Kirkkain tähti: luku 18

Luku 18: Käärmeparatiisi

Elisabethin raivo on kenties kehollisesti jättänyt hänet, mutta mieli täyttyy yhä petoksesta ja vihasta. Lintu on aina ollut hänen puolellaan – neuvonut ja kuunnellut, kertonut ja tiedustellut. Elisabeth ei pääse ajatuksesta, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Lintu sanoi todellisen mielipiteensä riittävän painokkaasti. Onhan mies aiemminkin uskaltanut sanoa hänelle vastaan ja yrittää muuttaa hänen suuntaansa, mutta nyt Lintu vain sattui ylittämään jonkin sellaisen rajan, jota Elisabeth ei tuntenut ennen tätä.

Jo pitkään Cassiopeian herttuatar on tiennyt, ettei tämä maailma tulisi kestämään. Hän olisi valmis sotaan. Ajatus ei ole lämmin, mutta hän on valmistautunut siihen alle kymmenenvuotiaasta. Sota on sykkinyt hänen suonissaan aina, hän on tiennyt sen koittavan vielä jonakin päivänä. Eikä se ole kaukana. Sota Laygoldeja vastaan, sota villejä vastaan, hänelle yksi ja sama. Hänen eteensä ei tulisi kukaan.

Elisabeth istuu Kolmivirran korkeimmassa tornissa. Hän on antanut korpinmustien hiustensa lainehtia hartioidensa yli syliin. Hopeaiset korut koristavat sopusuhtaista vartaloa ja loistavat tummanpunaisen, kaulasta avonaisen mekon rinnalla. Hän näyttää luonnottoman upealta istuessaan ikkunan vierellä ja katsoessaan pihamaataan. Aurinko ei paista tänään, mutta lumikaan ei sada alas taivaalta. Kaikkialla on seesteisen hiljaista, pihan koristepatsaita peittää lumi.

”Äiti?” Lapsen ääni kuuluu portaikosta. Puuovi avautuu ja Elisabethin kahdeksanvuotias poika Richard astelee ujosti sisään. Pojan silmissä kiiltää huoli. ”Äiti…?”

Huoli synnyttää huolta, Elisabeth nousee ja kumartuu lapsensa puoleen. Hän kietoo kätensä poikansa ympärille. Raivo laantuu jokaisella sydämeniskulla, jonka hänen poikansa sydän takoo hänen omaansa vasten. Meri tyyntyy.

”Äiti, mikä sinulla on? Oletko kunnossa?”

Elisabeth ymmärtää menneensä liian pitkälle. Hän tajuaa poikansa kiiltävistä ruskeista silmistä, että tämä on kuullut liian paljon hänen ja Linnun keskustelusta. Elisabeth ei uskalla palata syleilyn lämpöön, hän pitää kiinni poikansa kapeista hartioista ja huokaisee. ”Richard, minä… Äidilläsi on tänään vaikea päivä.”

”Menikö pahanilmanlintu jo pois?”

”Hän...” Elisabeth on ensimmäistä kertaa aikoihin sanaton. Richardilla on sellainen voima häneen. ”Hän ei tule enää takaisin.”

”Äiti, oliko se paha lintu? Sellainen niin kuin kaupungissa sanotaan?”

Elisabeth pörröttää Richardin tummaa, kiharaa tukkaa. Samanlaista kuin hänellä itsellään, luonnostaan kihartuvampaa vain. ”Kyllähän sinä Linnun tunnet, rakkaani. Ei hän ole paha mies, ei äkkipikainenkaan.”

”Mutta silti hän teki sinut surulliseksi.”

”Ei tehnyt, rakas. Olen vain hieman väsynyt.”

Surulliseksi? Elisabeth on kiitollinen, ettei tornihuoneessa ole peilejä. Hän ei kestäisi katsoa kuvajaistaan juuri nyt. Ei, jos se näyttäisi raivostuneen, omaansa puolustavan naisen sijasta herkän ja surullisen. Mutta Richardin silmät ovat kuin peili, ne heijastavat kaiken olennaisen. Niiden kaiken näkevä katse ei anna Elisabethin kääntää katsettaan.

”Minulla ei ole mitään hätää”, hän kuiskaa ja vetää poikansa jälleen lähelleen. ”Minulla on tänään vielä paljon tehtävää. Käyn puhumassa eräälle naiselle.”

”Sille valkotukkaiselleko? Sillekö, jolla oli eläimen silmät?”

”Kyllä, hänelle.” Elisabeth ymmärtää, ettei vieläkään tiedä uuden tulokkaan nimeä. Hänen täytyisi kysyä sitä päästäessään tämän ulos häkistään. Luottamuksellinen ihmissuhde ei voisi jatkua, jos toinen heistä olisi kaltereiden takana. Tai jos he eivät puhuttelisi toisiaan nimillä. ”Hänellä taitaa olla paljon kerrottavaa minulle.”

”Kertooko hän sinulle villeistä?”

”En usko. Hän kertoo meille todellisista vihollisistamme, Laygoldeista.”

Elisabeth sipaisee kiharat pois poikansa kasvoilta, nousee ylös ja tarttuu häntä kädestä. He lähtevät laskeutumaan kierreportaita, ja kun Elisabeth pääsee niiden loppuun, huimaava tunne tavoittaa hänet. Siitä on pitkä aika, kun se tunne on edellisen kerran lähestynyt häntä. Hän ei enää osaa sanoa, onko hän portaiden alussa vai lopussa, mistä ne todella alkavat. Hän tuntee vain Richardin pienemmät sormet omillaan ja ajattelee, ettei kestäisi nähdä niitä vereen tahrittuina. Elisabeth suojelisi poikaansa vihollisilta, tulisivat ne sitten olemaan Laygoldit tai villit. Hän ottaisi kunniansa ja maansa takaisin. Hän hengittää syvään. Richard päästää irti ja lähtee juoksemaan käytävällä seisovaa hoitajaa vastaan. Hetki on ohi, mutta Elisabethin sisällä on edelleen yhtä huimaava, epätodellinen olo.

* * *

Tänään lunta ei sada ikkunasta selliin, joten valkohiuksinen nainen pystyy istumaan ikkunan puoleisella seinällä. Se saa hänet tuntemaan olonsa hivenen turvallisemmaksi. Kylmiin kaltereihin koskeminen ja niiden jatkuvassa läheisyydessä oleminen on asia, johon ei tule koskaan tottumaan.

Tyrmiin laskeutuvan Elisabethin katse on erilainen kuin koskaan aiemmin. Nainen ei vaivaudu nousemaan lattialta, mutta hän kohottaa hieman päätään herttuattareen päin. Valoa tulee ikkunoista juuri niin paljon, että naiset saattavat nähdä toisensa kunnolla. Valkohiuksisella naisella ei ole koskaan ollut suurempaa mieltymystä ihmisten ulkonäköihin, joten Elisabethin upeat vihreät silmät tai pitkät mustat hiukset eivät pääse tekemään häneen vaikutusta. Elisabeth puolestaan on pistänyt merkille naisesta muutakin kuin vain erikoiset silmät. Tällä on pitkä ja suora, kaartuva nenä sekä pienet, mutta täyteläiset huulet. Hänen ihonsa on virheetön, ja lyhyet, vitivalkoiset hiukset korostavat sen valkeutta.

”Tulitko viimein päästämään minut vapaaksi?”

Elisabeth heilauttaa avaimia muutamasti naisen silmien edessä, hymyilee ja avaa lukon. Nainen reagoi heti nousemalla ylös ja astelemalla oven luo. Elisabeth antaa hänen tulla ulos sellistään.

”Yksi asia ennen kuin pääset käyskentelemään linnassani.” Elisabeth asettuu naisen eteen. Heidän pituuserostaan päätellen naisella ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä Elisabethin ohi. ”Sinun nimesi. En ojentanut kättäni kaltereiden läpi naiselle, jota en aio oppia tuntemaan nimeltä.”

”Ramona”, nainen vastaa oitis.

”Sukunimesi?”

”Ashworth.”

”Anteeksi kuinka?”

Tarinat Laygoldeilla vankina olosta Elisabeth voi vielä uskoa, hänhän tietää parhaiten, millaisia Laygoldit todella ovat. Mutta sukunimi ei pääse sisään hänen päähänsä, hän alkaa epäillä luottamustaan uudelleen. Kumpikaan naisista ei liiku, he katsovat toisiaan epäuskon langetessa hitaana ja raskaana heidän ylleen.

”Ramona Ashworth on nimeni. Sinähän kysyit sitä.”

”Sinä teet tämän hyvin hankalaksi.”

”Puhumalla totta?” Naisen tummat kulmakarvat kaartuvat. Ne ovat aivan liian tummat hänen muuten niin vaaleaan ulkonäköönsä. ”Tämä ei ole asia, jota kuulutan kauppakaduilla tai metsissä. Tämä on todiste luottamuksestani sinua kohtaan.”

Elisabethin sisäinen tuntemus oli oikeassa. Maailma keinuu, kaikki tuntuu yhä yhtä epätodelliselta.

”Tule”, Elisabeth kuiskaa, ”sinun täytyy selittää. Mutta ei täällä. Kävellään.” Elisabeth kuljettaa Ramonan mukanaan ylös portaita, vasemmalle punamaalauksista käytävää ja lopulta suuren salin kautta ulos.

Ramona tuli Linnun matkassa Kolmivirtaan niin nopeasti, ettei hän ehtinyt kiinnittää huomiota siihen, miltä linna näyttää ulkoa päin. Se ei ole erityisen iso, koska ainoastaan Sea’s Endin linnaan on nähty vaivaa Annorlundan tähtien alla. Elisabethin linna on kiveä ja näyttää kolkolta lasittomine ikkunoineen. Ramona huomaa kaksi suurta tornia. Hän kuolettaa ensimmäisen mieleensä tulevan ajatuksen ja kohdistaa katseensa pihamaahan. Koristeita, pienet suojamuurit. Pitkällä matkallaan etelästä pohjoiseen hän on havainnut arkkitehtuurin vain yksinkertaistuvan sitä mukaa, mitä pohjoisemmaksi maisema käy. Pihamaassa ei kuki juuri mitään satunnaisia koristepuita lukuunottamatta. Kiviset koristepatsaat ovat ainoa merkki koristeellisuudesta.

Ramona tietää, että näyttäisi upealta kesällä, kun hivenen muuta maata korkeammalla oleva Kolmivirta kylpisi auringonvalossa ja sen yksinkertainen kauneus pääsisi loistoonsa. Ramona havaitsee vasta nyt ensimmäistä kertaa, että Kolmivirta on riittävän korkealla avatakseen upean näkymän suoraan Sadevuorille. Pienet kaupungit ja korkeat rakennukset näyttävät naurettavan pieniltä verrattuna Mizarin ja Cassiopeian rajalla kohoaviin Sadevuoriin. Ramona on kuullut niistä paljon, muttei ole koskaan itse käynyt niillä. Elisabeth Ramonan vierellä puolestaan tietää yhtä jos toistakin Linnun kertomaa Sadevuorista. Mies on kasvanut niiden juurella ja tuntee ne paremmin kuin kukaan muu.

Jostain syystä Sadevuorilla on varsin nihkeä maine Annorlundan jokaisessa maanosassa. Edes ylpeät mizarilaiset eivät hyödynnä vuoriaan mihinkään; he kiertävät ne kaukaa. Cassiopeialaisille, Elisabethille mukaan lukien, vuoret ovat vain suuri este suoramittaisessa etenemisessä pohjoisesta etelään. Ne pitäisi kiertää, ja se on otettu huomioon joka ikisessä sotasuunnitelmassa.

Lintua lukuun ottamatta kukaan ei ole koskaan erityisemmin tutkinut vuoria, sillä Annorlundassa kiertää sana siitä, ettei vuorilta pääse takaisin niiden sisäisten sokkeloiden vuoksi. Kukaan ei ole vuosikymmeniin lähtenyt yrittämään. Siitä ei yksinkertaisesti ole ollut hyötyä kenellekään.

Elisabeth vie tytön ulos pihamaalta, yhä vain pohjoisempaan suuntaan. Itään päin avautuva näkymä jää taakse, kun he kiertävät takapihan muurien takana olevan lammen ja astelevat ensin harvojen, valkoisten puiden sekaan ja lopulta niiden kautta kauemmas metsään. Ramona tietää, että jos he jatkavat tarpeeksi pitkälle, muuri ja Cassiopeian porttia vartioivat metsästäjät tulisivat vastaan. Ajatus metsästäjien näkemisestä jossain muualla kuin Altairissa ei viehätä sen kummemmin Ramonaa kuin Elisabethiakaan. Se on vain muistutus siitä, että turvallisuus on ihmisten kehittämä illuusio, jonka voi murtaa koska vain.

”No niin, Ramona, nyt me olemme ympäristössä, jossa voin ottaa vastaan mitä ikinä sinulla onkaan kerrottavana nimestäsi tai muista mahdollisista yksityiskohdista.” Elisabethin värit näyttävät häikäisevän kirkkailta sairaalloisen valkoisessa ympäristössä. Koivut saavat lumen tuntumaan yhä vain valkoisemmalta, eikä heidän ylleen avautuva pilvetön hopeataivas juurikaan paranna vaikutelmaa.

”Selvä”, Ramona nyökkää ja vetää harmaata kaapuaan tiukemmin ylleen. ”Kuten jo mainitsin, minä olen Ashworth. Koska en missään nimessä oleta sinun uskovan sinua, voinen pyytää sinua varmistamaan asian oletettavasti yhä Mizarissa asuvalta sisareltani. Minä olen Lilith Ashworthin isosisko.”

Elisabeth suo tytölle surumielisen hymyn. ”Rakas lapsi, etkö sinä tiedä?”

Ramonan silmät suurenevat. Ne näyttävät entistä epätodellisemmilta.

”Lilith Ashworth on siirretty Lyraan sen jälkeen, kun koko Ashworthien suku murhattiin villien toimesta.”

Ramonan ilme ei värähdäkään. ”Sen minä tiesin. Pakomatkalla kuulee kaikenlaista, mutta en todellakaan tiennyt sisareni olevan kultapanssarien hallussa.” Hän sylkäisee maahan. ”Tietysti. Helvetti, tietysti. Olisihan se pitänyt arvata.”

Elisabethia ei häiritse tytön yhtäkkinen muutos. Hän katsoo Ramonaa odottavasti.

”Eivät villit Ashwortheja tappaneet”, Ramona sähähtää, ”minun sukuni veri ei vuotanut yhdenkään muurin takaisen vuoksi. Sen tekivät ne, joita sinäkin ymmärrät kavahtaa.”

Elisabeth ymmärtää syytöksen vakavuuden ja olosuhteet, muttei liikahdakaan. Hän vain seisoo ja katselee Ramonan elekielen muutosta. Liikkeistä tulee teräviä, viha täyttää jokaisen kulman ja saa Ramonan näyttämään jälleen petoeläimeltä. Vaikkei Elisabeth pystyisikään uskomaan jokaista tytön sanaa, hän uskoo tämän kehoa. Se puhuu hänelle sanoilla, joita hän ymmärtää parhaiten.

”Odotahan hetkinen”, Elisabeth sanoo ennen kuin tyttö ehtii jatkaa. ”Sinun sisaruutesi Mizarin herttuattareen… Miten se on mahdollista?” Hän uskoo tietävänsä jo vastauksen. On vain yhdenlaisia sisaruksia, joita ei tunnusteta laillisesti samaksi vereksi.

”Kukapa äpäristä kiinnostuisi”, Ramona naurahtaa, ”minun kaltaisillani on vain muutamia paikkoja maailmassa. Taisin olla onnekas, kun Laygoldien vankila suojasi minua useamman vuoden ajan niiltä aloilta, jotka minua olisivat odottaneet.”

Elisabeth nyökkää. Hänen ymmärryksensä syvenee, kun hän katsoo Ramonan tapaa kertoa itsestään. Hän ei esitä tytölle kysymyksiä vaan antaa tämän toimia juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin tahtoo.

”Saanen nyt jatkaa tarinaani?”

Elisabeth heilauttaa siroa kättään suurien sormusten kilahtaessa toisiinsa.

”Laygoldit ovat sisareni sanojen mukaan jo useita vuosia suunnitelleet eliminoivansa Ashworthit. Minulta kesti yllättävän kauan löytää syy sille.” Ramonan ilme muuttuu. Hänen herkät kasvonsa vääristyvät, hampaat puristuvat yhteen. Hän sihisee kuin matelija. ”He suunnittelevat samaa kuin sinäkin. Sotaa! Ja minun sukuni, minun sisareni ja…” Ääni kuolee pois, se katkeilee eikä Ramona saa sanottavaansa ulos ilman muutamaa vihan kyyneltä silmäkulmassaan. ”He tappoivat Ashworthit, koska sukuni kieltäytyi useita vuosia kestäneestä sotasuunnitelmasta. He purkivat yhteistyönsä ja saivat maksaa siitä hengellään.”

Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Elisabeth uskaltaa näyttää tunteensa – tosin siinä on tuskin uskalluksesta kyse, kun suu vain loksahtaa auki ja hämmennys purkautuu ulos.

”Laygoldien ja Ashworthien sotavala, olethan sinäkin siitä kuullut?”

Elisabeth nyökkää vastahakoisesti. ”Huhupuheita kauan sitten. En kuvitellut Laygoldien todella…” Hän ymmärtää oman virheensä muutamassa sekunnin murto-osassa: hän on aina kuvitellut olevansa ainoa, joka suunnittelee sotaa. Ainoa. Jos Laygoldit ovat tehneet samoin ja osaavat odottaa Elisabethin armeijaa, sodasta saattaa tulla verisempi kuin aikoihin.

Ramona aavistaa Elisabethin ajatukset ja jatkaa: ”Joten minun sisareni lienee todellisen paineen alla. Hän on sukunsa viimeinen, mutta vaatii suuria tekoja kuningas Liriltä saada hänet kääntämään koko Mizar Cassiopeiaa vastaan. Mizar on ollut aina itsenäinen, osannut olla liittymättä etelän ja pohjoisen taistoihin. Ja kun sotavalakin purkautui, Lirin täytyi havaita, että koko Mizar saattaisikin kääntyä etelää vastaan.”

Elisabeth nyökkää. Hänen katseensa on jossain Ramonan takana, koivujen ja lumen seassa. Tai kauempana. ”Joten Laygoldit murhauttivat Ashworthit tieltään. Nyt koko itä on heidän taivuteltavissan, jos he pelaavat korttinsa oikein”, hän kuiskaa. Kun Elisabeth nostaa katseensa ja kohtaa Ramonan eläimelliset silmät. Kyyneleet Ramonan silmäkulmissa ovat jo ehtineet kuivua. ”Meidän täytyy toimia nopeasti, Ramona. Todella nopeasti. Jos emme ole riittävän nopeita, koko maailma on pohjoista vastassa. Emme voi millään voittaa.”

”Sinun sisaresi”, Ramona huomauttaa vaihtaen jalkojensa asentoa, ”hänhän on osallisena sotasuunnitelmissasi? Sen näki hänestä. Eikö hän voi tehdä mitään?”

”Anesidorasta ei ole kuulunut yli kuukauteen. Hän on aikaansaava nainen, mutta pahoin pelkään, ettei hän voi millään ylipuhua kuningasta toimimaan tahtonsa mukaan.”

Ramona nyökkäilee varmana, vaihtaa jälleen asentoa ja tarttuu yhtäkkiä Elisabethia käsistä. ”Lilith on siellä. Sea’s Endissä. Hän ei antaisi kuningas Lirin komennella kansaansa Mizarissa.”

Elisabeth irrottautuu kosketuksesta, kääntyy sivuttain ja koskettaa viereisen koivun pintaa niin voimakkasti, että se näyttää miltei yritykseltä raadella puu. ”Emme voi aliarvioida Laygoldien kavaluutta. Se suku pystyy mihin tahansa, se ei kaihda keinoja.”

”Sittenhän sinun pitää vain tulla samanlaiseksi.”

Elisabeth raapaisee puuta, vetää pitkät kyntensä pitkälle sen hentoa kuorta pitkin. ”Minä en luovuta. Tämä maa ei kuulu Laygoldeille, heillä ei ole oikeutta johtaa sitä. Minun täytyy lähettää joku tiedustelemaan Anesidoralta, mitä Lyrassa tarkalleen ottaen tapahtuu ja mitä voimme tuhota sisältäpäin. Anesidora pystyy yllättävän paljoon.”

Naiset vaihtavat merkittäviä katseita, mutta Ramona pudistaa päätään. ”Ehei, minä juuri pääsin vapaaksi siitä paikasta. En aio saapastella sinne oitis takaisin.”

Elisabeth hyväksyy kieltävän vastauksen ja alkaa heti katua kaikkea Linnulle aiemmin päivällä sanomaansa. Nyt jos koskaan hän tarvitsisi miehen järkevää ja maanläheistä näkökulmaa tilanteeseen. Lintu voisi jopa mennä Sea’s Endiin hänen puolestaan ja selvittää, paljonko he voisivat tehdä kaiken eteen. Mutta ei, jälleen kerran Elisabethin ylpeys on käynyt kaiken muun edellä. Hänen on jatkettava valitsemallaan tiellä.

”Sitten minä lähden itse”, Cassiopeian herttuatar sanoo. ”Se on ainoa tapa varmistua asioista. Sinä voit jäädä tänne.” Ramona ei sano mitään. Hän katselee valkoisuutta kaikkialla ympärillään ja ymmärtää, että tämä kaikki palaisi maan tasalle jos joku ei pian tekisi jotain.

Elisabeth pärjäisi. Ja kyseessähän olisi vain visiitti. Visiittejä tehdään helpommissakin olosuhteissa, Lir ei kyselisi heidän todellista tarkoitustaan. Ja Anesidora voisi kertoa kaiken. Se tulisi onnistumaan.