Kirkkain tähti: luku 20

Luku 20: Väsynyt

Kehot myötäilevät toisiaan, hengitykset käyvät yhä vain raskaammiksi. Vaikka jokainen naisen voihkaisuista ei olekaan aito, hänen kehonsa reaktiot ovat toinen toistaan todellisempia ja saavat Lysanderin liikuttamaan sormiaan nopeammin tämän keholla. Nainen hänen allaan päästää pienen äännähdyksen, kun Lysander työntyy ulos hänestä ja suutelee kevyesti tämän kaulaansa. Pienet näykkäykset muuttuvat isommiksi halun kartoituksiksi ohuella kaulalla. Lopulta Lysander suutelee naista huulille, antaa tämän kehon väristä allaan hetken ennen kuin irrottautuu lopullisesti kosketuksesta.

Hän nousee sängyltä, vetää housut nopeasti ylleen ja astelee paidatta hakemaan turkoosia, kultakoukeroin koristeltua pussiaan. Hän laskee puiselle pöydälle viisi pientä hopearahaa ja sulloo pussin mustan kaapunsa taskuun. Kun hän on aikeissa vetää kaapua ylleen, nainen nousee sängystä ja astelee keinahtelevin askelin hänen vierelleen. Yhtäkkinen lähestyminen ja teeskennellyn naiselliset askeleet raivostuttavat Lysanderia, mutta naisen muodokas keho tuntuu hyvältä hänen omaansa vasten. Hän antaa naisen suudella itseään, kuljettaa hetkisen käsiään tämän keholla ja irrottautuu vasta sitten.

”Pitää mennä”, Lysander naurahtaa huolettomasti ja vetää mustan kaavun ylleen. Hän nyörittää etuosan nopeasti ja käärii pitkät, roikkuvat hihat ylemmäs. Naiselle tarkoitetussa huoneessa on peili, jonka kautta Lysander tarkistaa nopeasti kaiken olevan kohdallaan. Hengstyneisyys ei näy kasvoilta, terävät leukaperät pysyvät ylväinä ja pitkät, laineikkaat mustat hiukset laskeutuvat tasaisesti selkään.

”Odottaako vaimosi yhä sinua kotiin?”

Lysander naurahtaa, vetää naisen vielä kerran lähelleen ja suutelee tätä voimakkaasti. ”Veronika nukkuu jo, hän ei koskaan huomaa poissaoloani.”

”Paha, paha mies”, nainen kikattaa tarkoituksenaan kiusoitella Lysanderia. Lysander ei kuitenkaan pidä naisen tavasta arvottaa häntä. Kuinka yksikään nainen saattaa kuvitella voivansa nauraa miehelle? Mustahiuksisella naisella hänen edessään ei ole mitään muuta annettavaa kuin kehonsa muotoinen, nimeäänkään hän ei ole kertonut. Tällä alalla sellaisella ei ole merkitystä.

Lysander tietää saavansa naurettavan vähän sivutuloja bordelleiden ylläpitämisestä, mutta silkkaa itsepäisyyttään pitää ne silti pystyssä. Pitäähän Annorlundan eksyneillä naisillakin olla jokin paikka, jonne tulla. Sitä paitsi Aquilan sataman toimia vahditaan niin harvoin kenenkään muun kuin Lysanderin itsensä toimesta, että Lysanderin on naurettavan helppoa myydä aina silloin tällöin muutama huora kaukaisemmille maille. Aina löytyy joku, joka maksaa kauniista vaaleaveriköstä tai entisestä katutanssijasta.

Lysanderin ei myöskään paikan omistajana tarvitsisi maksaa naiselle, mutta hän jättää joko kohteliaisuuttaan tai vinouttaan hopearahat pöydälle ja astelee ulos huonosti valaistusta huoneesta. Bordellin äänet ja hajut käyvät hänen hermoilleen, joten hän astelee mahdollisimman nopeasti ulos tunkkaisista sisätiloista.

Kotona, High Waterilla häntä odottaa epämiellyttävä yllätys. Veronika on mitä ilmeisemminkin havainnut aviomiehensä poissaolon ja jäänyt pyörimään levottomana linnan ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen. Kun Lysander astelee huoneeseen, hän huomaa luonnonvalkeaan alusasuun sonnustautuneen vaimonsa seisovan aivan ikkunan vieressä.

”Missä sinä olit?” Veronika kysyy hiljaa katsomatta aviomiestään. Hän tiedostaa kysymyksen olevan suora sotahuuto, mutta ei jaksa välittää. Edellisetkään mustelmat jaloissa eivät ole vielä parantuneet, seuraavat iskut eivät enää sattuisi.

”Taivaassa”, Lysander vastaa ja hymyilee vinosti. ”Tiimalasivyötäröiden, suurien rintojen ja pehmeiden reisien sisäpintojen hienhajuisessa taivaassa.”

Veronika ei edes värähdä. ”Luulin, ettei kukaan muu nainen antaisi kohdella itseään sillä tavalla.”

Lysander on nyt niin lähellä, että Veronika saattaa haistaa bordellista jääneen parfyymin hienoisen tuoksun hänestä. Miehen hengitys ei muutu raskaammaksi, hän pysyy tilanteeseen nähden yllättävän rauhallisena tarttuessaan Veronikaa leukaperistä ja vetäen tämän kehoa omaansa vasten. Hän puristaa vaimonsa kiviseinää vasten ja pitää kiinni hänen suustaan, jottei tämä pääse puhumaan.

”Rakkaani, varovasti nyt”, hän kuiskaa aivan Veronikan korvan juuressa, ”erittäin varovasti. Minähän kohtelen sinua loistavasti, muistathan?”

Veronika yrittää vastata, mutta Lysanderin käsi estää tätä yhä puhumasta.

”En aivan kuule sinua, kulta. Puhuisitko kovempaa?”

Veronika nielee ylpeytensä. Kuvittelee itsensä muualle. Lysander pitää häntä otteessaan enää vain muutaman sekunnin, ja kun hän päästää irti, Veronika palaa takaisin todellisuuteen. Hän muistuttaa itseään hopeaveitsen painosta kädellä ja isän verestä valkoisella lumella. Sellaisen jälkeen yksi käsi suun edessä ei olisi mitään. Hän ansaitsee kaiken pahan maailmassa. Hän ansaitsee Lysanderin.

”No? Miksi olet niin hiljaa? Minähän esitin sinulle kysymyksen! Vastaa minulle.”

”Muistan minä. Sinä kohtelet minua hyvin”, Veronika vastaa sävyttömästi.

”Et sanonut sitä tarpeeksi tosissasi, en usko sinua”, Lysander sähähtää. Veronika värähtää jo valmiiksi, sillä hän olettaa miehensä sysäävän hänet taas seinää päin. Säpsähdys saa Lysanderin turkoosit silmät pehmenemään, hänen ilmeensä sulaa ja hän alkaa nauraa. ”Katso itseäsi, Veronika. Sinä olet ihan kuin häkkieläin, säpsähtelet ja puhut tuskin kuuluvalla äänellä”, Lysander nauraa, ”huvitat minua. Säälittävä olento. Onneksi minä sentään huolin sinut, eihän tuollaista kovin moni mies jaksaisi katsella.”

Lysander riisuutuu yhä huvittuneena virnistellen, ja vastoin Veronikan odotuksia istahtaa alas sängylle ja vetää peiton ylleen. Veronika ei ymmärrä. Tietenkään hän ei ymmärrä.

”Tule tänne, rakas, älä palelluta itseäsi siellä ikkunan vieressä.” Lysander esittää sanansa pehmeästi, mutta Veronika tietää, että niihin sisältyy ehdoton käsky. Veronika tottelee ja kipuaa suureen sänkyyn aivan miehensä vierelle. Hänen yllätyksekseen Lysander vie kätensä hellästi hänen ympärilleen ja suutelee vaimoaan suoraan suulle.

”Rakastan sinua, Veronika”, hän antaa pehmeän äänensä kutittaa Veronikan kaulaa, ”ajattele sitä. Kaikesta huolimatta rakastan sinua edelleen. Älä ikinä unohda.”

”En unohda”, Veronika kuiskaa automaattisesti, ”minäkin rakastan sinua, Lysander.” Hän ei kuule omaa ääntään. Hän ei edes tiedä, mitä puhuu, hänen kehonsa on vain tottunut toimimaan tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Lysander naurahtaa, mutta ei sano enää mitään. Painaa vain tumman päänsä tyynylle ja kääntää selkänsä Veronikalle. Häneltä ei kestä kauaa vaipua unen utuiseen maailmaan.

Pimeintä yötä kestäisi enää korkeintaan kaksi tuntia, sillä Lysander saapui takaisin kotiin suunnilleen puolen yön jälkeen eikä Veronika ole uskaltanut hievahtaakaan pitkään aikaan. Kun hän toteaa, ettei kestäisi enää maata siinä ja katsoa kivistä kattoa auringonnousuun asti, hän nousee ylös. Jalat tietävät, minne ne ovat menossa.

Kirkkaan päivän jälkeen yökin on kirkas. Tähdet ja lähestulkoon täysi kuu valaisevat Veronikan lyhyttä matkaa High Waterilta jokea pitkin merelle. Vasta rannalle tultuaan Veronika havaitsee olevansa yhä kermanvalkeassa yöpuvussaan ja ilman kenkiä. Rannan hiekka on yön jäljiltä kylmää, se pistelee hänen varpaitaan. Hän painaa ne syvemmälle hiekkaan, maadoittaa itsensä ja suuntaa katseensa Aquilan uskomattoman kauniille yötaivaalle.

Veronika tuntee tähdistä vain osan. Altairissa kasvaneena hän osaa etsiä Altairin tähden taivaalta, kotkan tähtikuvion johdosta. Johtotähti. Jollakin tavalla nimi sopii Mizarin sisälle syntyneelle pienelle metsästäjämaanosalle loistavasti. Hän etsii useita muita tuttuja kuvioita ja tähtiä, kunnes huomaa niiden siirtyneen meren puolelle. Maailma kylpee kosmisessa valossa.

Meressä ja taivaassa yhdistyy kaikki, mitä Veronika yhä elämältään haluaa. Lapsena hän halusi metsästäjäksi niin paljon, että oli valmis murhaamaan oman isänsä sen päämäärän vuoksi. Siltikään hän ei saanut koskaan pidettyä siitä kiinni, alistui jo silloin kohtaloonsa ja ymmärsi ettei hänen tekonsa paino jättäisi häntä koskaan. Hän keskittyi vain siihen, että Frej saisi nousta aikanaan ryhmänjohtajaksi ja siitä kaikkien metsästäjien mestariksi. Veronika ei ehtinyt nähdä veljensä nimitysseremoniaa, mutta on tavannut tämän muutamasti edellisen neljän vuoden aikana ja uskoo tämän pärjäävän tehtävässään. Ajatuksessa on hitusen lohtua.

Mutta metsästäjyyskään ei loppujen lopuksi ole valinta. Laygoldit ja Darehawkit kehittivät sen yhdessä; hädän hetkellä he rajasivat pienen metsäalueen Mizarista ja alkoivat rakentaa sinne Altairia. Metsästäjäksi ryhtyivät sellaiset, jotka halusivat totella kuningastaan ja suojata kansaa villeiltä. Ei se mikään jalo ja rohkea valinta ollut. Veronikakin halusi metsästäjäksi vain, koska jokainen hänen ympärillään oli sellainen. Erilaisuus pakotti hänet tietyyn muottiin.

Tähtiä katsellessaan Veronikalle tulee usein sellainen tunne, ettei muoteilla ja toivomuksilla ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tässä maailmassa. Ei hänen maailmassaan eikä kenenkään muunkaan. Veronika tappoi isänsä ja selvisi siitä, mutta sai elinikäisen rangaistuksensa Lysanderin muodossa. Miten ironista. Hän teki tekonsa välttääkseen Lysanderin vaimoksi joutumisen, ja joutui silti. Turhia uhrauksia. Veronika ei enää itke sellaisen vuoksi. Hän ei enää itke ollenkaan.

Jos tähtiä on ylipäätään koskaan kiinnostanut, hän on varma, ettei niitä kiinnosta ainakaan enää. Ne antavat villien tuhota kokonaisia mahtisukuja ja kuningattarien punoa suunnitelmia. Veronika ei edes tiedä, millaiseen suunnitelmaan Anesidora olisi häntä kysynyt, mutta tähtien sulaessa suolaiseen veteen ja valojen syttyessä merenpohjaan hän ymmärtää, ettei häntä oikeastaan edes kiinnosta. Tällaisina hetkinä elämän merkitys valuu tähtien mukana meriveteen ja pirstoutuu rantakalliota vasten.

Ennen kuin Veronika huomaakaan, hän on jo polviaan myöten vedessä ja antaa yövaatteensa helman mennä aaltojen mukaan. Merkitykset huuhtoutuvat rantahiekkaan ja hän pidättää hetken hengitystään. Jos hän nyt kuolisi, se ei haittaisi. Elämä jatkuisi, uudet aallot iskeytyisivät rantaan huomenna ja Lysander löytäisi uuden vaimon, jota hallita. Ei se ole hänestä kiinni.

Ja on kuitenkin. Se on hänen oma taakkansa kantaa, hänen oma merkityksetön elämänsä, joka hänen täytyy velvollisuudentunnosta elää loppuun asti. Enää hän ei ole varma, palaako hän takaisin hiekalle vain silkasta masokistisesta halusta ponnistella vielä eteenpäin vai pelkästään syyllisyydestään isänsä kuolemaan liittyen. Ei kuolemaa kuolemasta vaan elämä kuolemasta, yksi liian pitkä ja liian väritön elämä. Veronika luulee ymmärtävänsä.

Itselleen hän ei ole elänyt enää vuosiin. Ehkä hän haluaa jossakin sisimmässään vielä nähdä isoveljensä ja kuunnella tämän tarinoita metsästäjien elämästä. Ei se olisi niin idyllistä kuin hän kuvittelee sen olevan, mutta se olisi sentään jotakin. Tai kenties palatessaan joenvierttä pitkin takaisin linnaan hän haluaa sittenkin painautua Lysanderia vasten ja muistella sitä miestä, joka hän ei koskaan ollut mutta olisi voinut olla. Ehkä hän on vain väsynyt. Kaikki ovat joskus, mutta eivät sillä tavalla.