Luku
20: Väsynyt
Kehot
myötäilevät toisiaan, hengitykset käyvät yhä vain raskaammiksi.
Vaikka jokainen naisen voihkaisuista ei olekaan aito, hänen kehonsa
reaktiot ovat toinen toistaan todellisempia ja saavat Lysanderin
liikuttamaan sormiaan nopeammin tämän keholla. Nainen hänen allaan
päästää pienen äännähdyksen, kun Lysander työntyy ulos
hänestä ja suutelee kevyesti tämän kaulaansa. Pienet näykkäykset
muuttuvat isommiksi halun kartoituksiksi ohuella kaulalla. Lopulta
Lysander suutelee naista huulille, antaa tämän kehon väristä
allaan hetken ennen kuin irrottautuu lopullisesti kosketuksesta.
Hän
nousee sängyltä, vetää housut nopeasti ylleen ja astelee paidatta
hakemaan turkoosia, kultakoukeroin koristeltua pussiaan. Hän laskee
puiselle pöydälle viisi pientä hopearahaa ja sulloo pussin mustan
kaapunsa taskuun. Kun hän on aikeissa vetää kaapua ylleen, nainen
nousee sängystä ja astelee keinahtelevin askelin hänen vierelleen.
Yhtäkkinen lähestyminen ja teeskennellyn naiselliset askeleet
raivostuttavat Lysanderia, mutta naisen muodokas keho tuntuu hyvältä
hänen omaansa vasten. Hän antaa naisen suudella itseään,
kuljettaa hetkisen käsiään tämän keholla ja irrottautuu vasta
sitten.
”Pitää
mennä”, Lysander naurahtaa huolettomasti ja vetää mustan kaavun
ylleen. Hän nyörittää etuosan nopeasti ja käärii pitkät,
roikkuvat hihat ylemmäs. Naiselle tarkoitetussa huoneessa on peili,
jonka kautta Lysander tarkistaa nopeasti kaiken olevan kohdallaan.
Hengstyneisyys ei näy kasvoilta, terävät leukaperät pysyvät
ylväinä ja pitkät, laineikkaat mustat hiukset laskeutuvat
tasaisesti selkään.
”Odottaako
vaimosi yhä sinua kotiin?”
Lysander
naurahtaa, vetää naisen vielä kerran lähelleen ja suutelee tätä
voimakkaasti. ”Veronika nukkuu jo, hän ei koskaan huomaa
poissaoloani.”
”Paha,
paha mies”, nainen kikattaa tarkoituksenaan kiusoitella Lysanderia.
Lysander ei kuitenkaan pidä naisen tavasta arvottaa häntä. Kuinka
yksikään nainen saattaa kuvitella voivansa nauraa miehelle?
Mustahiuksisella naisella hänen edessään ei ole mitään muuta
annettavaa kuin kehonsa muotoinen, nimeäänkään hän ei ole
kertonut. Tällä alalla sellaisella ei ole merkitystä.
Lysander
tietää saavansa naurettavan vähän sivutuloja bordelleiden
ylläpitämisestä, mutta silkkaa itsepäisyyttään pitää ne silti
pystyssä. Pitäähän Annorlundan eksyneillä naisillakin olla jokin
paikka, jonne tulla. Sitä paitsi Aquilan sataman toimia vahditaan
niin harvoin kenenkään muun kuin Lysanderin itsensä toimesta, että
Lysanderin on naurettavan helppoa myydä aina silloin tällöin
muutama huora kaukaisemmille maille. Aina löytyy joku, joka maksaa
kauniista vaaleaveriköstä tai entisestä katutanssijasta.
Lysanderin
ei myöskään paikan omistajana tarvitsisi maksaa naiselle, mutta
hän jättää joko kohteliaisuuttaan tai vinouttaan hopearahat
pöydälle ja astelee ulos huonosti valaistusta huoneesta. Bordellin
äänet ja hajut käyvät hänen hermoilleen, joten hän astelee
mahdollisimman nopeasti ulos tunkkaisista sisätiloista.
Kotona,
High Waterilla häntä odottaa epämiellyttävä yllätys. Veronika
on mitä ilmeisemminkin havainnut aviomiehensä poissaolon ja jäänyt
pyörimään levottomana linnan ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen.
Kun Lysander astelee huoneeseen, hän huomaa luonnonvalkeaan
alusasuun sonnustautuneen vaimonsa seisovan aivan ikkunan vieressä.
”Missä
sinä olit?” Veronika kysyy hiljaa katsomatta aviomiestään. Hän
tiedostaa kysymyksen olevan suora sotahuuto, mutta ei jaksa välittää.
Edellisetkään mustelmat jaloissa eivät ole vielä parantuneet,
seuraavat iskut eivät enää sattuisi.
”Taivaassa”,
Lysander vastaa ja hymyilee vinosti. ”Tiimalasivyötäröiden,
suurien rintojen ja pehmeiden reisien sisäpintojen hienhajuisessa
taivaassa.”
Veronika
ei edes värähdä. ”Luulin, ettei kukaan muu nainen antaisi
kohdella itseään sillä tavalla.”
Lysander
on nyt niin lähellä, että Veronika saattaa haistaa bordellista
jääneen parfyymin hienoisen tuoksun hänestä. Miehen hengitys ei
muutu raskaammaksi, hän pysyy tilanteeseen nähden yllättävän
rauhallisena tarttuessaan Veronikaa leukaperistä ja vetäen tämän
kehoa omaansa vasten. Hän puristaa vaimonsa kiviseinää vasten ja
pitää kiinni hänen suustaan, jottei tämä pääse puhumaan.
”Rakkaani,
varovasti nyt”, hän kuiskaa aivan Veronikan korvan juuressa,
”erittäin varovasti. Minähän kohtelen sinua loistavasti,
muistathan?”
Veronika
yrittää vastata, mutta Lysanderin käsi estää tätä yhä
puhumasta.
”En
aivan kuule sinua, kulta. Puhuisitko kovempaa?”
Veronika
nielee ylpeytensä. Kuvittelee itsensä muualle. Lysander pitää
häntä otteessaan enää vain muutaman sekunnin, ja kun hän päästää
irti, Veronika palaa takaisin todellisuuteen. Hän muistuttaa itseään
hopeaveitsen painosta kädellä ja isän verestä valkoisella
lumella. Sellaisen jälkeen yksi käsi suun edessä ei olisi mitään.
Hän ansaitsee kaiken pahan maailmassa. Hän ansaitsee Lysanderin.
”No?
Miksi olet niin hiljaa? Minähän esitin sinulle kysymyksen! Vastaa
minulle.”
”Muistan
minä. Sinä kohtelet minua hyvin”, Veronika vastaa sävyttömästi.
”Et
sanonut sitä tarpeeksi tosissasi, en usko sinua”, Lysander
sähähtää. Veronika värähtää jo valmiiksi, sillä hän olettaa
miehensä sysäävän hänet taas seinää päin. Säpsähdys saa
Lysanderin turkoosit silmät pehmenemään, hänen ilmeensä sulaa ja
hän alkaa nauraa. ”Katso itseäsi, Veronika. Sinä olet ihan kuin
häkkieläin, säpsähtelet ja puhut tuskin kuuluvalla äänellä”,
Lysander nauraa, ”huvitat minua. Säälittävä olento. Onneksi
minä sentään huolin sinut, eihän tuollaista kovin moni mies
jaksaisi katsella.”
Lysander
riisuutuu yhä huvittuneena virnistellen, ja vastoin Veronikan
odotuksia istahtaa alas sängylle ja vetää peiton ylleen. Veronika
ei ymmärrä. Tietenkään hän ei ymmärrä.
”Tule
tänne, rakas, älä palelluta itseäsi siellä ikkunan vieressä.”
Lysander esittää sanansa pehmeästi, mutta Veronika tietää, että
niihin sisältyy ehdoton käsky. Veronika tottelee ja kipuaa suureen
sänkyyn aivan miehensä vierelle. Hänen yllätyksekseen Lysander
vie kätensä hellästi hänen ympärilleen ja suutelee vaimoaan
suoraan suulle.
”Rakastan
sinua, Veronika”, hän antaa pehmeän äänensä kutittaa Veronikan
kaulaa, ”ajattele sitä. Kaikesta huolimatta rakastan sinua
edelleen. Älä ikinä unohda.”
”En
unohda”, Veronika kuiskaa automaattisesti, ”minäkin rakastan
sinua, Lysander.” Hän ei kuule omaa ääntään. Hän ei edes
tiedä, mitä puhuu, hänen kehonsa on vain tottunut toimimaan
tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Lysander naurahtaa, mutta
ei sano enää mitään. Painaa vain tumman päänsä tyynylle ja
kääntää selkänsä Veronikalle. Häneltä ei kestä kauaa vaipua
unen utuiseen maailmaan.
Pimeintä
yötä kestäisi enää korkeintaan kaksi tuntia, sillä Lysander
saapui takaisin kotiin suunnilleen puolen yön jälkeen eikä
Veronika ole uskaltanut hievahtaakaan pitkään aikaan. Kun hän
toteaa, ettei kestäisi enää maata siinä ja katsoa kivistä kattoa
auringonnousuun asti, hän nousee ylös. Jalat tietävät, minne ne
ovat menossa.
Kirkkaan
päivän jälkeen yökin on kirkas. Tähdet ja lähestulkoon täysi
kuu valaisevat Veronikan lyhyttä matkaa High Waterilta jokea pitkin
merelle. Vasta rannalle tultuaan Veronika havaitsee olevansa yhä
kermanvalkeassa yöpuvussaan ja ilman kenkiä. Rannan hiekka on yön
jäljiltä kylmää, se pistelee hänen varpaitaan. Hän painaa ne
syvemmälle hiekkaan, maadoittaa itsensä ja suuntaa katseensa
Aquilan uskomattoman kauniille yötaivaalle.
Veronika
tuntee tähdistä vain osan. Altairissa kasvaneena hän osaa etsiä
Altairin tähden taivaalta, kotkan tähtikuvion johdosta. Johtotähti.
Jollakin tavalla nimi sopii Mizarin sisälle syntyneelle pienelle
metsästäjämaanosalle loistavasti. Hän etsii useita muita tuttuja
kuvioita ja tähtiä, kunnes huomaa niiden siirtyneen meren puolelle.
Maailma kylpee kosmisessa valossa.
Meressä
ja taivaassa yhdistyy kaikki, mitä Veronika yhä elämältään
haluaa. Lapsena hän halusi metsästäjäksi niin paljon, että oli
valmis murhaamaan oman isänsä sen päämäärän vuoksi. Siltikään
hän ei saanut koskaan pidettyä siitä kiinni, alistui jo silloin
kohtaloonsa ja ymmärsi ettei hänen tekonsa paino jättäisi häntä
koskaan. Hän keskittyi vain siihen, että Frej saisi nousta aikanaan
ryhmänjohtajaksi ja siitä kaikkien metsästäjien mestariksi.
Veronika ei ehtinyt nähdä veljensä nimitysseremoniaa, mutta on
tavannut tämän muutamasti edellisen neljän vuoden aikana ja uskoo
tämän pärjäävän tehtävässään. Ajatuksessa on hitusen
lohtua.
Mutta
metsästäjyyskään ei loppujen lopuksi ole valinta. Laygoldit ja
Darehawkit kehittivät sen yhdessä; hädän hetkellä he rajasivat
pienen metsäalueen Mizarista ja alkoivat rakentaa sinne Altairia.
Metsästäjäksi ryhtyivät sellaiset, jotka halusivat totella
kuningastaan ja suojata kansaa villeiltä. Ei se mikään jalo ja
rohkea valinta ollut. Veronikakin halusi metsästäjäksi vain, koska
jokainen hänen ympärillään oli sellainen. Erilaisuus pakotti
hänet tietyyn muottiin.
Tähtiä
katsellessaan Veronikalle tulee usein sellainen tunne, ettei
muoteilla ja toivomuksilla ole loppujen lopuksi mitään merkitystä
tässä maailmassa. Ei hänen maailmassaan eikä kenenkään
muunkaan. Veronika tappoi isänsä ja selvisi siitä, mutta sai
elinikäisen rangaistuksensa Lysanderin muodossa. Miten ironista. Hän
teki tekonsa välttääkseen Lysanderin vaimoksi joutumisen, ja
joutui silti. Turhia uhrauksia. Veronika ei enää itke sellaisen
vuoksi. Hän ei enää itke ollenkaan.
Jos
tähtiä on ylipäätään koskaan kiinnostanut, hän on varma, ettei
niitä kiinnosta ainakaan enää. Ne antavat villien tuhota
kokonaisia mahtisukuja ja kuningattarien punoa suunnitelmia. Veronika
ei edes tiedä, millaiseen suunnitelmaan Anesidora olisi häntä
kysynyt, mutta tähtien sulaessa suolaiseen veteen ja valojen
syttyessä merenpohjaan hän ymmärtää, ettei häntä oikeastaan
edes kiinnosta. Tällaisina hetkinä elämän merkitys valuu tähtien
mukana meriveteen ja pirstoutuu rantakalliota vasten.
Ennen
kuin Veronika huomaakaan, hän on jo polviaan myöten vedessä ja
antaa yövaatteensa helman mennä aaltojen mukaan. Merkitykset
huuhtoutuvat rantahiekkaan ja hän pidättää hetken hengitystään.
Jos hän nyt kuolisi, se ei haittaisi. Elämä jatkuisi, uudet aallot
iskeytyisivät rantaan huomenna ja Lysander löytäisi uuden vaimon,
jota hallita. Ei se ole hänestä kiinni.
Ja
on kuitenkin. Se on hänen oma taakkansa kantaa, hänen oma
merkityksetön elämänsä, joka hänen täytyy
velvollisuudentunnosta elää loppuun asti. Enää hän ei ole varma,
palaako hän takaisin hiekalle vain silkasta masokistisesta halusta
ponnistella vielä eteenpäin vai pelkästään syyllisyydestään
isänsä kuolemaan liittyen. Ei kuolemaa kuolemasta vaan elämä
kuolemasta, yksi liian pitkä ja liian väritön elämä. Veronika
luulee ymmärtävänsä.
Itselleen
hän ei ole elänyt enää vuosiin. Ehkä hän haluaa jossakin
sisimmässään vielä nähdä isoveljensä ja kuunnella tämän
tarinoita metsästäjien elämästä. Ei se olisi niin idyllistä
kuin hän kuvittelee sen olevan, mutta se olisi sentään jotakin.
Tai kenties palatessaan joenvierttä pitkin takaisin linnaan hän
haluaa sittenkin painautua Lysanderia vasten ja muistella sitä
miestä, joka hän ei koskaan ollut mutta olisi voinut olla. Ehkä
hän on vain väsynyt. Kaikki ovat joskus, mutta eivät sillä
tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti