Kirkkain tähti: luku 50

Luku 50: Lähelläsi

On aamu, kun Frej ja Veronika antavat muiden mennä edeltä ja jäävät kaksin seisomaan metsästäjien asumusten keskelle. Susipiha jättää heidät turvallisesti sisälle, he katsovat toisiaan silmiin ja tuntevat molemminpuolisen jännityksen kasvavan. He ovat luvanneet kertoa toisilleen jotakin, jota eivät ole aiemmin ääneen sanoneet, eikä kumpikaan pelkää enemmän toisen paljastusta.

Veronikan kurkku tuntuu kuivalta. Hän ei voisi sanoa mitään. Ei kukaan voi vain avata suutaan ja todeta, että on tappanut heidän yhteisen isänsä. Sen, jota Frej katsoi aina korkeimmalle ja jonka kuolema määräsi kaiken, mitä Frejn sen jälkeisessä elämässä tapahtui. Ja sama pikkusisko, jonka nimeä hän on toistellut yksinäisinä öinään ja jota on kaivannut koko mielensä ja ruumiinsa voimalla, on syyllinen.

Ei sellaista vain voi sanoa ääneen.

”Veronika, ennen kuin sinä menet, sinun on saatava tietää eräästä asiasta. Olen pysynyt siitä vaiti hyvin pitkään, enkä ole ylpeä siitä.” Häpeä liikehtii isoveljen kasvoilla. ”Se liittyy äitiin.”

Veronika kohottaa kulmiaan. Mitä tahansa hän odottikin, ei tätä ainakaan. ”Äitiin?”

”Niin”, Frej kuiskaa ja siirtää hiukset pois kasvoiltaan. Hän ryhtyy aina hermostuessaan sukimaan hiuksiaan pois tieltä, sen Veronika muistaa vielä heidän lapsuudestaan. Vanhat tavat eivät ole kadonneet minnekään, Frej on vielä Frej.

”Sinähän olet kuullut, että äiti kuoli kulkutauteihin kuten moni metsästäjä siihen aikaan.” Nyt Frejn tapa siirrellä ja koskea hiuksiaan on jo lähes maaninen. Hänen jalkansa liikehtivät lunta vasten. Elekieli paljastaa hermostuneisuuden uuden tilan. ”No, se ei oikeastaan ollut aivan niin. Itseasiassa… Ole kiltti, äläkä syytä tästä itseäsi, mutta...” Frej pakottaa itsensä katsomaan pikkusiskoaan silmiin. Samat siniharmaat silmät tuikkivat ilmeettöminä hänelle takaisin. ”Äiti kuoli synnyttäessään sinua.”

Hiljaisuus laskeutuu painavana heidän ylleen. Hiljaisuus ei koskaan ole täydellisen hiljaista, aina löytyy tuulenvire korvissa, puiden kevyt havina ja variksen raakunta puunlatvassa. Silti sisarukset kokevat tilanteen olevan täydellisen, miltei vaarallisen hiljainen. On kuin luonto olisi hiljentynyt kuulemaan heidän keskusteluaan, tarkkailemaan heidän reaktioitaan.

Veronika hengittää hiljaa, hädin tuskin kuuluvasti. Hetken ajan hän on taas varma, ettei hengitä ollenkaan, että tekee kuten aina Lysanderin kanssa ja teeskentelee ettei ole olemassa. Sitä taitoa hän ei oppinut metsässä, sen elämä heitti hänen harteilleen paljon myöhemmin. Hän ei enää muista, mikä hänessä on uutta ja mikä vanhaa, mistä uusista piirteistä Frej saa piirtää puumerkin seinälle.

Tästä kaikkien hiljaisuus Ellen Darehawkiin liittyen siis johtuu. Salailusta. Totuuden pimittämisestä näennäisesti parempaa tarkoitusta varten. Veronika ei vieläkään hengitä kuuluvasti, hän ei salli itsensä romahtaa. Myös hänen äitinsä kuoli hänen vuokseen. Taivas sai kaksi tähteä lisää vain hänen vuokseen, hän tappoi molemmat vanhempansa. Syyllisyyden aalto pyyhkiytyy hänen ylitseen. Matkallaan se saattaa ottaa jotakin olennaista mukaansa, pyyhkäistä pois tunteita ja ajatuksia joita Veronika ei edes tiennyt omaavansa.

Koskaan syyllisyys ei ole tuntunut tältä. Useimmiten se on ollut jotakin suunnattoman painavaa sisuskaluissa, luissa ja jopa harteilla. Siihen on aina liittynyt olennaisesti kantamisen taakka, mutta nyt se on pyyhitty pois. Syyllisyys tuntuu joltakin, joka vain käväisee hänen ruumiissaan ja jatkaa matkaansa.

Se merkitsee vain yhtä asiaa: hänen on täytynyt tottua siihen.

”Veronika? Veronika, en tarkoittanut, että se...” Frejn huoli ei ole päälleliimattua, veli näyttää aidosti huolestuneelta. Veronika miettii, mistä se mahtaa johtua. Vasta sitten hän ymmärtää, että hänen on täytynyt jälleen kivettää itsensä. Kadota hetkeksi paikalta.

”Ei hätää.” Oudon kumiseva, ontto ääni. Veronika ei tunnista sitä, joten yrittää kovemmin. ”Ei se mitään, kiitos, että kerroit vihdoin. Kukaan muu ei olisi kertonut.” Hymy tuntuu jälleen oudon tekaistulta. Miten hän on taas tässä?

”Isä kielsi kertomasta sinulle, kun hän vielä eli. Hän ajatteli, että tuntisit siitä syyllisyyttä. Iankaan ei koskaan vaivautunut kertomaan, kenties hän ei vain ajatellut asiaa tai sillä ei ollut hänelle merkitystä. Mutta minä en koskaan unohtanut, että sinä sait jäädä elämään valheessa...” Frej pudistaa päätään, jotta kyyneleet eivät tulisi. ”Sitä paitsi minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei tiedä, mitä toiselle vanhemmalle tapahtuu. En halua pitää sinua pimennossa äidistä, koska emme saaneet koskaan tietää isästä.”

Tuuli kiertelee korvakäytävässä. Sillä ei ole mitään sanottavaa. Luonto ei kuiski enää Veronikalle, kenties hänen sisimpänsä todella on tyhjentynyt kaikesta ja hän vain kuvittelee tuntevansa mitä tuntee. Onnellisuus Arrasta ja Frejn näkemisestä… Ehkä hän on vain maalannut vanhan, värittömän kuvan päälle mahdollisimman selkeän ja värikkään kuvan. Hän on unohtanut, että sen alla on edelleen sama väritön kuva, sitä ei saa pois vaikka sen päälle tekisi mitä. Ymmärrys kaihertaa Veronikan sisintä, hän ei saata koskaan kertoa veljelleen, mitä oikeasti tapahtui.

”Teinhän minä oikein, kun kerroin sinulle? Veronika… Lupaa, ettet syyllistä itseäsi. Äitimme kuoli synnyttäessään sinua, hän antoi kaiken rakkautensa ja voimansa edetä sinuun, jotta voisit elää hyvän elämän.” Frejn ääni on vilpitön, ja sen kirkas sekä kannustamaan pyrkivä sointi vain pahentaa kaikkia Veronikan kehossa käyviä tunteita. Syyllisyyden aaltoja ei ole enää vain yksi, niitä on monta, ja ne kieppuvat hurrikaanina hänen ympärillään kierrellen ja pistellen eri suunnista.

Jotta voisit elää hyvän elämän. Sanat jyskyttävät päässä, ne saavat kehon tuntumaan lyijynraskaalta. Veronika on varma, että suonet pumppaavat veren sijaan sulaa rautaa, joka painaa hänen kehoaan alaspäin. Hän on tappanut molemmat vanhempansa ja elänyt kurjan, pienen elämän tulematta koskaan onnelliseksi. Miten ihmiselle voi käydä niin? Eivätkö tähdet näe, ettei se ole oikein, ettei niin vain voi käydä? Asioiden merkityksettömyys ja lähestulkoon suora turhuus tuntuvat liian suurilta kestää. Veronika ei ymmärrä, miten yksikään tähti on suostunut antamaan valoaan hänelle.

Kaikki ne kuolemat, kaikki ne menetetyt tulevaisuudet vain, jotta Veronika saisi hyvän elämän. Ja silti kaikki saattoi mennä pieleen, tuhoutua muutamien sanojen ja mustelmien muodossa. Tulevaisuudenkuva metsästäjänä kohosi savuna ilmaan kuten hänen vanhempiensa ruumiitkin. Se, mitä jäi jäljelle, oli mustaa ja tahrivaa.

Veronika ei huomaa itkevänsä ennen kuin Frej vetää hänet lähemmäs ja painaa rintaansa vasten. Epätoivoiset, suuret vavahduksen kiertävät hänen kehoaan, kun hän painautuu tiukasti kiinni veljeensä ja hapuilee tämän selkää. Frej tuoksuu turvalliselta, ja Veronika toivoo hetken vain hukkuvansa veljensä lämpöön ja tuttuun tuoksuun.

”Anteeksi, Veronika, voi anteeksi...”

”Minä en saanut sitä”, Veronika huutaa ja on millisekunnin ajan onnellinen siitä, että osaa vielä itkeä.

Frej silittää hellästi siskonsa kihoita. ”Mitä sinä et saanut?”

Kyyneltulva on liian suuri, vavahdukset liian kokonaisvaltaisia. Kaiken sen itkun keskeltä Frej erottaa vain sanat ”onnellisuus” ja ”elämä”. Samassa hän ymmärtää sisarensa suunnattoman syyllisyyden ja katkeruuden, painaa päänsä tämän omaa vasten ja tuntee Veronikan kehon lopulta rentoutuvan edes hivenen.

”Äidin kuolema oli turha”, Veronika sanoo tuhansien surun kerrosten läpi, ”minä en saanut mitään onnellista elämää. Minusta ei tullut metsästäjää, en saanut onnea, en rakastavaa aviomiestä ja kauniita linnan torneja ja saleja. Minä sain jotakin aivan muuta.” Samassa Veronika irtautuu nopealla riuhtaisulla Frejstä, jolloin tämä näkee hetkellisesti välähdyksen siitä raivoisasta, tulisieluisesta tytöstä, joka oli kasvanut metsässä aikuiseksi naiseksi. Hetken ajan sama pieni tyttö seisoo Frejn edessä raivoa ja pelkoa katseessaan. Vasta nyt hän ymmärtää, ettei Veronikan viha ole koskaan kummunnut vihasta itsestään. Se on aina ollut suunnatonta pelkoa, kykenemättömyyttä puolustautumaan. Veronika ei ole ollut raivoissaan turhan takia. Hän on aina ollut pieni ja suunnattoman avuton. Frej tuntee väreiden kulkevan kehonsa läpi.

Veronika vetää useat vaatekerrokset ylös paljastaen pitkät reitensä ja säärensä sekä kaistaleen valkoista, litteää vatsaa. Hänen pisamaisella, valkealla ihollaan on lukuisia risteileviä haavoja. Pieniä ja suuria karttoja yhden ihmisen iholla, muutama hiipuva mustelma täplittämässä muuten tasaista ihoa. Veronikan silmät kipunoivat.

”Tämän minä sain!” hän huutaa osoittaen jalkojensa taistelutannerta. ”Tämän, tuhat muuta haavaa ja kyvyn tuntea itseni arvottomaksi! Ja arvottomuudellakin on tietty murtumakohtansa, yksi pieni piste, jonka toisella puolella arvoton käsitteenä lakkaa olemasta ja sitä onkin yhtäkkiä pelkkää tyhjää. Pelkkä ruumis, joka tarvitsee syyn jatkaa.” Veronika pitää tauon, laskee vaatekerroksensa alas ja hengittää raskaasti ja katkonaisesti. ”Minä lähden Arran ja Ramonan mukaan, koska se on riittävän hyvä syy pysyä pystyssä. En halua enää mitään muuta kuin nähdä Arran ja sinut onnellisena, en tarvitse mitään itselleni. En mitään.”

Frej ei saata sanoa mitään. Hän voi vain katsella tärisevää, surun ja väkivallan murtamaa siskoaan ja yrittää ymmärtää, ettei keho ole kokenut pahimpia vaurioita. Mieli on. Veronikasta saattaa olla enää vain häviävän vähän jäljellä, vain sen verran, että Frej voi yrittää pitää siitä kaikin tavoin kiinni.

Hänen ei myöskään tarvitse kysyä, kuka murskasi hänen pikkusiskonsa ja miksi. Hän tietää kysymättäkin. Kun Veronikan jääkatse alkaa sulaa ja kyyneleet loppua, Frej vetää tämän jälleen syleilyynsä. He seisovat siinä hetken hiljaa, silittävät toisiaan ja heräävät siihen tosiasiaan, etteivät kaksi rikkinäistä saa koskaan toisistaan ehjiä. Se on vain uskomus.

Veronika ei enää avaa suutaan kertoakseen heidän isänsä kuolemasta. Se ei enää vain yksinkertaisesti onnistuisi. Sanomattomat sanat jäävät leijumaan heidän välilleen, ja he yrittävät korvata ne olemalla mahdollisimman lähellä toisiaan. Sydän sydäntä vasten.