Luku
67: Merten takaa
Kahden
kuukauden päästä sodasta
Viileä
tuuli puhaltaa mereltä päin ja tarttuu Linnun auringon
raidoittamiin hiuksiin. Mies vetää syvään henkeä ja tuntee
suolaisen, mutta raikkaan meren tuoksun. Kevätaurinko on alkanut
lämmittää, mutta merellä täytyy silti pitää karvareunuksista
viittaa. Villipedon karvat kutittavat kasvoja tuulen heiluttaessa
niitä kasvojen vierellä.
Laiva,
jonka kyydissä Lintu seisoo, on matkalla Annorlundaan. Matkalla
kotiin. Kaksi kuukautta Rautameren armoilla ovat saaneet Linnun
miltei ikävöimään Annorlundan kevyitä tuulia ja kirkkaita öitä.
Meren pauhu korvissa on kuitenkin asia, johon oppii tottumaan ja jota
oppii kaipaamaan kuivalla maalla. Ja se, mitä merten takaa löytyy,
saa Linnun kaihoamaan Rautameren taa. Annorlundan kaukaisin
kauppakumppani, Mysa, on riittävän kaukana ollakseen ilmastoltaan
lämpimämpi ja kosteampi. Mysan linnusto ja kasvisto ovat omaa
luokkaansa, ilma täyttyy erilaisista lauluista ja maa väreistä.
Edes
Mysan kauniin erilaiset maastot ja hymyilevät ihmiset eivät saa
Lintua unohtamaan sitä tunnetta, joka sisimpään syntyy, kun
Annorlundan rannat näkyvät ensimmäistä kertaa. Aallot kuljettavat
häntä lähemmäs Lyran satamaa, auringon valaisemaa ja värikästä
rantaa. Kauppalaivoja lastaavia ihmisiä, työn punertamia kasvoja.
Meren tuoksu sekoittuu sataman ja ihmisten tuoksuihin Linnun laivan
lähestyessä rantaa. Mieli kiittää jokaista tuttua väriä,
tuoksua ja naurua. Vaikkei Lintua yhteen paikkaan voikaan sitoa, hän
tietää Annorlundan maan olevan aina turvallista hänen jalkojensa
alla.
Lintu
ei yleensä tuo tuliaisia merten takaa, mutta nyt hänellä on
simpukoita ja helmiä viemisiksi sekä Elisabethille että
vanhemmilleen. Lintu tietää jo, minne hänen ottoäitinsä Elana
aikoo laittaa suuren helmiäisenvaalean simpukkansa. Mark
todennäköisesti taputtaisi poikaansa selkään ja sanoisi, että
siinä se hänen kuninkaansa vain kiertelee meriä sen sijaan että
ottaisi omansa takaisin.
Syntyperäänsä
Lintu itse ei mieti. Hän on mieltynyt osaansa nimettömänä,
kiertelevänä kansalaisena, joka otetaan useimmiten lämpimästi
vastaan minne hän vain meneekin. Uudet herttuat ja herttuattaret
eivät enää tunne häntä samoin kuin aiemmat, pohjoiseen ja
länteen ei voi enää palata kuin kotiin. Lintu on merillä
ollessaan yrittänyt totutella ajatukseen. Oma maa on aina oma maa,
mutta jokin siinä tuntuu väärältä nyt, kun tutut ihmiset eivät
enää ole ottamassa häntä vastaan.
Ennen
kuin Lintu palaa vanhempiensa luokse, hän päättää käydä
tapaamassa Elisabethia ja katsomassa, kuinka kuningatar on pärjännyt
kuluneiden kuukausien ajan. Vastaan kävelevien ihmisten ilmeistä
päätellen varsin hyvin. Suurempia kahakoita ei ilmeisesti ole
tullut, elämä on asettunut aloilleen. Kun Lintu pääsee vihdoin
Sea’s Endin alueelle jo korjatusta portista, hän näkee kaikkialla
hääriviä ihmisiä. Sotkuiset ja haavoja täynnä olevat kädet
siirtävät betoniharkkoja toistensa päälle. Kaupunkia rakennetaan
uudelleen, villit toteuttavat velkaansa. Kun Lintu pääsee lähemmäs
linnan suuria portaita, hän erottaa tutut valkeat hiukset kansan
seasta. Ramona kantaa isoa kasaa tiiliä käsissään. Naisen kädet
ja vaatteet ovat sotkuiset, mutta valkoiset hiukset erottuvat
tavallisten ruskeiden ja vehnänvaaleiden keskeltä.
Ramona
erottaa Linnun muiden seasta ja hymyilee tälle kevyesti. Sitten
Ramona kantaa tiilet rikkoutuneen rakennuksen vierelle ja ojentaa ne
suurelle miehelle, jonka toinen korva on irronnut. Ramona sanoo
miehelle jotakin ja astelee muiden ohi suoraan Linnun luo.
Ensimmäistä kertaa koskaan Lintu näkee naisen kasvoilla ilmeen,
jonka voisi tulkita aidosti onnelliseksi.
Lintu
vie ruskettuneen kätensä oikealle olkapäälleen, hän muistaa
tervehdyksen vielä. Ramona tekee samoin. ”Hei taas”, nainen
tervehtii. ”Siitä onkin aikaa.”
”On
hienoa nähdä sinut vielä elävien kirjoissa.”
”Samat
sanat. Kuulin sanan siitä, että kävit merten takana, peräti
Mysassa asti.”
Lintu
nyökkää. Hän ei ole varma, paljonko muurin takana elämänsä
viettänyt nainen tietää Annorlundan kauppakumppaneista. ”Ja aion
palata sinne hyvinkin pian takaisin.”
”Olen
kuullut siitäkin.”
Lintu
kohottaa kulmiaan. Sana todella leviää nopeammin kuin ajatus.
Kun
Lintu ei vastaakaan mitään, Ramona jatkaa: ”Olen ollut
tekemisissä hänen majesteettinsa pojan kanssa ja kuullut erinäisiä
huhuja siitä, että nuori Richard on ilmaissut halunsa lähteä myös
tutkimaan merta.” Ramona madaltaa ääntää viimeisten sanojen
kohdalla.
Niistä
huhuista Lintu itsekin on kuullut. Jo yhdeksän vuotta täyttänyt
Richard kertoi sekä äidilleen että Linnulle, että lähtisi mukaan
seuraavaan laivaan. Nykyisellä visiitillään Lintu aikoo kysyä
Elisabethilta, mikä hänen poikansa tilanne tällä hetkellä on.
Hän tietää, ettei Elisabeth ole erityisen halukas päästämään
pois poikaa, jonka vuoksi kävi sotaa. Hän tietää myös, miten
tärkeää Elisabethille on saada Richard kasvamaan ehjä lapsuus
linnassa. Silti Lintu uskoo, että jokin osa Elisabethista on aina
valmis heltymään poikansa tahdolle.
Keskustelu
ei jatku samaa rataa. Lintu päättää vielä kysyä, mitä Ramona
on aikonut tehdä Lyran valmistuttua. Nainen siirtää silmille
tippuvan suortuvan pois ja naurahtaa.
”Minusta
taitaa tulla metsästäjä”, hän vastaa ujo hymy kasvoillaan. ”Jos
minut vain huolitaan sinne.”
”Eiköhän”,
Lintu vastaa, ”eikä silpomisenkaan uhka ole enää ylläsi. Frej
Darehawk on poistattanut moisen käytännön.”
Ramona
nyökkää. Hän löytäisi vielä paikkansa maailmassa. Nyt hän
yrittää katsoa edessään seisovaa miestä suoraan silmiin, vaikka
tämän takaa paistava aurinko häikäiseekin hänen silmiään.
Auringon paistaessa ja käsien ollessa kipeät kantamisesta Ramona
ymmärtää, miten paljon huonommin kaikki voisi olla.
”Me
tapaamme vielä”, Ramona sanoo ja kääntää selkänsä Linnulle.
”Nyt minun täytyy palata valitsemani työn pariin.”
”Pidä
huolta”, Lintu huikkaa naisen loittonevan selän perään. Hän on
tyytyväinen siitä, että hänen nopeasti metsässä kohtaamansa
Ramona on saanut kaksi jalkaansa maan pinnalle. Ei niiden tarvitse
olla vielä tukevasti siinä, riittää, että ne kummatkin ovat
kovalla maalla.
Linnulta
ei kestä kauaakaan päästä kuningattaren puheille. Mustaan ja
hopeaan sonnustautuneet vartijat saattavat hänet suureen saliin.
Edellisellä kerralla, kun hän kävi siellä, Elisabethin sisko
käännytti hänet pois sieltä. Lintu on tehnyt ja sanonut niin
paljon, että muisto siitä päivästä on jo miltei unohtunut.
Valtaistuimellaan
istuva Elisabeth näyttää upealta tumma, talvimallisia mekkoja
kevyempi leninki yllään ja kruunu mustilla hiuksillaan. Hänen
olemuksessaan on aina ollut jotakin ylellistä, mutta nyt hän
suorastaan säteilee. Hän laskeutuu portaat alas leningin helman
laahatessa maata ja korujen kilistessä sormissa. Elisabethin arvokas
ilme vaihtuu yllättyneeseen hymyyn, kun hänen vihreät silmänsä
havaitsevat ystävänsä palanneen.
”Sinä
olet palannut”, Elisabeth henkäisee ja astelee lähemmäs Lintua.
Hän tukahduttaa halunsa halata miestä ja jättäytyy kunnioittavan
etäisyyden päähän. Lintu kumartaa kuningattarelleen, mutta
Elisabeth vain pudistaa päätään. ”Ei, sinulla ei tule koskaan
olemaan tarvetta kumartaa.”
”Mutta
sinulla tulee aina olemaan tarve kieltää minua tekemästä niin.”
Lintu virnistää, ja ilo tarttuu Elisabethiinkin. He seisovat hetken
vastakkain, kunnes Elisabeth pyytää Lintua kävelemään kanssaan
salissa.
Kevätauringon
kirkkaimmat säteet leikkivät salissa, jonka värejä on jo nyt
alettu muuttaa punaisemmiksi. Kaksikko, kuningatar ja hänen
ystävänsä, keskustelee kuluneen aikavälin tyhjäksi. Kaksi
kuukautta ei normaaleissa oloissa olisi pitkä aikajakso, mutta maan
tilanteen ollessa täysin risainen se muuttuu uskomattoman paljon
pitemmäksi. Elisabeth on onnistunut loistavasti täyttämään
aukkoja, jotka Lir Laygold oli maailmaan jättänyt. Naisten ja
köyhien asemaa ei sekunneissa paranneta, varsinkaan, kun suurimman
osan asema on sodan vuoksi muuttunut yhtä huonoksi. Elisabeth aikoo
kuitenkin yrittää parhaansa. Anesidora olisi halunnut hänen
yrittävän.
Kaksikko
keskustelee maan poliittisesta tilanteesta, kauppakumppaneista,
Lysanderin jättämistä salaisista bisneksistä lännessä,
lukutaidon lisäämisestä ja mahdollisista uhista. Kukaan ei ole
unohtanut sitä, että osa villeistä elää edelleen muurien takana
ja nuolee paraikaa haavojaan siinä, missä Annorlundaan jääneet
saavat asemansa takaisin. Katkeruus tulee vuosien aikana kasvamaan,
Elisabeth on siitä täysin varma.
Sen
suurempi pyörittely ei kuitenkaan ole olennaista nyt, kun niin moni
asia on uudistunut maassa. Kun poliittiset keskustelut ovat tulleet
loppuunsa, Elisabeth aikoo ottaa puheeksi sen, josta ei oikeastaan
tahtoisi puhua. Poikansa lähteminen Linnun mukaan merten taa.
”Hän
tahtoo edelleenkin lähteä”, Elisabeth sanoo vaimeasti. Ääni on
naisen, joka on hyväksynyt kykenemättömyytensä tilanteessa. Lintu
odottaa hiljaa vastausta. ”Minä annan hänen lähteä. Vie hänet
kauas, anna hänen nähdä maailmaa. Minä luotan sinuun ja siihen,
että te palaatte takaisin.”
Lintu
kumartaa jälleen.
”Minä
olen opettanut Richardin lukemaan, muista pitää hänen alussa
olevaa taitoaan yllä.”
”Minä
muistan.”
Hetken
hiljaisuus on raskas kestää. Elisabeth ajattelee, kuinka hänen
poikansa nousisi laivaan ja palaisi kuukausien, kenties vuosien
päästä takaisin. Sillä välillä hän itse ehtisi kääntää
usean sivun, oppia pala palalta enemmän historiaansa. Lisäksi hän
oppisi ymmärtämään ikävän suurimman ja täydellisimmän muodon.
”Richard
on sisäistänyt maamme historian paremmin kuin minä”, Elisabeth
toteaa surullisen huvittuneena. ”Hän on saanut minut ymmärtämään,
että kaikki se, mitä kuvittelin Lysanna Wainwrightista olikin
todellisuudessa jotakin aivan muuta. Annoimme hänen tahtonsa auttaa
villejä unohtua. Mitä kaikkea muuta me olemme unohtaneet omasta
historiastamme? Tai mitä tulemme unohtamaan? Mietin usein, miten
minut maalataan Sea’s Endin seinille. Kuvani ei tule sisältämään
sieluani, ja kuka muistaa piirteeni sen jälkeen, kun poikanikin on
jo poltettu tähtiin?”
Lintu
ei ole koskaan osannut ajatella niin pitkälle. Hän, joka tyytyy
tähtiin yllään ja maahan jalkojensa alla ei osaa kuvitella, että
joku miettisi muotokuvaansa seinällä. Lintu ymmärtää Elisabethin
tuskan. Hänestä tuntuu surulliselta ajatella, että hän itse on
todiste siitä, että Elisabeth on oikeassa. Ketkään muut kuin Mark
ja Elana mökissään eivät tiedä, kuka Lintu todella on. Tähtiä
ei kiinnosta, eivät ne anna asioiden säilyä sellaisina kuin ne
ovat. Ja kuinka ne voisivatkaan säilyä, kun ihmiset eivät itsekään
tiedä, millaisia todella ovat?
Lopulta
Elisabeth tarttuu Linnun ruskettuneeseen käteen ja pitää sitä
hetken omassaan kuin koskettaisi vertaistaan. ”Minä luotan siihen,
että sinä annat poikani ymmärtää enemmän tästä maailmasta
viemällä hänet merten taa. En salli tiedon enää sammua, en kestä
ajatusta siitä, että meidän ruumiistamme jää vain tuhkaa vailla
muistoja.”
Lintu
nyökkää. Hän ei voi sanoa enää mitään. Elisabeth päästää
irti hänen kädestään, korkeimmilleen kohonneen kevätauringon
siunaama hetki on ohi.
Kun
Elisabeth astelee suuren ikkunan luota jälleen valtaistuimelleen,
Lintu seuraa häntä, mutta vain hetken. Linnun olisi jatkettava
matkaa, kuljettava yleisesti käyttöön otettuja maanalaisia
reittejä pitkin Sadevuorten juurelle vanhempiaan katsomaan. Nyt hän
kuitenkin nauttii vielä hetken kruunusta Elisabethin hiuksilla ja
saavutetusta kunniasta tämän askelissa.
”Sinun
täytyy tietenkin mennä. Lennä pois, lintuni, lennä sinne missä
sinua odotetaan. Laivasi on valmiina koska tahansa sinun ja poikani
askeleille.”
Lintu
kumartaa kolmannen kerran ja saa kuningattaren pyöräyttämään
silmiään eleelle. ”Kiitän, teidän korkeutenne”, hän sanoo
naurahtaen ja lähtee astelemaan kohti pääkäytävää.
Sitten,
kuin tähtien johdatuksesta, Elisabeth sanoo vielä hänen peräänsä:
”Lintu. Minä olen aina kutsunut sinua siksi. Jo vuosia sinä olet
ollut minun lintuni. Joko sinä olet päättänyt uskoa todellisen
nimesi minulle, vai kannatko sen tähtiin saakka? Minä antaisin
sinun tehdä niin, jos vain tahdot.”
Valinnan
hetki kestää vain muutaman sekunnin. Niiden sekuntien aikana Lintu
ehtii nähdä, kuinka hänet vauvana siirretään kuningatar
Gwendolynin rakastavilta käsivarsilta Ashworthien kautta
metsämökkiin. Äidin hiukset kutittamassa hänen kasvojaan, pehmeä
ääni antamassa hänelle hänen nimensä.
”Minä
olen Aron”, Lintu sanoo pitäen katseensa suoraan Elisabethissa.
Sen sanottuaan hän kääntää selkänsä ja astelee suuren käytävän
kautta takaisin ulkoilmaan. Lintu ei jää katsomaan Elisabethin
ilmettä.
*
* *
Vain
kahden viikon päästä laiva on valmiina, purjeet kohonneet
korkealle. Kaupunkiin kankaita ja leipää tuovat Mark ja Elana ovat
tulleet Sea’s Endin satamaan katsomaan, kuinka heidän poikansa
astuu laivaan kuningattaren pojan kanssa. Richard on pukeutunut
lämpimästi ja hänen vyöllään on pieni veitsi. Matkatavaroiden
joukossa on useita kirjoja luettavaksi.
Elana
ja Mark näkevät, kuinka kuningatar astelee turkiskauluksinen viitta
yllään laivan luo ja katsoo poikansa pois vievää miestä silmiin.
Nyt Elisabeth tietää tämän todellisen nimen, ja vielä joskus
historiankirjojen ja sukupuiden äärellä hän tulee vielä
ymmärtämään, mitä nimi merkitsee. Kun hän huomaa kuolleeksi
merkityn Gwendolynin ensimmäisen pojan, hänen silmänsä tulevat
laajenemaan hämmästyksestä. Nyt hän kuitenkin hymyilee tyynesti
Linnuksi kutsumalleen miehelle. Hän antaa merelle parhaan ystävänsä
sekä poikansa, kaikkein rakkaimpansa.
Mikään
maailmassa ei ole tuskallisempaa kuin katsoa oman lapsensa menoa.
Elisabeth kumartuu halaamaan poikaansa. Jälleen kerran hän on
tilanteessa, jossa tahtoisi vuodattaa kyyneliä, jotka ovat kuitenkin
häneltä kielletyt. Elisabeth silittää Richardin tummaa tukkaa.
Hän ei syytä poikaansa siitä, että tämä tahtoo lähteä pois
Sea’s Endistä jo näin pian. Richardia on pidetty koko ikänsä
liian pienessä häkissä, ja nyt häkin vaihduttua toiseksi on aivan
ymmärrettävää, että poika tahtoo koettaa siipiään. Elisabeth
antaa sen tapahtua, silittää Richardin poskea ja hymyilee. Hänen
ei tarvitse muistuttaa poikaansa mistään tämän velvollisuudesta.
Richard tietää, että hänestä on tuleva Annorlundan hallitsija
äitinsä jälkeen. Syntymäoikeudesta ei ole syytä muistuttaa.
Lintu
tarttuu Richardia kädestä ja kuljettaa pojan mukanaan pientä
laskusiltaa pitkin laivaan. Elisabeth kohottautuu täyteen ryhtiinsä.
Sillä hetkellä hänen arvokkuutensa ei kumpua arvonimestä vaan
äitiydestä. Ylpeys ja rakkaus omasta pojasta pitää hänen
vartensa suorana ja päänsä korkealla.
Kun
purjeet avataan suurimmilleen, Elisabeth vetäytyy kauemmas ja
katsoo, kuinka laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Lintu seisoo
pitkänä ja harteikkaana pienen Richardin vieressä. Kumpikaan ei
heiluta niille, jotka heidän lähtöään katsovat. Koti jää taa,
meren lämpimät tuulet ottavat laivan vastaan ja kuiskaavat
kannustavia sanoja kaikkien läsnäolijoiden korviin. Onneksi koti ei
ole pelkkää maata jalkojen alla tai jonkun toisen kosketus
poskella. Koti voi muovautua merituuleen, laivan pintaan liplattaviin
aaltoihin, yötaivaan tähtiin mereen heijastuneina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti