Kirkkain tähti: luku 11

Luku 11: Loittoneva

Arraa ei oteta mukaan säälistä, hänet otetaan mukaan velvollisuudesta. Ian Darehawk ei jää katselemaan sivusta, kun hänen kouluttamansa metsästäjät tekevät virheitä toinen toisensa jälkeen, hän pakottaa heidät toimimaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kolmas ryhmä on Emilin johdolla vienyt Lilithin Lyraan, heidän tehtävänsä on suoritettu. Yön mentyä seuraava päivä tuo tullessaan uusia velvollisuuksia. Ian yrittää parhaan kykynsä mukaan koota sopivan kokoisia ryhmiä ja lähettää näitä vartioon eri porteille.

Toisen ja kolmannen ryhmän Nila ja Emil saavat lähteä lännen ja pohjoisen porteille, Frej’lle jätetään idän portti. Se samainen, josta villit olivat tasan vuorokausi sitten päässeet sisään hänen ja Arran tekemien virheiden vuoksi. Frej ja Arra itse eivät jää vastaamaan portin vartioinnista: he joutuvat avaamaan sen ja lähtemään pitkälle matkalle muurin taakse. Siitä on pitkä aika, kun joku on viimeksi käynyt kunnolla kartoittamassa muurintakaista maailmaa. Levottomuudet eivät ole olleet vuosiin niin pitkään tauolla, että olisi ollut turvallista kävellä suoraan pedon kitaan. Nyt Ian on jo kyllästynyt odottamaan. Hän lähettää parhaan metsästäjänsä tietoisesti vaaraan.

Kun Frej ja Arra pakkaavat vöidensä pieniin pussiin rohtoja ja asettavat veitsiä lenkkeihin, Ian tarkkailee heitä nojaten leiriä varjostavaan suureen kuuseen. Hän tiedostaa valitettavan hyvin sen, että muurin toisella puolella saattaa tapahtua aivan mitä vain. Arra ei vieläkään ole osoittautunut riittävän kyvykkääksi, eikä Frej ole koskaan ollut luonteeltaan vahva. Ei sillä tavalla, jolla Ian haluaisi veljenpoikansa olevan. Hän tahtoisi pyyhkiä Frejltä tämän ikuisen empatiakyvyn.

Ian on oikeassa: hänen veljensä ainoa poika on siitä poikkeuksellinen metsästäjä, että hän on aina kyennyt tuntemaan suurta empatiaa kaikkia kohtaan. Hänen isänsä Hayesin mielestä se oli pojan paras ja inhimillisin puoli. Ianista se on pelkästään turhaa. Metsästäjien persoonallisuutta on yritetty jo muutaman sukupolven ajan pelkistää: kaikki, joka voidaan jättää pois, jätetään. Metsästäjät koulitaan tasan yhteen tarkoitukseen, eikä se ole tuntea empatiaa vihollista kohtaan iskun hetkellä.

Ianin veljen, Hayesin johtokautena metsästäjäkoulutus ja metsästäjien vanhat perinteet pysyivät vielä pimennossa. Ja myös kohtuuden rajoissa. Koska metsästäjäksi voi ryhtyä käytännössä kuka vaan, sukupolvien ajan ollaan haluttu varmistaa, että he myös pysyvät kuuliaisina tarkoitukselleen. Jokainen metsästäjä Darehawkin metsästäjäsukua lukuunotaamatta joko kastroidaan tai ympärileikataan. Vasta sen jälkeen he voivat todella täyttää tehtävänsä kuninkaan aseena, vasta sitten he pärjäävät luonnon armoilla ja palvelevat maataan.

Ian on ensimmäinen Darehawk, joka antaa silpoa naisetkin. Miesten kastrointi on ollut käytössä jo ensimmäisestä metsästäjästä lähtien, mutta Ianin tullessa yksitoista vuotta sitten johtajaksi, hän vaati naisten ympärileikkausta. Muut hyväksyivät sen häpeänsä niellen.

Metsästäjien ammatti syntyi ensimmäisten villien hyökätessä sukupolvia sitten. Silloinen kuningas, juuri sukujen välisen sodan voittanut Aron Laygold, ensimmäinen nimeään, kehitti Mizarin Darehawkien kanssa metsästäjät. Mizarin suurelle metsäalueelle rakennettiin uusia asumuksia ja harjoitteluareenoita, ja heidän osaansa maasta alettiin kutsua Altairiksi. Siten metsästäjien Altair syntyi keskelle idän Mizaria.

Nyt Ian katsoo ainoaa perillistään, vanhemman veljensä poikaa Frejtä, joka on juuri aikeissa lähteä leiristä pienemmän ryhmänsä kanssa. Frej näyttää huolettomalta oransseine hiuksineen ja välkkyvine silmineen, mutta Ian tietää, että poika on käynyt kovilla teillä. Hänen metsästäjänkoulutuksensa on kestänyt koko kahdenkymmenen ikävuoden ajan, eikä se ole ollut kivetön. Siltikään Ian ei osaa tuntea myötätuntoa nuorta veljenpoikaansa kohtaan. Hän osaa nähdä tässä vain nuoremman ja optimistisemman Hayesin.

Frej lähtee leiristä sanomatta Ianille sanaakaan. He katoavat lumisten puiden taakse jättäen leirin tyhjähköksi. Kaksi muuta ryhmää ovat lähteneet jo aiemmin, sillä Cassiopeiaan ja varsinkin Aquilaan on useiden tuntien matka. Ian nojaa yksin puuhun ja katselee lumen hidasta tippumista valkoiseen maahan. Talvi on kestänyt kauan.

* * *

Kun muu ryhmä on jäänyt taakse, eikä porttia enää näy, Frej tuntee ensimmäistä kertaa pelon kouraisun. Hän ei ole useaan kuukauteen, kenties jopa vuoteen astellut muurin tällä puolen. Arra hänen vieressään näyttää huomattavasti pelottomammalta. Tytön tummilla kasvoilla on muutama naarmu, mutta Frej epäilee muualla kehossa olevien haavojen olevan pahempia. Hänhän itse seisoi vieressä todistamassa Ianin jokaista rankaisevaa lyöntiä.

Jos hän vain voisi sanoa tytölle jotakin. Mitä vaan. Eihän hän ollut ehtinyt sanoa Lilith Ashworthillekaan ennen kuin tämä vietiin Lyraan kuninkaan luo, eikä Veronikalle neljä vuotta sitten, kun hänet naitettiin kuninkaan veljelle. Frej ei vain koskaan saa avattua suutaan ajoissa niiden ihmisten kohdalla, joita tahtoisi auttaa.

”Älä vaivaudu”, Arra murahtaa kuin arvaten Frejn aikeet, ”minähän tunnetusti pidän sitä ihan helvetin ritarillisena, että seisot vieressä tuijottamassa, kun minut hakataan maahan kerta toisensa jälkeen.”

”Sinä nousit joka kerralla takaisin ylös.”

”Vain, jotta Ian voisi lyödä minut taas alas”, Arra sähähtää. ”Ei se tunnu enää missään. Itsehän minä tein typerästi lähtiessäni liian aikaisin. Ja sinä vielä typerämmin seuratessasi. Ansaitsin rangaistukseni.”

Ehkä. Frej ei uskalla kieltää. ”Minun oli pakko todistaa jokainen isku. En minä voinut siitä mihinkään lähteä, sinä olet minun komentoni alla.”

”Ja sinä Ianin, ja Ian kuninkaan, ja kuningas… Kuningas siirtelee nappuloita. Kuninkaat ovat loppujen lopuksi itse kaikkein turhimpia nappuloita, vaikka he kuinka kuvittelevat olevansa johdossa.”

”Varovasti, Arra, kaikella on korvat.”

”Olkoon!” Arra pysähtyy. Hänen kehonkielensä kovenee, liikkeet terävöityvät. Kauniit kasvot näyttävät kivenkovilta.

”Kuninkaat ovat lopulta vain nukkeja pelissä, jossa kukaan ei tiedä, kuka sitä kontrolloi. Ei kukaan sellaista tahdo, en minä ainakaan”, Arra toteaa lopulta. Hän arvioi hetken Frejn reaktiota, mutta koska sitä ei seuraa, hän jatkaa matkaa. Frej ihmettelee, miten Arra voi vain astella heille vierailla mailla vailla pelon häivääkään.

”Arra...” Tytön nimi kutittelee Frejn kurkkua. Sen lausuminen tuntuu jokaisella kerralla jotenkin väärältä, aivan kuin Frej ei olisi oikeutettu sanomaan sitä ääneen. ”Arra, mitä sinä tahdot? Ihan oikeasti tahdot?”

Arran tummat kulmat vaihtavat asentoa terävästä kysyväksi, sitten takaisin neutraaliksi. Hänen kasvonsa eivät paljasta mitään. ”Tasapainon”, hän sanoo. Äänessä on uusi sävy, sellainen, jota Frej ei ole koskaan huomannut. Aivan kokonaan uusi puoli Arrassa.

”Täällähän ei ole tapana kysellä menneisyyksien perään, mutta...” Frej empii. Hän saa kysyä asemansa puolesta, mutta ei välttämättä moraalinsa.

”Ei niin, joten älä kysy”, Arra huomauttaa.

Frej nielaisee. Hän ei saa suutaan uudestaan auki, jos ei nyt kysy. ”Millaisista oloista sinä tulet, Arra? Et ole koskaan kertonut.”

”Ei ole varmasti kovin moni muukaan. Kahden vuolen koulutus ja lisääntymiskyvyttömyys riittävät metsästäjien johtajille, ovat aina riittäneet. Menneisyydellä ei ole väliä.”

”Ei kenties mestari Ianille, mutta minulle on.” Niin oli hänen isälleenkin. Hayes Darehawk tunsi jokaisen metsästäjänsä.

He kävelevät useita satoja metrejä hiljaisuudessa. Frej ei enää edes muista kysyneensä, keskustelu siirtyy aiempien kiusallisten ja epämiellyttävien tilanteiden arkistoon päällimmäiseksi. Sitten, suuren järven siintäessä edessä, Arra yhtäkkiä pysähtyy. Se ei johdu ympäristöstä; metsästäjät ovat käyneet tällä alueella aiemminkin. Tuuli kohisee lumisissa puissa tavalliseen tapaansa, lumipöly tanssii jäätyneen järven pinnalla.

”Minun isäni se oli, joka sai minut lähtemään”, Arra sanoo yllättäen. Hän ristii jalkansa ja kätensä kuten aina, mutta tällä kertaa eleessä on jotakin intiimiä. Aivan kuin hän suojaisi itseään. ”Isäni avasi kotimme oven, heitti minut ulos ja totesi, että repii kurkkuni auki, jos palaan. En palannut.”

”Miksi?” Frej on yllättynyt siitä, että Arra ylipäätään tahtoo puhua tästä. Hän ei odottanut tytön avaavan mitään. Arran ei olisi tarvinnut, Frej olisi voinut tyytyä hiljaisuuteen. Hän tyytyy siihen aina.

”En minä sitä voi tietää, en nähnyt hänen aivoihinsa vaikka olisin ne mieluusti avannut. Minä vain lähdin. Tyydyin asemaani ja tulin siihen ainoaan paikkaan, joka varattomalla ja edes kunniansa rippeet säilyttäneellä on. Altairiin.”

Frej ei ole koskaan kuullut Altairista sellaista luonnehdintaa. Hän ei ole ikinä ajatellut, että metsästäjäksi ryhtyy varmasti myös moni sellainen, jolla ei ole muuta paikkaa, jonne mennä. Ei kattoa pään päällä eikä kultaa taskussa turvaamassa seuraavaa päivää. Arra sen sijaan tietää paljonkin maailmasta, jossa kadulle jääneellä naisella on vain muutama häilyvä vaihtoehto. Hylättyjen maiden, Aquilan ja Vegan naiset olisivat valinneet paljaiden säärien ja meikattujen kulmien maailman, mutta Arrasta ei koskaan ollut siihen. Arra valitsi kahdesta vankilasta sen, joka tuntui vähemmän siltä mitä se oli. Vapauttaan hän ei ole vieläkään osannut kaivata takaisin, sitähän ei koskaan varsinaisesti ollutkaan.

”Mistä maanosasta sinä olet kotoisin?” Frej ei osaa sanoa mitään muuta. Hänen kehonsa täyttyy pistelevästä tunteesta, kun hän ajattelee jostain muualta Altairiin asti saapunutta Arraa. Hänestä tuntuu oudolta ajatella, että Arra on joskus voinut olla hukassa. Tytöllä on aina niin voimakas temperamentti ja tapa ilmaista itseään, ettei Frejstä ole koskaan tuntunut siltä, että Arra voisi olla eksynyt.

Arran kasvoilla välähtää jälleen kerran tulkitsematon ilme. Se menee nopeasti ohitse ja korvaantuu pienellä hymyllä. ”Pohjoisesta”, hän vastaa katsoen heidän edessään avautuvaa järveä. Lumi järven pinnalla muistuttaa hänestä jostakin menneestä, hymy kasvoilla muuttuu lähes irvistykseksi. ”Mutta ei sellaiseen ole paluuta. Me olemme tässä hetkessä, emme siellä.”

”Minusta meidän tulee ymmärtää menneisyytemme, jotta voimme jatkaa nykyhetkessä.”

Arra naurahtaa. ”Onpa yksinkertainen ajatus”, hän toteaa, ”tahdotko sinä ymmärtää myös tätä hetkeä menneisyyden kannalta?”

”Mitä sinä tarkoitat?” Lumi leijailee heidän välillään. Frej ei ymmärrä.

”Mehän olemme tässä villien takia, mutta paljonko me oikeastaan tiedämme villeistä?”

Kysymys yllättää Frejn täysin. Sekunti sekunnilta hän tulee yhä vain varmemmaksi siitä, että hänen vierellään seisova tyttö on hänelle täysi mysteeri. Se on osittain houkutteleva tilanne; Frejn tekee mieli pitää Arra itseltään tavoittelemattomissa.

”Kyllähän me villeistä tiedämme”, Frej sanoo ja inhoaa äänensä puolustelevaa sävyä.

”Tiedämmekö me tarpeeksi? Mistä he saivat alkunsa?”

Frej huokaisee. Hän muistaa isän kertomuksia villeistä. Kukaan muu ei ole kyennyt kuvaamaan heitä niin tarkoin kuin isä.

”Hulluudesta, joka syntyi Mizarin keskelle sisällissodan jälkimainingeissa. Laygoldien hyökkäyksesta ja Lyran valtauksesta oli kulunut jo useita kuukausia, ensimmäinen kuningas Aron oli johdossa ja Wainwrightit oli pakotettu Cassiopeiaan pakoon. Vain muutamia kuukausia, ei toipumisaikaa, ja sitten uusi hyökkäys eri toimesta. Mizarin keskellä alkoi kuohua, sitten ryhmä villiintyneitä, järkensä menettäneitä kansalaisia vain niittivät kansaa ja tuhosivat kaupunkia… Niihin aikoihin sukuni perintö alkoi muodostua. Metsästäjyyden taakka asetettiin Darehawkien harteille.”

Frej ei mieluusti puhu sukunsa taakasta. Sen ajatteleminenkin kuuluu asioihin, jotka saavat hänen kätensä hikoamaan ja mielensä suuntaamaan metsään. Niinä hetkinä hän on iloinen, että hänet poljettiin alas muiden toimesta useiden vuosien ajan. Metsästäjäkoulutus oli pelkkä muistutus siitä, että hänen nimensä todella on suuri painolasti pienten hartioiden kannettavaksi. Hänen isänsä kantoi sitä ylpeydellä, ja niin kantaa nyt hänen setänsäkin. Hänessä itsessään ei ole enää rahtustakaan samaa ylpeyttä jäljellä. Darehawkien perinteikäs ja ylväs maailma on hyvin kaukana hänen omastaan.

Arran silmät tuikkivat mielenkiinnosta. Frej näkee ne ensimmäistä kertaa tässä valossa. Hän tietää, että Arra olisi mitä loistavin mestari. Impulsiivinen ja äkkipikainen kenties, mutta ylpeä ja vahva kuorensa alla. Aivan kuten Frejn siskokin. Veronikasta olisi tullut loistava metsästäjä, jos olosuhteet olisivat sen hänelle sallineet. Ajatus siskosta värisyttää sisintä. Frejn on pakko jatkaa kävelemistä, ettei aalto vie häntä mukanaan. Joskus ikävä on niin fyysistä, että hän miltei unohtaa itsensä sen alle.

”Frej… Me emme todellakaan tiedä kaikkea villeistä. Emmehän me tunne edes omaa historiaamme täydellisesti.”

”Emme niin. Ja silti kuljemme esi-isiemme jalanjäljissä.”

”Osa meistä kulkee. Mietitkö sinä koskaan, miksi sinä olet metsästäjä?”

Kysymys sivaltaa teräaseen lailla Frejn tajuntaa. Hän havaitsee nyt ensimmäistä kertaa, ettei koskaan ole oikeastaan miettinyt asiaa. Se on vain aina ollut niin kuin se on. Aivan kuten haukkakaulakoru hänen kaulallaankin, metsästäjyys on aina kulkenut hänen matkassaan ilman, että hän on tarkemmin pysähtynyt tutkailemaan sen yksityiskohtia.

”En”, Frej joutuu myöntämään hämmentyneenä. Hän pudistaa päätään omille sanoilleen. ”En tosiaan ole. Olen aina kuvitellut sen johtuvan siitä, että synnyin tähän tilanteeseen. Darehawkiksi. Sisareni oli ensimmäinen metsästäjäksi syntynyt, josta lopulta tuli jotain muuta kuin metsästäjä. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että tässä maailmassa tosiaan on jotakin muutakin kuin Altair, veitset vyöllä ja taistelut villien kanssa.”

Frej havaitsee nyt ensimmäistä kertaa Arran kasvoilla jotakin myötätunnon kaltaista. Se sopii hänelle. Sopusuhtaiset, kaunisluiset kasvot näyttävät lempeiltä. Tummanruskeat yösilmät tuikkivat hetken uudessa valossa.

”Luulisin ymmärtäväni”, Arra kuiskaa lopulta. Hän ei tarkenna. Frej ei kysy. ”Minä puolestaan luulin aluksi tietäväni, miksi haluan metsästäjäksi. Kahden vuoden koulutuksen ajan se oli minulle varsin selvää, mutta nyt...” Arran yösilmien katse siirtyy jäiselle järvelle. Puista putoaa lunta heidän edessään. ”Nyt en taida olla enää niin varma.”

Frej on aikeissa vastata, kun heidän takaansa kuuluu ääntä. He kääntyvät haukan nopeudella taaksepäin ja huomaavat kaksi lumen peitossa olevaa miestä suoraan edessään. Kumpikaan ei ehdi rekisteröidä miesten piirteitä, sillä kehon refleksit saavat heidät vetämään veitset vyöltään ja väistämään ensimmäiset iskut. Frej onnistuu väistämään toisen miehistä, pujottautumaan tämän ja toisen välistä ja iskemään toista jalkoihin. Lumi tahriutuu punaisesta nesteestä, mutta mies pystyy yhä liikkumaan.

Huonompi tuuri lankeaa Arran hartioille. Miehet saavat lyötyä Arraa tämän takaraivoon, ja maailma alkaa hämärtyä. Arran tajunta kieppuu hetkisen tämän maailman ja unen rajamailla, sitten hän havaitsee lumisateen olevan silmissään eikä todellisuudessa. Tajunta pettää, Arra vaipuu tiedottomaan tilaan Frejn pidätellessä toista miestä.

Arran menetettyä tajuntansa Frejn kimpussa oleva mies väistää Frejn sivuiskun ja lähtee juoksemaan. Toinen mies juoksee perässä Arra harteillaan. Heidän juoksunsa ei millään pitäisi olla niin nopeaa. Vaikka Arra onkin hyvin pienikokoinen, miehen ei pitäisi osata juosta niin lujaa tyttö hartioillaan. Frejn mieli ei reagoi, mutta hänen kehonsa lähtee juoksemaan. Hän kiristää tahtinsa äärimmilleen, kiitää niin lujaa kuin hänen yli satakahdeksankymmentäsenttinen, hoikka kehonsa kestää. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Järven ohitettuaan hän ei enää tiedä, mitä maasto tuo tullessaan. Lumen alla on kivikkoista maata, hän joutuu keskittymään väistelemiseen miesten kadotessa yhä vain taaemmas. Lopulta äärimmilleen viritetty ja useita vuosia treenattu kehokaan ei enää kestä. Maasto on miesten puolella, Frej ei enää tiedä ympärillään olevien puiden nimiä. Hänen hengityksensä ei tahdo tasaantua. Suussa maistuu rauta.

Mieli ymmärtää vain yhden asian: Arra on viety paikkaan, jonne hän ei voi seurata. Jalanjälkiä olisi helppo jälittää lumisateesta ja hankalasta maastosta huolimatta, mutta se tuskin kannattaisi. Nämä ovat villien maita, ja Frej on jäänyt yksin. Tällä kertaa hän ei voi enää seurata Arran loittonevaa hahmoa.