Kirkkain tähti: luku 16

Luku 16: Tähdistä viimeinen

Lyra, ensimmäisen sisällissodan jälkeen, noin 200 vuotta sitten

Hän tuntee vankityrmät paremmin kuin kukaan muu linnassa. Hän kulutti lapsuutensa kesät tutkien linnan eri puolia, kierrellen sen ulkoisia ja sisäisiä siipiä ja löytäen lopulta suurimman kiinnostuksensa: tyrmät. Suuri tila Sea’s Endin alimmassa kerroksessa, kaukana muutoin aina valossa kylpevistä saleista. Hänen vanhempansa tapasivat aina sanoa, ettei hänen sopisi viettää aikaa niin paljon sellaisessa pimeässä loukossa kuin tyrmät. Hän oli eri mieltä. Hänestä pimeyden keskelle saattoi tuoda palasen tähtien loistetta, antaa väsyneiden ja luovuttaneidenkin nähdä sitä valoa, josta he olivat syntyneet.

Hän, Lysanna Wainwright, tietää olevansa yksi niistä ainoista ihmisistä, jotka todella yhä uskovat tähtien johdatukseen. Useiden sukupolvien ajan tarinat tähdistä, jotka loivat ihmiset, olivat kulkeneet kansan keskuudessa, mutta nyt niiden loiste oli jo alkanut hiipua. Lysanna tuntee joka kerralla piston sydämessään, kun näkee tai kuulee jonkun hylänneen tähtien polun. Se tekee hänet surulliseksi. Ihmiset ovat unohtaneet, mistä he ovat lähteneet. He eivät enää tunnistaisi muistoa todellisesta kodistaan.

Tyrmien päässä, suurimmassa sellissä odottaa vaarallisin mies Annorlundan tähtien alla. Mies, joka aloitti kapinansa Mizarissa, antoi omiensa tuhota useita rakennuksia ja polttaa maan tasalle pieniä metsäkyliä. Viisi vuotta myöhemmin hän antoi järjestäytyneiden, poljettujen komennettaviensa hyökätä suurin joukoin jo miltei valmistuneen muurin takaa Aquilaan ja Vegaan, tehdä tyhjäksi niiden puolustautumisyritykset ja tuhota kokonaisia kaupunkeja. Lännen loisto on menetetty ikuisesti tämän miehen vuoksi, ja silti Lysanna astelee rauhallisin askelin hänen luokseen.

Kynttilän valo saa hänen kasvonsa näyttämään tavallista kalpeammilta. Lysanna Wainwright on äitinsä puolelta Darehawk, ja sen puolesta hänellä on erottuvan punaiset, kiharat ja sekään soljuvat hiukset sekä päättäväinen perusilme. Hän on ylellisellä, lähes jumalaisella tavalla kaunis ja erottuva. Vaaleanvihreä, laskostettu mekko ja hopeaiset korut tekevät hänestä häikäisevän ilmestyksen.

Korut hän on saanut pitää entisestä elämästään, samoin synnyinpaikkansa. Mitään muuta ei. Kun hänet naitettiin lähes seitsemän vuotta sitten hänen suvultaan vallan anastaneita Laygoldeja johtaneelle Aron Laygoldille, hän odotti elämänsä päättyvän siihen. Toisin kävi. Lysanna on synnyttänyt kuninkaalle terveen pojan, katsonut hänen kasvuaan ja nauttinut auringosta lapsensa hymyssä. Oppinut päästämään miehensä lähelle, rakastamaan jäätä hänen silmissään ja painamaan hyvin mielin päänsä iltaisin tämän rinnalle. Yhdessä he ovat voittamattomat, kaksi kauneinta, tähtien lapset. Lysanna toivoo, että hänen oma sukunsa ymmärtäisi sen.

Tyrmässä hänen, Aronin ja heidän poikansa loiste ei kuitenkaan pääsisi oikeuksiinsa. Hänen kynttilänsä liekki väpättää, kun vartija väistää ja antaa kuningattaren puhua miehelle, jonka vangitseminen oli aikanaan hänen ansiotaan.

”Sinä taas”, miehen ääni rasahtaa, ”valon kuningatar.” Hänen kulmikkaat kasvonsa virnistävät, hymy erottuu jostakin harmaantuvan parran seasta. ”Sinä se tykkäät käydä täällä. Odotatko, että minä kerron sinulle yhtään mitään?”

”Glace, sinä jouduit tänne kaksi vuotta sitten. Jos kertoisit, olisit kertonut jo. Minä käyn vain tuomassa sinulle valoa.”

”Mihin minä sitä tarvitsen? Minä ja kansani tarvitsevat asemansa yhteiskunnassa. Sen eivätkä mitään muuta.”

Glaceksi kutsuttu villi kääntää kasvonsa, jottei kynttilän keinuva valo paljastaisi niiden haavoittuvuutta. Lysanna laskee kynttilän lattialle ja ojentaa kätensä kaltereiden lomasta kohti Glacea.

”Sinä ja ystäväsi ette vain tavoitelleet asemaanne aivan sillä tavalla, jolla olisi suotu.”

Glace naurahtaa jälleen. Hänen naurunsa kuulostaa rikki menneeltä soittorasialta, sen soinnissa on jotakin uskomattoman murtunutta. ”Tiedätkö, valon kuningatar, minä sitten pidän sinusta. Olet niin ihastuttavan kaunosieluinen. Kunpa vain ymmärtäisit.”

”Minä ymmärränkin”, Lysanna huokaisee hapuillen kädellään pimeyttä hänen ja Glacen välillä, ”mutta sinä et koskaan tuntunut ymmärtävän. Sinä kävelit suoraan Sea’s Endiin ja yritit tappaa minun poikani. Olisitko sinä yhä valmis sellaiseen saadaksesi kansallesi teidän tavoittelemanne aseman yhteiskunnassa?”

Miehen nauruun tulee surullinen sävy, aivan kuin itku tekisi tuloaan sen takana. ”Kuningatar pieni, et sinä ymmärrä. Me olimme teidän orjianne, palvelijoitanne. Pohjasakkaa. Ja te kutsutte meitä edelleen villeiksi, pidätte käytöstämme hulluutena. Kerro, pelkäättekö te yhä, että se tarttuisi? Hulluutemme?”

Lysanna huokaisee. Hän tietää Glacen olevan riipivän oikeassa. Yksikään taivaalla öisin loistava tähti ei oikeuta sitä, mitä Annorlundassa on tehty useiden vuosisatojen ajan yhteiskunnan pohjimmaisille. Heidän orjuuttamisensa ei ole vieläkään loppunut, kuokat ja väsyneet kädet nousevat tänäänkin rakentaakseen muuria tahrattomien kansalaisten ja heidän villeiksi kutsumiensa orjuutettujen välille. Samat ihmiset, joista osa oli noussut kapinaan, rakentavat nyt muuria kaltaisilleen. Osa ei vain kyennyt lähtemään Glacen mukaan väkivallan tielle hakemaan tasa-arvoa orjille, tähdet eivät olisi antaneet sitä anteeksi. Ja silti suurin osa heistä asuu nyt kaukana metsissä, Annorlundan rajojen toisella puolella. Johtajansa Glacen Lysannan älykkyydelle menettäneinä he eivät mahda muuta kuin odottaa, että joku ryhtyy kulkemaan Glacen jalanjäljissä ja kehittämään uusia keinoja tasa-arvon saavuttamiseksi.

”Minä lupaan muuttaa tämän”, Lysanna päästää kalpeilta huuliltaan ja yrittää yhä tarttua Glaceen kaltereiden lomasta. Hänen äänensä värisee tunteiden aallon voimasta. ”Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ihmisen oikeus olla olemassa tuntuu mitättömältä.”

”Kunnianarvoinen kuningatar valo kasvoillaan”, Glace naurahtaa, ”niinkö? Sekö sinä tahdot olla? Parantaa vangitsemasi miehen kaltaisten olot?”

”Minä en tahdo olla mitään. Tahdon vain, että kansallani on kaikki kunnossa. Sinun kansasi on myös minun kansaani.”

”He eivät tottelisi sinua. He eivät tottele enää ketään kruunupäistä, siihen ei voi enää vaikuttaa.” Glace kääntää kasvonsa takaisin Lysannaan päin. Hänen tummia silmiään reunustavat suuret mustat pussit. Silmäkulmissa ja huulten tienoilla on iän kosketuksia. Glace tietää kuolevansa tähän selliin. ”Valon kuningatar, sinä pidät lupauksista. Lupailet kaikenlaista. Lupaa minulle eräs asia.”

Lysanna hengittää raskaasti. Sulkee silmänsä, kurottaa. Käsi löytää käden. Pimeydenkin keskellä hän luottaa mieheen, joka on tuhonnut joukkoineen kokonaisia maanosia ja uhannut Lysannan ja Aronin pojan henkeä. Silti Lysanna näkee pintaa syvemmälle, tuntee miehen kärsimyksen ytimen. Se on sama kaikissa. Jokainen tahtoo vain oikeutensa ja oman kunniansa tunnustetuksi. Varsinkin kansa, jonka kädet ovat olleet useita satoja vuosia sidottuja johtajiensa oikkuihin.

”Lupaan.” Ääni on valoa, Lysannan luonteen kirkkaus valaisee huoneen ja saa Glacen puristamaan ylhäisen naisen työhön tottumatonta kättä lujemmin.

”Minun kaltaiseni, villit, kuten te sanotte, eivät tule saamaan oikeuksiaan takaisin sinun tai minun elinaikana. Lupaa, ettet anna kaltaisteni todellisen olemassaolon kadota. Älä koskaan anna myöhempien sukupolvien unohtaa, että me kohotimme kätemme nälästä, vihasta ja surusta. Orjuudesta ja nöyryytyksestä. Emme julmuudesta tai hulluudesta.”

Lysanna tietää lupaavansa mahdottoman. Hän ei voi millään luvata mitään sellaista, mutta valo hänen sisällään täyttää hänet ja hän muodostaa huulillaan myöntävän vastauksen ja päästää irti Glacen kädestä. Nousee ylös, oikoo mekkonsa ja aikoo pois.

”Valon kuningatar...” Glace sanoo hänen peräänsä. Lysanna katsoo häntä vielä. Hän todella tahtoo ymmärtää ja pitää lupauksensa. Hän astelisi ylös ja kertoisi pojalleen. Sen jälkeen koko maailmalle. ”Sinä todella kannat mukanasi harvinaista loistoa. Älä ikinä anna sen kuolla.” Glace kääntää taas päänsä. Lysanna hymyilee, vaikkei mies sitä enää näe. Kuningatar kääntyy, astelee ylös ja kävelee pitkät kierreportaat takaisin ylös. Jokaisella askelmalla osa merkityksestä kuluu pois.

Vuosia kuluu, sanat unohtuvat, lupaukset muuttuvat tuulen mukanaan tuomia kuiskauksia vähemmiksi. Tähdet pysyvät taivaalla, tuikkivat valoaan, mutta eivät anna sitä Annorlundan ihmisille. Lysanna oli viimeinen, joka kantoi heidän valoaan mukanaan. Valon kuningatarta rakastetaan muistoissa, hänen patsaansa seisoo Sea’s Endin merenpuoleisella pihamaalla ja katsoo kaihoisasti kauas. Mutta kukaan ei enää muista hänen todellisia kasvojaan, kukaan ei enää muista pimeässä tehtyä lupausta. Kukaan ei jäänyt kantamaan sitä eteenpäin.

Maailma muuttuu. Sitä luulee tietävänsä, mitä silloin kauan sitten tapahtui, sitä luulee tunteneensa silloin eläneet ihmiset. Eihän se niin ole. Kukaan ei voi sanoa varmaksi silloin eläneiden ihmisten silmienväriä tai muista ulkoa heidän äänensä sointia. Maailma muuttuu, tarinat muuttuvat. Ihmiset muokkaavat niitä omiin tarpeisiinsa, ottavat tarinat miten haluavat. Tähdet ovat julmia. Ne eivät muutu, ne lepäävät samettitaivaallaan ja katselevat ihmisten muuttavan maailmaa toiveittensa ja unelmiensa mukaisiksi. Ja vaikka he kuinka yrittäisivät, tähdet eivät koskaan tulisi yhtään sen kirkkaammiksi.