Luku
27: Alistetut
Seuraava
päivä on ehtinyt kulua loppuunsa, eikä Arran lupaamaa päämäärää
ole vieläkään ehtinyt tulla vastaan. He ovat kävelleet pitäen
lyhyitä taukoja, välillä Arra on siirtänyt osan omista
vaatteistaan Veronikalle, jotta tämä ei ole jäätynyt hengiltä.
Veronika on antanut Arran tulla jopa iholle, lämmittää itseään.
Siihen ei ole liittynyt mitään lämmitystä erikoisempaa, mutta
silti Veronikasta tuntuu erikoiselta päästää tuntematon ihminen
niin lähelle itseään. Kenties sekin on vain yksi niistä asioista,
joista hänen tyhjyytensä ei ole enää oikein mitään mieltä.
Kun
Veronika laskee heidän kävelleen jo puolentoista päivän ajan, hän
alkaa kuulla jo kauakaa ääntä, jollaista ei ole kuulunut missään
päin Annorlundaa. Se kuulostaa aivan mereltä, mutta jokin siinä on
soinniltaan erilaista, villimpää. Arra havaitsee Veronikan
ihmetyksen ja naurahtaa hieman.
”Olemme
ihan pian perillä”, Arra sanoo kommentoimatta ääntä.
”Mutta
tuo ääni”, Veronika henkäisee, ”en ole koskaan kuullut
tuollaista.” Hänen huulensa ovat niin kohmettuneet, ettei hän
tunne suustaan ulos pääseviä ääniaaltoja.
Arra
kohottaa tummia kulmiaan. ”Ai vesiputous vai? Tulet pitämään
siitä.”
Jostakin
syystä Veronika uskoo Arraa kyseenalaistamatta. Vesiputous kuulostaa
jälleen kerran yhdeltä sellaiselta asialta, jonka luonto on
kehittänyt ilahduttaakseen siellä asuvia ihmisiä.
Kun
he astelevat eteenpäin lumisessa maisemassa, Veronika havaitsee
järven vasemmalla puolellaan. Järvestä lähtevä joki kiemurtelee
metsän puiden välissä ja sen yli kulkee pieni silta. Siltojen
takana hän näkee ihastuttavimpia pikkumökkejä, joita on koskaan
havainnut. Pienikokoiset rakennukset erikoisine rakennustekniikoineen
sekä hämmentävät että ilahduttavat Veronikaa.
Arra
kuljettaa Veronikan sillan ohi ja käskee tämän varoa maan
töyssyjä, sillä kivet saattavat pilkistää paksunkin
lumikerroksen alta. Veronika haluaisi sanoa, että hänen jalkansa
eivät tunne niinkään paljoa, että huomaisivat, jos kivi tulisi
vastaan.
He
ohittavat muutamat mökit ja näkevät ensimmäiset ihmiset. Veronika
säpsähtää, kun vanhempi naishenkilö kävelee heidän ohitseen ja
astelee suoraan heidän sivullaan olevaan mökkiin sanomatta heille
mitään. Oikealla puolella kaksi nuorempaa, noin
viisitoistavuotiasta poikaa kierivät lumessa. Veronikalta kestää
hetki ymmärtää, ettei poikien pyöriminen ole pelkkää leikkiä.
Heillä on käsissään teräaseet, jotka kimaltavat kohotessaan
ilmaan ja heijastaessaan lumen valoa.
Mitä
pitemmälle he menevät, sitä kovemmaksi vesiputouksen jyske käy.
Lumi ei pääse eristämään sen ääntä, sen ääni tunkeutuu
selvänä Veronikan korviin. Hän keskittyy siihen silloinkin, kun
pienten mökkien keskellä olevasta suuremmasta rakennuksesta kävelee
suurin hänen koskaan näkemänsä mies ulos. Miehen käsivarret ovat
paksummat kuin Veronikan vyötärö, ja hänellä on pituutta ainakin
puolentoista Veronikan verran.
Mies
virnistää leveästi nähdessään Arran. Arrasta ei voi sanoa
samaa. Hän säpsähtää ja vie kätensä sokean silmänsä päälle
kiskaisten kankaan pois sen päältä. Kankaan alta paljastuu
valkoinen, arpien ympäröimä silmä, joka verestää reunoista.
”Siihen
sattuu edelleen ihan yhtä paljon”, Arra murahtaa miehen tullessa
puhe-etäisyydelle.
”Niin
pitääkin”, mies sanoo. Hänen äänensä rasahtelee Veronikan
kuuloelimissä, se tekee jollakin tasoa kipeää. Ei kenelläkään
ihmisellä pitäisi olla tuollaista puheääntä. ”Mutta teit kuten
käskettyä. Hyvä. Voit poistua.”
Veronikan
silmät laajenevat. Hän oletti jotakin tällaista tapahtuvan, mutta
seuraava tapahtumasarja yllättää hänet täysin. Arra älähtää,
ja Veronika ehtii nähdä miehen lyövän hänet alas ennen kuin mies
kolauttaa Veronikaa päähän juuri sellaisella voimalla, joka
riittää sammuttamaan hänen tajuntansa hetkeksi.
Seuraavaksi
Veronika herää suuresta puulla ympäröidystä tilasta, jonka
reunoilla palaa tulia. Hän itse havaitsee olevansa kiinni jossakin.
Päätä jomottaa, mutta jomotus väistyy taka-alalle lämmön
levitessä hänen kehoonsa. Suurikokoinen mies seisoo hänen
näkökenttänsä rajamailla. Veronika erottaa ainoastaan suuren
keihään tämän kädessä. Mies mitä ilmeisemminkin vartioi
Veronikaa.
”Sinulta
kesti puolet vähemmän aikaa virota kuin oletin”, mies murahtaa.
”Minä…
olen kasvanut metsässä”, Veronika saa sihistyksi, ”olen
tottunut kipuun.” Ei se ollut metsä, joka opetti hänelle, miten
otetaan vastaan iskuja tai kuinka kauan niihin kestää turtua.
Miehen ei kuitenkaan tarvitse tietää sitä.
Mies
ei vastaa mitään.
”Arra
siis toi minut tänne ihan vain… Niin, miksi hän toikaan minut
tänne?” Veronikan tajunnassa humisee ja pyörii edelleen, mutta
hän on kokenut pahempaakin. Sidottuna täysin vieraassa paikassa
ison ja ilmeisestikin vaarallisen miehen kanssa ei ole suinkaan pahin
mahdollinen skenaario.
”Sitä
saat kysyä tytöltä itseltään”, kuuluu vastaus. ”Saat
muutenkin kiittää Arraa monesta. Hän on aina ollut siitä
itsepäinen, että tekee kaiken liialti miten haluaa eikä juuri ota
muilta ohjeita. Harmillista.”
”Kiittää
monesta? Siitäkin, että hän toi minut tänne vangittavaksi?”
Sitten Veronika muistaa auringon Arran naurussa. Ja sen jälkeen
kylmän, mustan veden painon keuhkoissa. Missä vaan olisi parempi
kuin Aquilassa, siellä häntä odottaisivat vain aallot. Hän itse
päätti seurata Arraa.
Veronika
näkee silmänurkastaan miehen pudistavan päätään. ”Arra on
kunnon tunteilija, ei hän voi jättää palelevaa naista
avuttomaksi. Hän vaati saada vahtia sinua jälkeeni ja piti huolta
siitä, etten tee sinulle mitään pahaa. Niin kuin minua nyt
kiinnostaisi tehdä sinulle yhtään mitään, minähän olen vain
fyysistä voimaa johtajani tarpeisiin ja sillä hyvä.” Mies
naurahtaa kuivasti. ”Arra puolestaan saattaa koittaa jotain
kanssasi, ole varovainen. Sillä on aina jotain mielessään.”
Veronika
ei rekisteröi sanojen todellista merkitystä. ”Yrittää jotakin
kanssani?”
Miehen
nauru on kuin kivi kiveä vasten, vihlovaa ja kivuliasta. ”Niin,
ihan varmasti hän kokeilee sinua. Etkö ymmärrä, mitä tarkoitan?
Puhun tietenkin seksistä.”
Veronikan
suu loksahtaa auki. ”Anteeksi kuinka?”
”Arrahan
tunnetaan siitä, että hän koettaa jokaista vastaantulevaa naista.
Yrittää kai paikata Carlan jättämää tyhjyyttä, mutta eipä
sitä rasavilliä kovin moni huoli. Kokeilee se pian varmaan
sinuakin.”
Jokaista
naista? Veronika ei olisi osannut ajatella asiaa siten. Kaipa
sellaiset seikat eivät näy ulospäin. Veronikalle sillä ei
juurikaan ole merkitystä, mitä kukakin toiselta haluaa, kunhan se
tapahtuu molempien hyväksymissä rajoissa. Niin kauan, kun kukaan ei
alista toisen sielua, sukupuolella tai millään muullakaan tuskin
olisi merkitystä.
”Niin
että pidä varasi, se tulee varmasti lähentelemään sinua
varsinkin kun olet sidottuna”, mies naurahtaa. Veronika ei osaa
ajatella lämmintä ja turvallista Arraa lähestymässä itseään
vasten hänen tahtoaan. Sellaista ensivaikutelmaa tyttö ei ollut
antanut.
Ovelta
kuuluu rasahdus, mies kävelee Veronikan vierelle ja kuiskaa tämän
korvaan: ”Siinä paha, missä mainitaan. Tosin jos mielesi tekee
kokeilla, niin anna mennä, hän on kuulemma hyvä.” Veronika
vastustaa halua sylkeä miehen kasvoille.
Arra
kävelee sisään valkoisessa ihonmyötäisessä takissa, jota pitää
keskeltä kiinni suuri musta vyö. Vyössä on samoja kuvioita kuin
suuren miehen vaatteissakin. Luonnottoman valkoiset vaatteet luovat
kauniin Arran tumman ihon ja hiusten kanssa. Tytön liikkeissä ei
kuitenkaan ole enää samaa kevyttä lempeyttä kuin aiemmin, hänen
askelluksensa ja kehonsa liikkeet ovat kovat. Arra on omiensa luona.
Suuri
mies poistuu hekottaen paikalta Arran luodessa tummia katseita hänen
peräänsä. ”Pahoittelen Alexanderin käytöstä, hän on aina
tuollainen”, Arra toteaa ja pysähtyy sopivalle etäisyydelle
Veronikasta. Sidottuna Veronika ei ylettäisi koskettamaan Arraa,
joten välimatka on sopiva.
”Entä
sinä, oletko sinäkin aina tällainen? Onko tämä sinulle ominaista
käytöstä?” Arra säpsähtää kuullessaan myrkyllisen sävyn
Veronikan äänessä. ”Entä aiotko olla pahoillasi siitä
kaikesta, mitä tähän asti on tapahtunut? Pyydätkö anteeksi sitä,
ettet antanut minun tappaa itseäni vain siksi, että voisit tuoda
minut tänne omiin tarkoitusperiisi? Erittäin jaloa.” Veronikan
pieni ruumis tärisee. ”Tai sitä, että minut sidottiin tähän
tolppaan kuten eläin? Vaiko kenties sitä, mitä tämän jälkeen
tapahtuu – kun aina tuollaiset isot miehet raiskaavat ja
tappavat minut, ja tunnen heidän eritteensä kurkussani ja päälläni
ja –”
”Älä!”
Arran huuto on korkea, se pysäyttää hengitysilman paikalleen. Aika
ei liiku eteenpäin, naiset katsovat toisiaan.
”Kukaan
ei raiskaa tai tapa sinua”, Arra sanoo niin hiljaa, että äänen
heikkoutta voisi nimittää jopa katumukseksi tai myötätunnoksi.
”Sellainen ei ole missään kohtaa kuulunut suunnitelmaan.”
Sanat
eivät kuitenkaan auta, ne ruokkivat Veronikan liekkejä. ”Miten
herttaista, että päätit varjella minua sellaiselta, vaikka olit
kuitenkin valmis tuomaan minut tänne.”
Arran
näkevässä silmässä välähtää, hänen kehonsa jäykistyy.
Veronika näkee, miten hän hengittää muutaman kerran erittäin
voimakkaasti sisään ja ulos, rauhoittuu sitten ja alkaa taas puhua.
”En tietenkään voi puolustella sitä, että olen tuonut sinut
tänne vain jotta sinut voitaisiin sitoa ja sinua voitaisiin vahtia”,
hän aloittaa huokaisten syvään, ”mutta sinä et tiedä mitään
tästä tilanteesta. Et mitään.”
”Koska
et kertonut minulle!”
”Kuuntele
minua nyt! Sinulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu tehdä
kokoajan jotakin jonkun muun puolesta, jonkun muun ajatusten
pohjalta. Tai siitä, kun sinulla on jatkuvasti veitsi kurkullasi,
tottele tottele tottele tai sinä kuolet.”
Veronika
naurahtaa. ”Voi, kyllä minä tiedän.” Sen ääneen sanominen
tuntuu hyvältä. Tyhjyyden keskeltä erottuva viha on kaunista,
kirkkaanpunaista vihaa. Se on upeaa. ”Minä todellakin tiedän,
miltä se tuntuu.”
”Vaikka
tietäisitkin, sinä tuskin olet koskaan lähtenyt kotipaikastasi
vain voidaksesi kuulla jälkikäteen, että...” Arra pysähtyy.
Kyyneleet tekevät tuloaan, eikä hän todellakaan halua niiden
tulevan. ”Ei, unohda se. Tästä ei tarvitse keskustella. Minä
joudun jatkuvasti tottelemaan, tekemään kuten sanotaan, ja se
sattuu hetki hetkeltä enemmän, koska kukaan ei enää pidä
puoliani. Olen yksin. Menetin silmäni, koska en ollut pitänyt
yhteyttä tänne tai saanut vietyä yhtä ylhäistä henkilöä pois
Annorlundasta. Nyt sekin on tehty, sinä olet siinä. Eikä minusta
tunnu lainkaan paremmalta.”
”Minä
tiedän vain sen, miltä tuntuu jättää koti taakseen ja löytää
uusi käsite sille sanalle. Lopulta se lakkaa merkitsemästä yhtään
mitään”, Veronika huokaa. ”Ja mitä puolien pitämiseen tulee…
Minä olen kai aina ollut se, joka tekee sitä muille. Ei kukaan
koskaan kääntynyt auttamaan minua, joten en ikinä osannut kaivata
sitä.”
Veronika
muistaa suojelleensa veljeään kaikelta. Valehdelleensa Frejn
puolesta, keskittyneensä siihen, että Frej pääsisi eteenpäin
elämässään. Nyt veli on jo oppinut pärjäämään itse, joten
Veronika voi olla tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, että on
jättänyt Frejn lopullisesti taakseen.
”Joskus
sitä vain kyllästyy pitämään puoliaan”, Arra vastaa.
Veronika
huomaa hymyilevänsä. ”Miksi muutenkaan olisin kävellyt mereen?”
Sen sanominen noin tuntuu väärältä. Hän ei vain kävellyt
mereen, sillä hetkellä meri ei ollut meri eikä hänen mielensä
ollut yhtään mitään. Se hetki oli täydellisesti tämän maailman
rajojen toisella puolella.
”No,
nyt et ainakaan pääse enää livahtamaan”, Arra toteaa hivenen
surumielisesti. ”Pahoin pelkään, etten voi esitellä sinulle
vesiputoustakaan nyt, kun sinun pitää olla siinä. Envyltä ei ole
tullut tarkempia ohjeita sinun suhteesi, joten nyt me vain odotamme.”
”Kuka
on Envy?”
”Johtajamme”,
Arra sanoo, eikä äänestä voi päätellä suhtautumista. ”Hän
on tällä hetkellä toisaalla. Suunnitelma etenee kohti
kliimaksiaan.”
Veronika
ei kysy mitään suunnitelmasta tai siitä, miksi hänen pitää olla
pienessä villien kylässä. Hän uskoo Arran kertovan sitten, kun se
on tarpeellista. Sen sijaan Veronika tahtoo kysyä aiemmasta
tekemästään havainnosta.
”Sanoit
hetki sitten, että sinä lähdit kotipaikastasi ja kuulit
jälkikäteen jonkin asian tapahtuneen. Minkä asian?” Koko tilanne
on Veronikasta vähintäänkin absurdi. Ei siksi, että asetelmat
ovat väännetty täysin häiritseviksi, vaan siksi, että hän
uskaltaa sanoa mitä sylki suuhun tuo. Hän ei ole neljään vuoteen
tehnyt kuin muutaman henkilökohtaisen huomautuksen ja saanut aina
maksaa niistä. On yllättävää, miten nopeasti ja vaivattomasti
hän voi kysellä ja tuntea vihaa ilman, että siitä seuraa hänelle
yhtään mitään. Etäisyys Lysanderiin tuntuu olevan jo valovuosien
mittainen.
Toisaalta
Veronika tietää myös sen, että tämä on väliaikaista. Hänen
turvallisuuden tunteensa ei koskaan palaa takaisin, eikä hän
koskaan tunne samanlaista onnellisuutta kuin mitä tunsi halatessaan
Frejtä pitkästä aikaa. Se kaikki on poissa. Niiden mukana katosi
myös pelko, se vyöryi hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa. Nyt hän
ei enää sävähtäisi Lysanderin äänensävyille. Lysander on vain
ihminen, vain heikko ja manipuloiva mies, joka on kaukana, kaukana
täältä. Ja silti Veronika uskoo vielä täällä ollessaan
sortuvansa uudelleen, palaavansa samaan pelon, häpeän ja
velvollisuuden kierteeseen, jossa hän on asunut tähänkin asti.
Vaikutukset eivät niin vain kuole pois, mutta Veronika nauttii
tilanteen vapaudesta vielä, kun se on hänelle mahdollista.
”Ei”,
Arra kuiskaa, ”minulla ei ole mitään velvollisuutta puhua sinulle
siitä.”
”Tiedän,
että sinä haluat kertoa. Aloitit jo.”
Arra
pudistaa päätään, mutta ilme hänen kasvoillaan kielii siitä,
että aalto vyöryy pian yli. ”En tiedä, mitä Alexander sanoi
sinulle minusta, mutta hän varmasti...” Arra puree hampaansa
yhteen ja puristaa molemmat kätensä nyrkkiin. ”Hän varmasti teki
harvinaisen selväksi, että olen aina pitänyt enemmän naisista
kuin miehistä.”
Veronika
nyökkää. ”Hän ei puhunut sinusta järin kohteliaasti, ja
vastustin haluani sylkeä hänen päälleen. Miehillä ei ole mitään
oikeutta määrittää, millaisia naisten kuuluisi olla.”
Arra
hymyilee kiitollisena. ”Niin he taitavat silti tehdä”, hän
huokaisee.
”Meidän
aiempi johtajamme, Carla… Hän… Hän oli...” Veronika näkee
Arran ensimmäistä kertaa tällaisena. Heikoimmillaan, muistonsa
vietävissä. ”Carla oli ensimmäinen ihminen, jota rakastin koko
sydämestäni. Se oli pelottavaa. Carla oli puhdas ja kirkas kuin
tähdet, ja tunteella, jonka hän minussa sai aikaan, oli minuun
uskomaton vaikutus. Näin kaikki maailman värit, jopa sen syvän
mustuuden. Aluksi tunteen kanssa eläminen oli vaikeaa.”
Veronika
nyökkää. Hän ei ole varma, onko koskaan ollut rakastunut toiseen
sellaisella tavalla. Hän rakasti isäänsä ja veljeään, mutta hän
on päästänyt kummatkin pois ulottuvistaan. Hän uskoi joskus
rakastavansa Lysanderiakin, mutta siinä tunteessa ei loppujen
lopuksi ollut mitään muuta kuin Arran mainitsemaa mustuutta. Ja
kenties, vain kenties, Lysanderkin rakasti häntä. Rakastaa
mahdollisesti edelleen. Sellaisille miehille rakkaus ei kuitenkaan
toimi koskaan kuten muille. Veronika on oppinut kaiken sellaisesta
tunteesta ja sen vaikutuksista.
”Minut
määrättiin metsästäjien keskuuteen sisäpiirin vakoojaksi. Carla
uskoi minun selviävän metsästäjien joukossa. Olin hivenen
yllättynyt hänen päätöksestään, mutta minulle ei ollut vaikeaa
noudattaa käskyjä, joiden tarkoitusperiin uskoin vahvasti”, Arra
kertoo. Hänen asentonsa vaihtuu kokoajan, entinen itsevarmuus ja
kovuus ovat taas poissa. ”Metsästäjäkoulutus kestää kaksi
vuotta. Se aloitetaan tekemällä kokelaasta sukukyvytön. Minut
silvottiin heti alkuunsa. Ian Darehawkin kuri sopi minulle, täällä
muurin takana sitä oppii kuuliaiseksi. Mutta minun oli hirvittävän
vaikeaa päästä tapaamaan omiani, muurin taakse ei niin vain enää
mentykään...”
Arra
laskeutuu istumaan. Hän ei kestäisi, jos hänen jalkansa
pettäisivät kesken kaiken alta. ”Ja kun lopulta näin kahden
kuukauden jälkeen jälleen omaa kansaani, sain kuulla johtajan
vaihdoksesta. Carlan kerrottiin kuolleen Cassiopeian hyökkäyksessä.”
Arra puristaa huulensa yhteen, kyyneliä valuu kummastakin silmästä,
sokeasta ja näkevästä. Veronika huomaa ajattelevansa, että sen
täytyy sattua. ”En koskaan saanut tietää yksityiskohtia. Hän
kuoli. Siinä se.” Kyyneleet värisyttävät Arran pientä
ruumista, hän puristaa kyntensä syvälle ihoonsa. ”Ja inhoamani
mies oli valittu uudeksi johtajaksi. He kaikki pitivät Envystä
enemmän jo silloin, kun Carla oli johdossa.”
Jokin
Arran sisällä muistuttaa jälleen menettämisen voimakkuudesta. Hän
alkaa nauraa katkonaista, katkeruuden raastamaa naurua. ”Ja mikä
ironisinta, minä olin lähestulkoon ainoa, joka jäi suremaan
Carlaa. Hänen pikkusiskonsa, ikäiseni Ramona, tuntui päässeen
asiasta niin helposti yli. Kun näin hänet seuraavan kerran, hän ei
edes maininnut mitään isosiskostaan. Envyn käsi oli hänen
hartioillaan. Hänkin näytti antaneen miehen määritellä
itsensä...” Arra pudistaa jälleen päätään. ”En siedä
Envyä, mutta Ramonaa sentään yritän ymmärtää. Itseäni
puolestaan… itseäni minä en ymmärrä.”
Veronikan
katse kysyy hänen suunsa puolesta.
”En
uskalla taistella Envyn sairaita pyrkimyksiä vastaan kunnolla,
vaikka minun ideologiani on aivan hänen omansa vastakohta. Mikä
siinä on? Pelkäänkö minä fyysisen väkivallan tai kuoleman uhkaa
niin paljon?”
Muistot
vyöryvät Veronikan yli suurena kuvasarjana. ”Siinä kaikessa on
aina jollakin tapaa kyse pelosta. Alistuminenkin on pelkoa”,
Veronika kuiskaa, ”se vain naamioi itsensä heikkoudeksi ja saa
tuntemaan syyllisyyttä.”
”Olet
oikeassa.” Arra nousee seisomaan ja pyyhkii silmiään. ”Minä
olen nytkin vasten omaa tahtoani – ja Carlan tahtoa – tuonut
sinut tänne. Sanoin sinulle, että sinussa on potentiaalia, vaikka
todellisuudessa kuka tahansa ylimystöön kuuluva olisi kelvannut
uhrikseni. Sinä olit vain helpoin uhri, näin rikkinäisyytesi
heti.”
”Tunnistit
vain kaltaisesi”, Veronika huokaa. Hän ei erityisemmin voi tai
halua syyttää Arraa. ”Mikä on pahinta kokemaasi väkivaltaa,
Arra? Mikä sai sinut tunnistamaan sen minusta?”
Arra
näyttää mietteliäältä. ”Kai se vain on asia, jonka kuka
tahansa tällaisessa maailmassa kasvanut tunnistaa toisesta
samanlaisesta.” Hän ristii kätensä ja astelee
kosketusetäisyydelle. ”Pahin kokemani väkivalta lienee vielä
kokematta. Täällä metsässä, minun kansani keskuudessa ei ole
mitenkään ihmeellistä saada melko vapaata kasvatusta. Ketään ei
varsinaisesti kielletä tekemästä asioita, mutta meitä ei myöskään
pakoteta nuorena tappamaan tai tekemään julmuuksia. Sellainen
tapahtuu luonnostaan.” Veronika nyökkää.
”Metsästäjien
luona ollessani puolestaan huomasin, miten erilaista heidän
suhtautumisensa väkivaltaan oli. Sitä käytettiin kurituksen ja
rankaisun menetelmänä, ja siihen kannustettiin siihen
tottumattomiakin yksilöitä. Koulutuksessa kaikki eivät todellakaan
selvinneet loppuun asti, osa joutui lähtemään.”
”Tiedän”,
Veronika sanoo hiljaa, ”minä jouduin katselemaan veljeni
kiusaamista sivusta. Ne muut käyttäytyivät hirvittävällä
tavalla Frejtä kohtaan vain, koska Frej sattui olemaan Darehawk.
Sain paikata paljon haavoja.”
”Frej
on kehittynyt siitä”, Arra sanoo, ja Veronika muistaa vasta nyt,
että tyttö hänen edessään todella tuntee hänen isoveljensä.
”Hänestä on tullut hieno ihminen. Naiivi hän kenties on, mutta…
erilainen. Pidin hänestä. Hän takasi minut.”
”Takasi?”
Veronikan silmät laajenevat hämmennyksestä. ”Frej taisi todella
pitää sinusta.”
Surumielinen
hymy käväisee Arran täyteläisillä huulilla. Hän tietää, ettei
Frejn pintapuolinen kiintymys häntä kohtaan kestäisi tietoa siitä,
että hän on villi ja vieläpä kidnapannut hänelle tärkeän
pikkusiskon. Arra ei tahdo ajatella Frejtä, joka joutuu palaamaan
pettyneenä leiriin ja kohtaamaan setänsä vihan. Ian olisi
suunnattoman vihainen Frejlle kaikesta tapahtuneesta.
”Frej
on hieno ihminen, minun taitaa tulla hänen naurettavaa holhoustaan
vähän ikävä”, Arra naurahtaa. ”Hän muuten puhui sinusta
todella usein. Sanoi, että me kaksi olemme ihan samanlaisia. Ehkä
hän halusi meidän tapaavan.”
”Ei
varmaan aivan tällä tavalla.” Veronikakin naurahtaa.
”Mutta
olemmeko me samanlaisia, vai oliko veljelläsi vain niin kova ikävä
sinua, että hän teki minusta sinun korvikkeen?” Arran ilme ja
asento ovat haastavia.
Veronika
saa idean. Sen kertoo hänelle Arran muuttunut, varmempi olemus.
”Otetaanko siitä selvää? Kysytään toisiltamme kysymyksiä,
joihin on pakko vastata rehellisesti.”
”Pelejä,
hmm, kuulostaa sopivalta”, Arra mutisee, ”onko pelissä
sääntöjä?”
”Ainoastaan
se, että pitää olla rehellinen.”
”Minun
kansani on tunnettu hyvästä valehtelukyvystään.”
”Olen
valehdellut koko ikäni, tunnistan kyllä, milloin joku puhuu totta.”
”Hyvä
on.”
Arra
istuu risti-istuntoon alas. Sokea silmä kiiltää kynttilöiden
valoissa häiritsevän valkoisena. Naiset katsovat toisiaan,
hengittävät lyhyesti ja hiljaa. Tunnelma laskeutuu raskaana heidän
ylleen, puristaa ilmaa kasaan. Arra aikoo esittää ensimmäisen
kysymyksen. ”Millaista sinun kokemasi väkivalta oli?”
Veronika
ei räpäytä silmiään. Kuori ei kenties kestä, mutta sen ei
tarvitsekaan. On aika paljastaa raa’aksi ja kylmäksi jäänyt
sisus. Ensimmäistä kertaa asiat, joille ei löydy sanoja ihmisten
kielestä, pääsevät ulos aitoina ja säästelemättöminä. Totuus
on käsinkosketeltavan ruma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti