Luku
9: Jäätanssi
Vankityrmässä
on ikkuna, jonka kaltereissa valo tanssii aamuisin. Ikkunassa ei ole
lasia, se on vain reikä seinässä. Reikä, josta lunta pääsee
satamaan sisään. Kevyt aamuinen tuuli puhaltaa sen sisälle ja saa
tyrmässä lojuvan nuoren naisen vetäytymään toiseen nurkkaan.
”Olen
pahoillani siitä, että jouduit viettämään yösi täällä”,
kuuluu kaltereiden paremmalta puolelta. Herttuatar itse on astellut
linnansa alimpiin kerroksiin. Kolmivirran vankityrmät eivät ole
suuret, vain muutama pieni selli. Ne eivät ole erityisen karuja,
mutta niiden sijainti ja pienet katonrajassa olevat ikkunat tekevät
niistä kylmät istua.
”Pahoillasi?”
Naisen äänensävy on huvittunut. ”Ei ole mitään syytä olla.
Kerroinhan, että olen ollut useita vuosia Sea’s Endissä vankina,
ei yksi uusi yö kaltereiden takana tee minulle enää mitään.”
”Sinä
ymmärtänet, miksi minun on hankalaa kuvitella sinun puhuvan totta.”
Nainen
siristää silmiään. ”Koska ajattelet minun olevan Laygoldien
vakooja sen sijasta, että olisin ollut heidän vankinsa?” Hän
naurahtaa. Huvittuneisuus sopii hänen kasvoilleen. ”Merkillistä,
miten yksilön ajatusmaailma vaikuttaa hänen päätöksentekoonsa.”
Nyt
on Elisabethin vuoro naurahtaa. Hän seisoo niin lähellä selliä,
että nainen voisi koskettaa häntä kaltereiden takaa. Joko ele
kielii pelottomuudesta tai siitä, että Elisabeth tiedostaa
valta-asemansa.
”Sinä
olet älykäs tyttö, pidän sinusta”, Elisabeth naurahtaa, ”jo
pelkästään sillä perusteella, miten puhuttelet minua, vaikka olet
kaltereiden sillä puolella.”
”Vangitsijoissa
voi olla eroja.” Ääni ei paljasta mitään. ”Laygoldeilla minä
en paljoa puhunut.”
”Asenteesi
johtuu siis vain minusta? Kiinnostavaa.”
Nainen
nousee seisomaan. Ikkunasta pääsee puhaltamaan lunta hänen
ennestään valkoisiin hiuksiinsa.
Elisabeth
kohtaa naisen erikoiset silmät. ”Miksi sinä olet juuri täällä?”
”Useita
vuosia Laygoldien tyrmässä saa ajatukset kääntymään väkisinkin
heitä vastaan”, nainen vastaa voimakkaammalla äänellä. ”Siellä
myös… kuulee kaikenlaista.” Hänen ilmeensä on merkittävä,
Elisabeth ei voi olla hämmentymättä naisen rohkeudesta.
Mitään
ei kysytä. Elisabeth tietää, että nainen tarkentaa, jos hänen on
tarpeellista tehdä niin. Herttuattaresta tosin tuntuu, että hän
taitaa jo valmiiksi tietää, mistä nainen puhuu.
”Sinun
näkemisesi viimeisteli sen, mitä sain ymmärtää Laygoldien
tyrmässä. Sinä todella inhoat Laygoldeja. Mahdatko inhota heitä
niin paljon kuin he olettavat.”
Elisabethin
vihreissä silmissä kiiltää. Nainen ei ole varma, kiiltääkö
niissä pelko vai viha. Hänelle sillä ei ole merkitystä. Hän on
saanut haluamansa reaktion aikaan.
”Niin,
sellaista korviini kantautui – vihapuhetta, huhuja… En uskonut
niitä ennen kuin näin vihan täyttämän siskosi. Se sai minut
suuntaamaan Cassiopeiaan.”
”Sinä
siis tiedät, mitä tässä maailmassa tapahtuu?”
”Kenties,
jos huhupuheita kannattaa uskoa.”
”Liikut
heikolla jäällä. Jotta emme uppoa, vaadin tarkempaa selvitystä.
Sanoja. Tarkkoja sanoja.” Elisabethin ääni madaltuu, hänen
sietokykynsä alkaa saavuttaa rajaansa. Hän ymmärtää, että
nainen kaltereiden toisella puolella on vaarallisen tietoinen
kaikesta.
Nainen
kurottautuu aivan kaltereiden eteen, niin lähelle, että voisi
edelleen helposti koskettaa Elisabethia. ”Haluat siis kuulla, mitä
tarkalleen ottaen tiedän?”
Elisabethin
huulet eivät vastaa, hänen silmänsä tekevät sen niiden puolesta.
”Wainwrightit
ja Laygoldit. Sota edessänne. Sen minä kuulin, näin ja aistin, ja
sen minä näen nyt edessäni. Näen sen sinussa.”
Elisabeth
ei sano mitään. Hän katsoo naisen taakse, jonnekin kauemmas.
Nainen tietää. Se riittää. ”Minä tahtoisin uskoa sinua”,
Elisabeth sanoo aiempaa heikommalla äänellä. Hän on antanut
muuriensa laskeutua. Hän todella tahtoo uskoa naista, joka ei ole
vielä kertonut edes nimeään. ”Sinulla on rehelliset silmät.
Ikäväkseni olen nähnyt useiden valehtelevan silmillään. Se on
harvinainen taito. Sanat eivät ole mitään ruumiinkieleen
verrattuna, ja koska olen tavannut silmillään valehtelevia ihmisiä,
en koskaan voi luottaa kehenkään täysin.”
”En
minä pyydä sinua luottamaan itseeni”, nainen jatkaa, ”haluan
vain kertoa omista kokemuksistani ja, kuten sanoit, astella
särkyvällä jäällä. Katsoa, uppoanko, jos astun liian lujaa.
Haluan tietää Wainwrightien sotasuunnitelmista.”
”Sinä
selvästikin tiedät niistä jo.”
”En
tarpeeksi. Minä voisin auttaa. Et voi kieltää, ettenkö olisi hyvä
avustaja. Minä olen ollut useita vuosia Sea’s Endissä, minä jos
joku tiedän, mitä –”
”Odota.
Odota hetki.” Elisabeth käy muutaman sekunnin sisäistä
taisteluaan, sen näkee liikkeistä hänen suljettujen luomiensa
alla. Kun vihreät silmät vihdoin rävähtävät auki, ne ovat
varmat. Hän ojentaa kätensä naiselle kaltereiden läpi ja hymyilee
uudella, itsevarmemmalla tavalla. Nainen vastaa kosketukseen,
luottamuksen orastavat ensiaskeleet on otettu. Jää pysyy ehjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti