Kirkkain tähti: luku 61

Luku 61: Armosta

Osa katseista kääntyy suoraan Elisabethiin, osa pysyy yhä vihollisessa. Muurintakainen kansa on ollut liian kauan poissa täältä voidakseen katsoa suopeasti niitä, jotka on saapunut tappamaan. Villit kuitenkin ymmärtävät, ettei vastarinnassa olisi järkeä juuri nyt. Elisabeth Wainwright kohoaa kaikkia muita korkeammalle, hän asettuu johtamaan sortuneita ja vahingoittuneita.

”Kansalaiset!” Elisabeth aloittaa kohottamalla äänensä korkealle. Hän nostaa oikean kätensä ylös ja puristaa sen nyrkkiin. Haarniska kilahtelee. Aurinko piirtää kuvioitaan savupilven takaa, säteet tanssivat vaaleilla kasvoilla ja pitkillä mustilla hiuksilla. Elisabeth näyttää todelliselta johtajalta loiste ympärilleen kietoutuneena.

”Kansani, te olette tulleet pitkän matkan! Jo sukupolvia olette kärsineet väärän vallan alla, jo sukupolvia kullan paino on painanut harteitanne. Ei enää! Minä, Elisabeth Wainwright, sukuni päähaaran vanhin, otan nyt syntymässä minulle suoduin valtuuksin tämän kuningaskunnan omistukseeni. Kohottakaa kätenne uudelle hallitsijallenne!” Elisabeth nostaa päänsä ylös, ja vain hetken ajan näyttää siltä, että aurinko piirtäisi kruunun hänen suortuvilleen.

Osa nostaa kätensä oitis ylös ja alkaa huutaa uuden kuningattarensa nimeä. Wainwrightin soturit tuntuvat halkeavan liitoksistaan, heidän onnensa kukoistaa. Myös kaupunkilaisia liittyy huutoon, sillä villejen jälkeen mikä tahansa kelpaa heille. Linnan yhdellä parvekkeella Ramonan vierellä seisova Arra muistaa Envyn kanssa käyneensä keskustelun. Hän muistaa Envyn sanat siitä, että sortunut kansa ottaa kenet tahansa uudeksi jumalakseen. Kätensä kohottaneet ihmiset kumartuvat alas, vaikenevat, antavat hiljaisen kunnioituksensa tai pelkonsa pyhittää hetken Elisabethille. Valitettavasti Arra muistaa myös omat sanansa Envyn kanssa käymässään keskustelussa.

Entä ne, jotka eivät kumarra?

Envy oli peloton ja raukkamainen ihminen, mutta hän oli oikeassa. Yhden ihmisryhmän sisällä on eroavaisuuksia, saati sitten useiden eri ryhmien. Kaikki eivät voi asettua samalle viivalle, osa perääntyy ja osa talloo viivan pois. Arra katsoo, kuinka osa ihmisistä kohottaa aseensa yhä ylemmäs kuitenkaan käyttämättä niitä. Elisabethin vihreiden silmien katse pyyhkiytyy ihmisten yli, mutta silti osa pysyy uhmaavana.

”Ensimmäinen tekoni Annorlundan hallitsijana ei mieluusti ole kapinoivien sielujen niittäminen, mutta jos tilanne sitä vaatii, niin on tapahtuva”, Elisabeth julistaa. Tavalliset kansalaiset tai metsästäjät eivät enää jaksa kohottaa käsiään, osa metsästäjistä kumartaa jo nöyrästi. Metsästäjien työvalaan kuuluu noudattaa Annorlundan ylimmän hallitsijan tahtoa, ja Lir Laygoldin kuollessa tilanne näyttää siltä, että uudella vallananastajalla on ylin sana. Monikaan ei vielä tiedä seuraavan Laygoldin perillisen, Lysanderin kuolemasta, mutta uskovat samaan periaatteeseen kuin vuosikymmeniä sitten eläneet ihmiset uskoivat: se, joka vallan taistelee itselleen, on hallitsija. Sukupolvien takainen vääryys on korjattu, kuningassuku Wainwright on saanut paikkansa vallan kahvassa.

Villejen reaktiot ovat monimuotoisimmat. Osa pysyy yhä tikkusuorana pystyssä, osa on kumartanut jo ensimmäisten joukossa. Muutamat Arran ja Ramonan vanhat toverit luovat heihin vihaisia katseita, muutamat silmäilevät Envyn ruumista tyytyväisyyttä ilmeessään. Osa puolestaan näyttää siltä, ettei tiedä, miten päin heidän tulisi kääntyä. Minuuttien hiljaisuuden jälkeen tietty osa villeistä vaihtaa kiivaita katseita ja alkaa juosta. He juoksevat pois ihmismassan keskuudesta, poltettujen kankaiden ja torien yli aina Sea’s Endin sortuneen portin yli ja sen taakse. He juoksevat pois. Elisabethin soturit vetävät miekkoja huotristaan, mutta Elisabeth nostaa kätensä sen merkiksi, etteivät sotilaat saisi lähteä perään.

”Antaa heidän mennä”, Elisabeth lausuu tyynesti, ”heitä ei ole paljoa. He vastaavat teoistaan myöhemmin. Te muut sen sijaan...” Elisabethin sanojen myötä jokainen paikalle jäänyt villi kohoaa täyteen pituuteensa. Arra ja Ramona erottavat korkealta Alexanderin seisovan aivan lähellä linnan portaita. Isolta mieheltä on lähtenyt toinen korva irti, vasen puolisko päästä on täynnä veristä sohjoa.

Tässä vaiheessa naiset tietävät, että heitäkin tarvitaan. He juoksevat linnasta alas, kiertelevät useita kerroksia ja käytäviä päätyen lopulta ulos suurten portaiden luo. Elisabeth kääntää katseensa nuoriin naisiin. Ilme on sekoitus kunnioitusta ja hiljaista hyväksyntää. Arra ja Ramona tekevät kumarruksen tapaisen eleen ja siirtyvät pian pois portailta, omiensa joukkoon. Omiensa, jotka he ovat pettäneet, mutta jotka ottavat heidät vastaan edelleen.

Kukaan ei suojaa Elisabethia, vaikka kaksi villinaista juuri käveleekin hänen ohitseen. Kuka tahansa saattaisi koska vain ampua jousella Elisabethin alas kuten he tekivät Veronikalle. Elisabeth kuitenkin luottaa siihen, että nämä ihmiset pysyvät hänen ympärillään eivätkä tee hänelle mitään. Siihen hän aikoo hallintonsa perustaa; syvään luottamukseen.

Villit kokoontuvat muiden kansalaisten keskelle yhdeksi suureksi riviksi. Ramona, joka seisoo joukon kärjessä, katsoo asiakseen puhua kansalaistensa puolesta. Jopa Alexander katsoo häneen luottavaisesti.

”Me emme kumarra sinua, kuningatar Elisabeth, sillä kansamme ei ole syntynyt sitä tarkoitusta varten”, Ramona aloittaa. Elisabethin ilme pysyy muuttumattomana. ”Mutta me annamme henkemme käsiisi, me, jotka emme paenneet sanojasi. Olemme sinun kansalaisiasi, osa tätä kuningaskuntaa.” Arra nyökkää hyväksyvästi vierellä.

Hetken aikaa kuninkaanlinnan edessä vallitsee täysi hiljaisuus. Lumikiteitä leijailee likaisen ilman keskellä, ne kieppuvat auringonvaloa vasten saaden sodan tuhot näyttämään hetken ajan kauniimmilta. Elisabethin katse kiertää jälleen kaikkea, joka hänen eteensä avautuu. On luonnottoman kaunis päivä päättää sota. Aurinko paistaa hänen hallintokautensa alulle, se kannustaa häntä avaamaan suunsa ja tekemään sen, mikä on oikein. Elisabeth tietää, että yksikään hänen isoäitinsä tai -isänsä ei olisi kenties tehnyt niin kuin hän nyt aikoo tehdä. Hän on kuitenkin oppinut jo ymmärtämään, ettei hänen sukunsa kunnia tarkoita kaiken sen toistamista, mitä suku on vuosisatojen ajan tehnyt. Elisabeth tekisi oman lukunsa Wainwrightien historiaan.

”Kenenkään muun kohtalosta minä en päätä tässä, en nyt, mutta te, jotka olette henkenne minun käsiini laskeneet, te saatte tuomionne tässä hetkessä.” Elisabethin ääni pysyy kirkkaana ja riittävän kuuluvana. Katseet kerääntyvät, muutama villeistä vapisee. ”Te olette tulleet tänne aikeenanne tuhota tämä yhteiskunnan muoto. Te olette vuosikymmenten ajan tuhonneet paikkojamme ja tappaneet ihmisiämme.” Villien hengitys hidastuu, tuskin kuuluu. ”En kuitenkaan voi tuomita teitä esi-isienne teoista kuten ette tekään meidän.” Elisabeth muistelee Veronikan sanoja ja sitä suunnatonta vihaa ja oikeudenmukaisuutta, joka naisessa oli ollut. Hän oli ollut niin kirkas, niin hohtava. ”Minä aion tuomita teidät siitä, että olette hyökänneet Lyraan aikeenanne tuhota nykyinen kuningaskunta. Koska teidän joukostanne osa on kohonnut myös päättämään sotamme, ja olette nyt rehellisinä edessäni, ette tule maksamaan teoistanne hengellänne.”

Huokauksia. Osa putoaa polvilleen. Alexander ottaa vierellään seisovan pojan kiinni ennen kuin tämä ehtii tippua. Arra huokaisee syvään ja katkonaisesti, kyyneliä putoilee hänen silmistään. Ramona vie nopeasti kätensä tämän olkapäälle ja taputtaa kevyesti. He selviäisivät hengissä seuraavaankin aamunkoittoon.

”Minä tuomitsen teidät rakentamaan uudelleen kaiken sen, mitä olette tuhonneet”, Elisabeth jatkaa, tällä kertaa jyrkemmin, ”te ette ole enää orjia, tässä maassa ei olla enää moniin vuosiin sallittu orjuutta. Ei ole syytä pelkoon. Kun Lyrasta on jälleen kasvanut loistokas ja menestyvä kaupunki, teidän ruumiinne ja sielunne ovat velasta vapaat ja valmiita kouluttautumaan ja hankkimaan työtä. Sen jälkeen yksikään kansalaisenne ei ole enää villi tai epätoivottu omiemme silmissä.”

Ramona nyökkää. Pieni hymy kohoaa hänen kauniille kasvoilleen. ”Kansamme kiittää, teidän korkeutenne.”

”Entä ne, jotka pakenivat? Täältä lähti moni sellainen, joka ei aio kumartaa teidän korkeuttanne.” Huomion tekee nuori poika.

”Vastuutaan pakeneville älkäämme osoittako vähintäkään myötätuntoa”, Elisabeth sanoo. Pojan ilme murtuu. Arra ja Ramona tietävät, että toinen tämän vanhemmista on juossut pois. Sellaisia kohtaloita ei nyt voida välttää.

”Ja te kaksi”, Elisabeth sanoo vielä osoittaen Arraa ja Ramonaa, ”te kaksi olette vapaita päättämään, miten menettelette velkanne kanssa. Te nousitte avoimeen kapinaan johtajaanne vastaan ja päätitte tämän sodan.” Elisabeth siristää silmiään Ramonan kohdalla. ”Tahdon keskustella teidän kanssanne henkilökohtaisesti. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Nyt te kaikki olette vapaita hyvästelemään ne, jotka olemme menettäneet. Metsästäjät, palatkaa leiriinne ja viekää kuolleenne mukananne. Myös muut maanosat täytyy tarkistaa, en tahdo yhdenkään kuolleen jäävän ilman kunniakkaita hautajaisia.” Hän ei aio antaa edes Lir Laygoldin tai Envyn ruumiin jäädä makaamaan kylmään maahan.

”Kun kuolleemme on hyvästelty asianmukaisella tavalla, me palaamme asioihin. Me palaamme tämän maan tilanteeseen.” Elisabeth vie kädet rinnalleen ja kumartaa nöyrästi kansalaistensa edessä. Ylpeys saa väistyä, hän kumartaa puolestaan sotineille ja kaikille niille, joiden hengellä rauhasta on maksettu. Hänen olemuksensa hukkuu auringonvaloon ja suosionosoituksiin. Uusi hallintokausi on alkanut.