puhuu. Hän ja Arra vaihtavat surullisia katseita keskenään. Sen jälkeen heidän katseensa palaavat kolmikkoon. Mies on tarttunut poikaa rinnasta, nostaa tämän miltei yhdellä kädellä ylös ja huutaa kovalla äänellä suoraan tämän naamalle, että hän ei voi jäädä tänne. Juuri, kun Veronika on laskeutumassa kuistilta ihmisten joukkoon, vanha nainen astelee lähellä olevasta mökistä suoraan miehen ja lapsen luo.

”Että kehtaatte retuuttaa häntä noin!” nainen karjuu. Veronika ei ole koskaan kuullut yhdenkään naisen kohottavan ääntään siten. ”Ettetkö kuulleet, mitä hän sanoi? Hän ei halua sotia! Näpit irti hänestä, hän on vasta lapsi.”

”Therrin se jaksaa puoltaa lapsien oikeuksia”, nainen sanoo, mutta vie silti kätensä miehen olalle, jolloin tämä päästää irti lapsesta. ”Ottakaa nyt ihan rauhassa jokainen. Meidän poikamme täytyy tulla mukaan, johtajamme vaatii jokaista asetta pitelevää mukaan.”

Therriniksi kutsuttu nainen nauraa. ”Niin, Envy se tykkäsi komennella jo ennen kuin keplotteli itsensä johtajaksi.”

”Hän on sinunkin johtajasi, osoita kunnioitusta!” mies sähähtää.

Nuori poika katselee tilannetta sivusta. Hänen silmiensä epätoivo vaihtuu ihailevaksi kimmellykseksi, kun hän katsoo vanhaa naista. Tilannetta sivusta seuraava Veronika näkee naisessa jotakin etäisesti tuttua. Metsästäjien joukossakin oli aina niitä, jotka nousivat puolustamaan heikompia tilanteen äityessä pahaksi. Nyt vanha nainen on saanut saarnansa loppuun ja siirtyy kädet puuskassa takaisin mökkinsä luo.

Therrin jää katsomaan tilannetta hämmentyneinä seuraavaa kaksikkoa.

”No? Mitäs Arra?” hän kysyy. Ääni muuttuu hetkessä lempeämmäksi. Therrin astelee naisten luo ja nojaa kuistin kaiteeseen. ”Saanko tulla hetkeksi sisälle? Minä haluaisin hieman keskustella teidän kanssanne.

Arra nyökkää ujosti. ”Tule vain.”

He kävelevät Arran pieneen mökkiin sisälle. Lattialle on levitetty kankaita, pienen pöydän päällä on kaluttuja luita ja leivänmuruja. Nurkassa palaa kaksi kynttilää.

”Veronika, tässä on Therrin, meidän kaikkien äitihahmo”, Arra esittelee vanhan naisen. Nainen vie oikean kätensä vasemalle olalle tervehdykseksi, johon Veronika ei osaa vastata, sillä hän on tottunut niiaamaan. Therriniä eleen puuttuminen ei kuitenkaan haittaa. ”Therrin, Veronika”, Arra sanoo ja nyökkää Veronikaan päin.

”Aatelistyttö on päättänyt jäädä keskuuteemme, niinkö?”

Veronika säpsähtää kysymykselle. Hänen kykynsä erottaa ihmisten ivalliset ja ystävälliset äänensävyt toisistaan on edelleen hieman vajavainen. Lysanderin ystävällinen äänensävy ei välttämättä tarkoittanut mitään, sillä se saattoi vaihtua sekunneissa suunnattomaksi huudoksi tai kynsiksi ranteissa.

Therrin lyö Veronikaa kevyesti selkään. ”Hei, äläs nyt noin säikähtäneeltä näytä, lapsikulta. Tervetuloa porukkaan vaan. Sinulla näyttää olevan hyvä vaikutus meidän Arraamme. Arra ei ole hymyillyt koskaan tuolla tavalla.”

Veronika luo hämmentyneen katseen Arraan, joka kääntää katseensa nolostuneena pois. Silti hän hymyilee.

”Arra, minulla on sinulle paljon asiaa, mutta sodan kellot ovat soineet jo, joten yritän puhua lyhyesti. Tiedät, että meidän kansamme on odottanut tämänkaltaista hetkeä jo vuosikausia. Tämänkaltaista, mutta ei tällaista. Jos meidän rakas Carlamme olisi yhä elossa, tällaista ei koskaan tapahtuisi.”

Taas Carla. Carlaa ovat rakastaneet lämpimät, kauniit ihmiset. Veronikaa harmittaa, ettei hän koskaan ehtinyt nähdä tätä vain muutamien rakastamaa johtajaa. Tosin Veronika tietää, että jos hän olisi tavannut Carlan, hän ei saisi pitää Arraa kädestä.

”Therrin, kerro minulle rehellisesti, haluatko sinä kansamme tekevän tällaista? Usuttavan mahtisuvut toistensa kimppuun ja hyökkäävän sitten? Mehän olemme nyt matkalla tuhoamaan vartioimatta jätettyjä alueita. Kuinka alas oikein voimme vajota...” Arra painaa päänsä alas, Therrin vie kätensä hänen hartioille ja ravistaa.

”Pää pystyyn, tyttöseni. Minäkään en tahdo mitään tällaista.”

Arran näkevä silmä kirkastuu. Joku muukin ajattelee näin. Hän ja Veronika eivät ole yksin maailmassa.

”Olen nähnyt potentiaalin johtajassamme hänen ollessaan jo aivan pieni, mutta ikävä kyllä se potentiaali sai väkivaltaisia ja aivan liian ahneita piirteitä myöhemmällä iällä. Envyn kunnianhimo ja pelottomuus koituvat vielä hänen kohtalokseen, sanokaa minun sanoneen. Mikään tästä ei ole järkevää, ja jos olisi keino lopettaa tämä….” Lause jää kesken. Therrinin ilmeessä on jotain miltei pyytävää, miltei rukoilevaa. Arra ottaa vihjeen vastaan, mutta Veronika ehtii puhua aiemmin.

”Me voisimme tappaa Envyn”, Veronika sanoo. Hän, kerran elämässään tappanut, puhuu tappamisesta kuin se kävisi niin helposti. Niinhän se tavallaan käykin. Veitsi vaan on kädessä, sitten se täyttyy verestä, sitten mikään ei olekaan enää koskaan värillistä samalla tavalla kuin aiemmin. Punainen ei ole enää ikinä vain punaista.

Therrinin ilme vakavoituu, vanhat ja kauniit silmät katsovat suoraan Veronikaan. ”Niin”, hän sanoo hiljaa, ”niinhän te voisitte.” Hiljaisuus levittelee siipiään hetkeksi heidän ylleen, sitten Arra ottaa puheenvuoron. Niin hiljaisen, että ulkona sotaan lähtevät villit eivät kuule.

”Me voisimme paeta täältä, kiertää järven toiselta puolelta Aquilan porteille ja mennä sitä kautta Lyraan. Envy ei epäilisi meitä.” Veronika säpsähtää kuullessaan Aquilan mainittavan, Arra tarttuu häntä vaistomaisesti kädestä. ”Tai… Cassiopeiastakin voisi päästä.”

”Meidän täytyy käydä kertomassa minun veljelleni siitä, mitä tapahtuu”, Veronika sanoo ontolla äänellä. ”Minun on pakko kertoa Frejlle.” Minun on pakko nähdä Frej.

”Cassiopeian kautta Altairiin? Siinä välissä on Sadevuoret.”

”Ne voidaan kiertää. Ja sekä Frejn että Ianin on pakko saada tietää, että metsästäjiä tarvitaan pian kaikkialla maailmassa.”

”Meillä ei taida olla aikaa.” Arra puristaa kummatkin kätensä nyrkkiin ja hengittää raskaasti. ”Emmekä millään pääse kulkemaan siten, että omani eivät huomaa meitä.”

”On meillä aikaa, sinähän sanoit, ettei kukaan kansastasi hyökkää vielä pitkään aikaan. Lyran täytyy todella murtua ennen sitä.” Veronikan katse on kiveä, lyijynharmaata graniittia, pelkkää kovettunutta tahtoa. ”On oltava jokin reitti Altairiin.”

”Tunnelit”, Therrin puuttuu keskusteluun. Vanhan naisen kasvot ovat rennot, hänen kätensä ovat ristittyinä. Kumpikin naisista kääntyy katsomaan Therriniä, joka seisoo pitkänä heidän vieressään. ”Te voisitte kiertää itään ja mennä maanalaista tunnelia pitkin suoraan Altairiin. Se vanha hautana pidetty Begger’s Holehan on varmasti yhä siellä?”

Veronikan suu loksahtaa auki. Hän katsoo vuoroin Arraa, vuoroin Therriniä. ”Begger’s Hole ja maanalainen tunneli?” Hänen kotinsa. Hänen vanha kotinsa, turvalliset puunsa ja tutut reittinsä metsän keskellä. Tuttu Begger’s Hole, paikka, jonne isä kielsi aina menemästä. Hän ja Frej kävivät siellä silti kymmeniä kertoja ja yrittivät miettiä, kuinka syvä se oli ja mihin sitä oli käytetty aikanaan. He kertoivat siitä tarinoita toisilleen, keksivät mitä mielikuvituksekkaampia selityksiä sille, miksi heidän kotimetsässään on suunnaton onkalo.

Arra ja Therrin, muualla kasvaneet naiset, näyttävät täysin tottuneelta siihen tosiasiaan, että Begger’s Hole on osa tunnelistoa. Veronika ei ole koskaan kuullutkaan tunnelistosta. Tietysti ihmiset ovat tutkineet Begger’s Holen, mutta luolastosta kukaan ei ole koskaan maininnut. Ihmiset, jotka eivät ole syntyneet Altairissa, tuntevat tämän seikan Altairissa kasvanutta Veronikaa paremmin.

”Teidän kansannehan on täytynyt käyttää sitä luolastoa tuhansia kertoja...” Samassa Veronika ymmärtää. Arrahan oli metsästäjänä Veronikalle tuntemattoman ajan. Begger’s Holen kautta hänen on täytynyt pitää yhteyttä omiinsa. Veronikan tajunta laajenee pelottavan nopeasti.

”Aivan niin, tyttöseni”, Therrin naurahtaa, ”ja nyt te kaksi voisitte mennä sitä kautta huomaamattomasti Altairiin, puhua sille sinun veljellesi ja pyytää jostain hevosen, jolla ratsastaa Lyraan.”

”Ja Lyrassa me etsisimme Envyn ja tappaisimme hänet.” Nyt Arrankin ääni on ontto. Hän on hyväksynyt tehtävänsä, oman suuntansa tähdenlentona.

”Jotakuinkin niin.” Naiset pitävät vielä toisiaan kädestä, ja Therrin vie laihan ja ryppyisen kätensä niiden päälle. Lämpö virtaa kädestä käteen, mielestä mieleen.

Therrin katsoo kahta nuorta naista kirkkailla, vaaleanharmailla silmillään. Hänen iäkkäät kasvonsa ovat yhä kauniit, mutta menneet vuodet ovat piirtäneet niille merkkinsä. Ennen paksut, tummanruskeat hiukset soljuvat nyt osittain harmaantuneina palmikkoina hänen selkäänsä. Therrin on täynnä lämpöä, ja Veronika ymmärtää, miksi Arra kutsui tätä naista kaikkien kansalaistesa äidiksi. Pieni pisto iskee tykyttävään sydämeen.

Pisto yllättää Veronikan täysin: hän ei ole ajatellut sitä koskaan, mutta siellä se on aina ollut. Veronika on kasvanut ilman äitiä osaamatta edes kaivata sellaista. Nyt hän ymmärtää ensimmäistä kertaa, miksi ja mihin ihmiset etsivät äitihahmoja. Pisto tuntuu samaan aikaan kylmältä ja kuumalta, se on korventava hyytävän kylmällä tavalla.

Therrinin ja Arran käsien lämmöt kuitenkin leviävät kehossa sydämeen asti, pisto haihtuu hiljaa taka-alalle mutta ei poistu kokonaan. Nyt Veronika muistaa taas yhden asian, joka häneltä on aina puuttunut.

”Teidän täytyy muistaa, että Envy on tällä hetkellä kuninkaanlinnassa. Sinne ei niin vain mennä.”

Arra nyökkää. ”Sitten, kun olemme siellä asti, meidän omamme osaavat raivata meille tien.”

”Minä olen käynyt linnassa useasti.” Kädet irtoavat toisistaan, kaikki jäävät katsomaan Veronikaa tämän päästettyään toteamuksensa heleällä äänellään ulos. Therrinin ja Arran katseet kysyvät heidän huuliensa puolesta. ”Minä olin kuninkaan nuoremman veljen vaimo, tietenkin minä olen käynyt linnassa.”

Veronika huomaa käyttävänsä imperfektiä ja miltei säikähtää huomatessaan miten suuri ero on olemisella ja olleella. Hän ei ole eikä tule enää koskaan olemaankaan Lysanderin vaimo. Tässä maassa avioliitot päättyvät vain kuolemaan, mutta Veronika tietää syvällä sisimmässään, ettei enää palaa Lysanderin luo. Ei pelkästään siksi, että pelko on edelleen suunnattoman suuri.

”Hienoa”, Arra kuiskaa sellaista lempeyttä ilmeessään, että Veronika huomaa miettivänsä, miten hän ansaitsee osakseen sellaisen ilmeen. Edellisistä rakkauden ja välityksen eleistä on liian kauan aikaa. Veronika muistaa vielä yön, jolloin hän yritti hukuttaa itsensä. Hän muistaa veljensä lämpimän halauksen, mutta tietää, että on sen jälkeen syntynyt uudesti niin useita kertoja, ettei enää tunnista samoja tuntemuksia. Hän on sukeltanut tyhjyyden läpi kauemmas täysin uuteen tietoisuuden tilaan, jota ei itsekään tunne vielä kunnolla.

”Lapset, lähtekää heti, niin aika voi vielä olla teidän puolellanne”, Therrin sanoo nojaten pöytään. Hänen pitkä kehonsa näyttää yhtäkkiä paljon hauraammalta. ”Minä en enää voi tarttua aseeseen ja puolustaa sitä, millä todella on merkitystä.” Vanhan naisen silmät näyttävät ikivanhoilta, kaiken nähneiltä. Niiden katse on valovuosien päässä. ”Muistakaa, mistä tämä kaikki on lähtöisin. Ihmisistä, jotka kuolivat kahleet käsissään. Niistä, jotka rakensivat piiskaniskut selässään muurin niille, jotka olivat uskaltanut kapinoida piiskaniskuja vastaan.”

Kyyneleet löytävät jälleen tiensä Veronikan silmiin, kun hän ajattelee koko tilanteen kieroutumista. Milloin vallasta tuli niin tärkeää, että tähdet ummistivat silmänsä ihmisten julmuudelle ja antoivat heidän korvata oikeuden vallanhimolla?

Arra painaa päänsä Veronikan olkaa vasten ja hyväilee hiljaa hänen poskeaan. Hetkessä on jotakin suunnattoman intiimiä, suunnattoman kaunista.

Therrin nousee jälleen koko pituuteensa ja hymyilee nuorille naisille. ”Lähtekää, lapset, lähtekää jo.” Hän kurottautuu ottamaan Arran ja Veronikan syleilyynsä. Therrinin ohuet sormet heidän selissään ovat Veronikalle aivan liikaa, ja muutaman vavahduksen saattelemana kyyneleet pääsevät jälleen ulos. Therrin puristaa lujemmin.

Kun kosketus päättyy ja Veronika pääsee pyyhkimään kyyneliään, Therrin siirtyy kohti ovea ja avaa sen. ”Arra… Muista, että se, mitä te menette tekemään, on oikein. Älä anna Envyn enää määrätä sinun matkasi suuntaa.”

Arra nyökkää ja kävelee ovelle Veronika perässään. ”Kun sota päättyy, minä tulen hakemaan sinut, Therrin.”

Vanha nainen hymyilee surumielisesti. Hänen ei tarvitse sanoa mitään vastaukseksi. ”Niin, ja Arra, sinun täytyy löytää Ramona. Hän on yhä pelastettavissa.”

Tosiaan, Arra ei ole huomannut ollenkaan ajatella Carlan pikkusiskoa, Envyn uskotuinta alaista. Valkoista tyttöä, joka on eristänyt itsensä käskyillä kaikista tunteista ja moraalisista velvollisuuksista. Arra tietää, että Ramona voisi hyvinkin suostua heidän matkaansa, jos ei vain olisi niin johdatettavissa. Niin uskollinen Envylle. Eihän Arra silloin voi tietää, että Ramona on jo päiviä sitten saanut muistonsa ja taistelutahtonsa takaisin.

Therrin kuitenkin näyttää aina tienneen, että Ramonassakin on vielä jotakin, joka pitää kiinni maallisista normeista. Inhimillisyydestä. Therrin katsoo ovesta ulos astuvia Arraa ja Veronikaa kuin näkisi heidät viimeistä kertaa. Siihen on aina varauduttava, kun miekat ja veitset on kerran kohotettu ilmaan.

Naiset lausuvat toisilleen nopeat hyvästit. Arra ja Veronika astuvat ulos ovesta, Therrin seuraa perässä muttei jatka matkaansa yhtä pitkälle. Ovi suljetaan. Matka alkaa, eikä kukaan vielä tiedä, miten se tulee päättymään.