Kirkkain tähti: luku 46

Luku 46: Uudelleenkirjoitettu

Villikylästä lähteminen käy yllättävän helposti. Kukaan ei ole pysäyttämässä Veronikaa ja Arraa, jotka poistuvat paikalta Therrinin järjestäessä muille muuta ajateltavaa. Vanha nainen alkaa saarnata jälleen isoon ääneen lapsien sotimisesta, ja kun kaikkien huomio keskittyy Therriniin, Veronika ja Arra astelevat varovaisin, hiljaisin askelin itään.

Joki ylitetään hiljaisuudessa. Sillalle he eivät voi mennä, mutta Arra muistaa idempänä astinkivet. Kun he pääsevät joen yli, Veronika pysähtyy yllättäen.

”Arra, onhan meillä tarpeeksi kaikkea mukana? Ruokaa? Jotain lämmintä?”

Arra virnistää ja taputtaa kangaslaukkuaan, joka roikkuu hänen olaltaan. ”Ruokaa on niuemman puoleisesti, vain pari leipää. Mutta aseita löytyy, ja mehän osaamme käyttää niitä.”

Vastaus kelpaa Veronikalle seuraavan seitsemänsadan metrin ajaksi. He askeltavat talvisessa metsässä, eikä Veronika pian enää erota villien käyttämää kangasta siitä kankaasta, jota Annorlundan sisällä käytetään. Lämmittävä villa tuntuu ihan yhtä hyvältä kuin sifonkimekko.

Kun puita jatkuu silmänkantamattomiin, Veronika muistaa vihdoin asian, josta hänen piti mainita jo aiemmin, muttei Therrinin läsnäollessa viitsinyt. ”Niistä aseista”, Veronika kuiskaa, ”minä en enää voi käyttää niitä.”

Hetkeksi Arran kulmat kurtistuvat hämmentyneinä. Sitten ymmärrys leviää kauniille kasvoille. ”Isäsi.”

Veronika nyökkää vaisusti. ”En enää koskaan nosta veistä tappaakseni ihmistä.”

”Vaikka se olit juuri sinä, joka ehdotti Envyn tappamista.” Tilanne alkaa tuntua yhä hämmentävämmältä. ”Jos sinä et aio tappaa, mitä sinä...”

”Minähän sanoin jo aiemmin, että aion käyttää sanojani aseena.”

”Ja minä sanoin sinulle, että sillä menetelmällä polttaa loisteensa loppuun hyvinkin nopeasti.”

Veronikan ilme pysyy varmana, hän jatkaa kävelyään vaikka Arra hidastaakin omaansa. Kerran kätensä vereen tahrittuaan hän ei pysty enää koskaan tekemään sitä uudelleen. Veronika ei tahdo edes yrittää, sillä hänen moraalinen velvollisuutensa on välttää turhaa kuolemaa leviämästä kaikkialle. Kuoleman kitkejä ei voi levittää sitä itse.

”En kuitenkaan jätä sinua yksin Envyn tappamisen kanssa”, Veronika sanoo, ”osaan yhä haavoittaa ihmisiä monilla eri tavoilla, joihin ei kuole.”

Arra nyökkää muutamaan kertaan, mutta hän ei jostain syystä vaikuta erityisen vakuuttuneelta. Pelko siitä, että Veronika alkaa pitää moraalisaarnaansa kuoleville, sotiville ihmisille ja saa surmansa niin tehdessään… Se on miltei liikaa kestää. Arra tietää, miltä menetys tuntuu, hän on kokenut sen monesti. Molemmat vanhemmat, Carla, oma usko miltei kaikkeen. Menetyksellä on useita muotoja, ja jokaisen jälkeen joutuu syntymään uudelleen maailmaan, josta puuttuu jotakin. Arra ei voisi menettää Veronikaa.

Naiset kävelevät, välillä juoksevatkin, ja päivä pääsee muuttumaan hitaasti illaksi. Ilta-aurinko värjää maailman vaaleanpunaiseksi ja valaa toivoa väriloistossa käveleviin ihmisiin. He ovat aivan liian nuoria astelemaan siinä pakon edessä kyhättyjen, hatarien suunnitelmien paino harteillaan, sota edessään ja aurinko oppaanaan. Arra kävelee edellä, hänen askelensa eivät hidastu vaikka he ovat kävelleet tuntikaupalla. Välillä on pysähdytty syömään leipää ja juomaan puroista jääkylmää vettä, mutta sitten matka on taas jatkunut. Heillä ei ole varaa pysähtyä. Henkilökohtaiset tarpeet unohdetaan, yksilöllisyydestä ja ihmisyydestä tulee miltei olematonta, kun kaksi naista kävelevät pakottaen itsensä unohtamaan omat toiveensa. Pienimmätkin sielut yrittävät järkähdyttää maailmassa vallitsevaa tilannetta, kirjoittaa omat tähtensä uudelleen.

* * *

Ramona on asettunut istumaan maanalaisten tunnelien yhteen nousukohtaan, vanhan Begger’s Holeksi kutsutun aukon kohdalle. Ylös tai alas ei pääse ilman apuvälineitä, joten hän on joutunut kampeamaan itsensä köyteen sidotun sirpin avulla alas. Siinä hän on istunut ja katsonut auringon laskevan ja tähtien sekä kuun nousevan sen tilalle. Kuun kylmä valo valaisee hänen kalpeita sormiaan, tanssii iholla kuin nestemäinen hopea.

Tämän pitemmälle hän ei ole saanut mentyä. Hänen Carlalle sanomansa sanat ovat haihtuneet varjoiksi nurkkiin, joita kuu ei valaise. Ramona ei onnistunut löytämään Arraa enää, eikä ole voinut siirtyä minnekään muualle kuin vanhan kulkureitin yhteen monista päistä. Sieltä annorlundalaiset eivät löytäisi häntä ja esittäisi kysymyksiä, joihin hän ei osaisi vastata. Hänen omansa puolestaan käyttäisivät tätä reittinään Altairin hyökkäyksessä. Silloin hän kenties lähtisi heidän mukaansa ja unohtaisi jälleen hetkellisen oman tahdon purkauksensa. Vanhempien tuhkat saisivat jäädä vain harmaaksi muistoksi taustalle, kun kontrolli palaisi hänen elämäänsä yhtä nopeasti kuin oli sieltä yrittänyt lähteäkin.

Silti pelkkä ajatuskin siitä, että Ramona menisi takaisin maanpinnan päälle, auringon tai kuun valaisemaan lumimaisemaan vain tappaakseen muita ihmisiä saa hänet tarttumaan köydelliseen sirppiin. Hän vie terän hetken mielijohteesta ranteelleen ja tanssittaa sitä L:n muotoisen, tehtävää varten tehdyn haavan päältä. Vanhan haavan pälle muodostuu uusi. Veri tipahtelee kylmään kallioon.

Itseinhon värähdys saa Ramonan heittämään sirpin kädestään. Se tippuu kalahtaen kivelle. Häntä kuvottaa hänen oma heikkoutensa. Ajatus sotimisesta saa hänet vihaamaan itseään niin paljon, että hän painaa terään rannettaan vasten, mutta siltikään hän ei saa vastustettua niitä ääniä, jotka kutsuvat häntä sotaan. Ristiriita on liian suuri. Yksin Ramona ei voisi käydä vastustamaan Envyä. Tahto murskaantuu jälleen, kipu sykkii ranteessa ja hetken ajan Ramona miettii työnsä viimeistelyä. Hän ajattelee sirpin terää syvällä kätensä ihossa, koskettamassa luuta ja murtamassa suonia. Ajatus on kaunis, mutta hän ei saa itseään tarttumaan aseeseen uudestaan ja painamaan sitä paperinohuelta tuntuvalle iholleen. Ihon kerrokset olisi helppo rikkoa, iho on niin ohutta, niin särkyvää. Siltikään Ramona ei koske sirppiin enää.

Ramona ajattelee, mitä Carla nyt sanoisi, jos näkisi hänet. Carla olisi hirvittävän pettynyt, ja niin olisi Envykin. Vanhemmatkin varmasti, jos hän vain muistaisi heistä muutakin kuin tavan, jolla heidän kurkkunsa viillettiin auki ja tavan, jolla heidän kuolleet ruumiinsa makasivat kauppakadun mukulakivillä.

Carla käskisi häntä nousemaan ylös ja käymään Envyä vastaan. Envy käskisi häntä tappamaan annorlundalaisia hänen puolestaan ja katsoisi kuninkaanlinnan tornista, kuinka Ramona polttaisi kaupunkia ja tahtonsa rippeitä tuhkaksi valkeaan ilmaan. Järki puolestaan pitää kiltisti suunsa kiinni ja osoittelee tähtiin. Ramona kiroaa.

Hän kiroaa tähdet, itsensä ja jokaikisen ihmisen. Hän kiroaa hänelle voimaa antaneen Aroniksi kutsutun miehen, hän kiroaa Envyn käskyineen ja jopa Carlan, joka ei jäänyt eloon pitämään villien perinteitä kasassa. Hän kiroaa oman heikkoutensa ja sen, ettei saa nostettua itseään kylmältä kiveltä vaan painuu vain pienempään kasaan.

Hän on siinä samassa kasassa vielä silloinkin, kun aamuaurinko heittelee säteitään kuopan pohjalle ja saa hänen valkoiset hiuksensa kiiltämään valossa. Samoina hetkinä Ramonan oikealta puolelta alkaa kuulua ääniä.

Nyt se alkaa. Nyt he tulevat ja vievät kaiken mennessään.

Kun pimeyden keskeltä pilkistääkin tuttu hahmo mukanaan pitkä, persoonallisella tavalla kaunis punahiuksinen nainen, Ramonan kiroukset tulevat loppuunsa. Tähdet raottavat verhojaan. Ramonan suu loksahtaa hämmennyksestä auki, ja jostain syystä hän tietää tämän hetken kääntävän maailmansa siihen suuntaan, johon hän haluaa sen kääntyvän.

”Arra”, Ramona henkäisee nuorelle naiselle, jonka kanssa ei ole koskaan ollut suunnattoman läheinen, ”minä olen etsinyt sinua.” Ramona vetää hihaansa alemmas, jotta käden tuore haava ei näy. Heikkouden näyttäminen tuntuu edelleen veitseniskuilta selässä.

Arra siristää silmiään pimeässä ja ymmärtää vihdoin, kuka hänen edessään istuu. Ramona nousee ylös ja katsoo hämillään Veronikaa. Arra ei sano mitään, ja Ramona ymmärtää oitis, että tämän täytyy olettaa hänen olevan Envyn asioilla liikkeessä.

Hetken ajan kaksi muurin ulkopuolella kasvanutta naista katsovat toisiaan ja miettivät, että toisen täytyy olla eri puolella. Epäluulot piirtävät merkkejään kummankin kasvoille. Hiljaisuutta ei rikota, hetki odottaa, että jompikumpi lähtisi valheiden kierteeseen tai kertoisi, millä asialla liikkuu. Noppaa heitetään, ja sen kerran osuessa maahan monen asian laita päätetään.

Ramona on vielä risteymäkohdassa, kätensä kipua sykkivänä ja mielensä sotkuna. Arrakaan ei saa mitään sanotuksi, jolloin Veronika, joka tähtien kiitos on paikalla silloin, saa suunsa ensimmäisenä auki.

”Kuka sinä olet? Arran toveri?”

”Ramona.” Nainen vie oikean kätensä vasemmalle olalle tervehtiäkseen. Nyt Veronika osaa jo toistaa eleen. ”Sinä et ole meidän kansaamme.”

”Ja sinä et ole vielä täysin menetetty tapaus.” Veronika uskaltautuu hymyilemään, Arra haukkoo henkeään ja katsoo Veronikaa järkyttyneenä.

Vieraan naisen suorasukaisuus huvittaa Ramonaa. Hän voisi puhua totta. Veronika on jo keventänyt tunnelmaa, laskenut vaativuuden verhoa.

”Sellaistako minusta puhutaan kylässä?”

”Veronika tässä yritti vain sanoa –”

”Kuka meidän joukoissamme on vielä sitä mieltä, että minulla on toivoa yhtään minkään suhteen?” Ramonan ääni on aidosti huvittunut.

”Therrin.” Vastaaja on Veronika.

Ramona nyökkää. Therrin on varjellut heitä kaikkia, hän tuntee heidät. ”Niin, hän saattoi olla oikeassa”, Ramona sanoo hiljaa. Hänen kipeä ranteensa on eri mieltä, mutta hän käskee sen olla hiljaa. Ja se on.

Ramona on hetken hiljaa, vetää hihaansa vieläkin alemmas, pitemmälle ja pitemmälle, mutta kipu ei lakaa tykyttämästä. Miksi se ei ole rauhassa, miksi se ei anna hänen olla? Häneltä kestää hetki ymmärtää, ettei kipu ole pahinta ranteessa. Syvin kipu on jossakin muualla.

Yllättäen Veronika astelee Ramonan eteen ja vie kätensä tämän harteille. Ramona on paljon lyhempi, joten ele vaikuttaa aluksi kömpelöltä. Sitten tunne välittyy kosketuksen myötä, ja turvallisuuden tunne leviää hitaasti Ramonaan. Silmät täyttyvät kyynelistä, hämmennyksen lasi täyttyy yli.

”Hän tosiaan saattoi olla oikeassa”, Ramona sopertaa uudelleen, ”minussa on ehkä vielä jotakin oikeaa. En ole palannut kylään johtamaan yhtäkään sotajoukkoa. En ole voinut. Yritin etsiä sinut, Arra, mutta...” Ääni murtuu, kyyneleet saavat vallan. Veronika irrottaa otteensa, nyökkää hitaasti ja antaa Ramonan koota itsensä. Taustalta tilannetta katsova Arra katsoo häkeltyneenä, miten huonosta kokemuksesta toiseen seilannut Veronika ottaa vastaan hänelle tuntemattoman naisen tunteet ja seisoo hievahtamatta paikallaan. Kuunvalo loistaa Veronikan kasvoilla, mutta todellinen valo on kätkettynä. Arra uskoo näkevänsä siitä kaikesta vain pienen välähdyksen. Palasen taivasta.

Veronika todella on ihmeellinen ihminen, kaiken tämän arvoinen. Arra voi vain tuijottaa näkyä, jota ei olisi koskaan uskonut todistavansa. Hänen mielikuviensa Ramona ei itke eikä hänen mielikuviensa Veronika osaa kohdata toisia ihmisiä vailla pelkoa, mutta siinä he seisovat, pienen välimatkan päässä toistaan ja tuhansien saavuttamattomien tasojen päässä Arrasta. Arra ei koskaan saisi tuollaista loistetta osakseen.

Arrasta tuntuu pahalta keskeyttää upea, kuun valaisema hetki, mutta yö kulkee eteenpäin eikä aika ole vielä koskaan pysähtynyt antamaan armoa.

”Ramona, sinä siis… uskot kuuluvasi vastarintaan?” Vastarinta tuntuu sanana hirvittävän painavalta.

Ramona nyökkää ensin vaisusti, sitten vahvemmin. ”Minä jouduin käymään täällä ollessani muutamia asioita läpi, ja nyt olen totta puhuen varsin sekavassa tilassa.”

”Sinä olet jo valinnut”, Veronika sanoo hiljaa ja osoittaa Ramonan sydäntä. ”Sinä olet jo kauan sitten valinnut. Minä kuulen ja näen sen sinusta.”

Ramonan ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Helpotustakin. ”Minä...”

”Tule meidän mukaamme.” Veronika ojentaa kätensä. ”Me olemme menossa lopettamaan tämän kaiken.”

Hetkeäkään epäröimättä Ramona ojentaa kätensä, sen kipeämmän. Hän ei oikeastaan ajattele tekevänsä niin, keho ja mieli vain toimivat sen kummemmin miettimättä. Veronika on oikeassa. Hän on päättänyt jo aikoja sitten.

”Me olemme menossa tiedottamaan Darehawkeille omiemme hyökkäyksestä”, Arra sanoo ja huokaisee syvään. Ensi kertaa hänen kasvoiltaan näkee kuljetun matkan rasituksen. ”Sen jälkeen me menemme tappamaan Envyn.” Arra sanoo sen tavalla, josta ei voisi millään huomata hänen puhuvan toisen ihmisen elämän riistämisestä. Kenties hän yrittää eristää itsensä tilanteesta.

”Te siis toteutatte sen, jota minä en ole vuosiin uskaltanut tehdä. Jonkun olisi pitänyt tappaa Envy jo aikoja sitten.”

Hienoinen haikeus löytää tiensä Ramonan sisälle. Hänen lapsuudenystävänsä, isosiskon lisäksi ainoa lämpöä osoittanut ihminen tulisi kuolemaan, jos kaikki menisi kuten he suunnittelevat. Maailman kylpiessä sodan kauhuissa ei tietenkään voida olettaa kaiken menevän mielikuvien mukaan, mutta silti ajatus Envyn kuolemasta tuntuu lopulliselta. Ramona voisi tehdä sen siinäkin tapauksessa, että nuori mies saisi tahtomansa ja alistaisi annorlundalaiset. Ramona on ainoa, joka pääsee riittävän lähelle Envyä.

Tuleva petos maistuu kielellä katkeransuloiselta. Ramona muistaa kaikki ne kerrat, kun Envy nauroi hänen kanssaan tähtitaivaan alla, taisteli hänen kanssaan harjoitellakseen, pakeni yöksi vesiputouksen taakse… Ramona muistaa myös kaikki ne kerrat, jolloin Envy varasti tai rikkoi jotakin hänen omaansa, päätti kaikesta hänen puolestaan tai teetätti likaiset hommansa hänellä. Tunteet kietoutuvat ristiriitaiseksi möykyksi sydämen ympärille.

Sitten Ramona muistaa pelon. Sen, joka oli herännyt hänen nähdessään Envyn kiepunnan ja pyörinnän taistelussa. Miltei maanisen katseen ja sulavat liikkeet, joskus selkeän mielihyvän kalpeilla kasvoilla. Siitä Ramonan pelko oli alkanut, ja se elää hänessä vielä tänäkin päivänä.

”Älä syytä itseäsi, me kaikki olimme sokeita Envyn julmuudelle ja vallanhimolle.”

”Hän kätki sen niin hyvin”, Ramona sanoo hiljaa, miltei surullisella äänellä. ”Hän sai meidät haluamaan asioita, joita hän halusi.”

”Se on totta. Mutta nyt me uskallamme nostaa kyntemme pystyyn.”

Nyt on Veronikan vuoro seurata sivusta, kuinka kaksi naista keskustelevat keskenään. Hän näkee kaksi alistettua, huijattua ihmistä, jotka ovat uskoneet tekevänsä oikein koko elämänsä ajan. Kun totuus alkaa kasvattaa lehtiään ohuille oksille, ei ole mikään ihmekään, että omaa maailmankuvaa joutuu katsomaan uudesta perspektiivistä.

Lopulta Veronika nostaa maasta Ramonan verestä kostean sirpin, pyyhkii sen nopeasti viittaansa ja heittää sen ylös. Hän on tehnyt niin jo kerran, silloin, kun hän ja Arra ylittivät muurin. Hän ei anna Ramonan nähdä, että on nähnyt veren ja yhdistänyt sen jatkuvaan hihan nykimiseen. Kaikilla on oikeus pitää tuska lukkojen takana. Veronika tunnistaa kivun koska tahansa niin monesti sitä silmiin katsoneena.

Kolme naista nousevat kuunvalossa ylös vanhasta kivionkalosta, katsovat toisiaan hiljaisuuden vallitessa ja lähtevät kävelemään öisessä, lumisessa metsässä kohti metsästäjien asumuksia. Jokainen heistä pelkää sydämessään sitä, mitä tapahtuisi, kun he menisivät julkisesti puhumaan Darehawkeille. Kaksi heistä on muurin ulkopuolelta, ja varsinkin Arra epäilee saavansa seuraavien tuntien aikana useita fyysisiä vammoja. Hän olisi valmis mihin tahansa väkivaltaan, kunhan saisi vietyä tietoa eteenpäin.

He eivät ole kuitenkaan yksin, Veronika kävelee heidän edellään johdattavana valona. Veronika on muurin sisäpuolella, mutta silti useiden kilometrien päässä Lysanderin vaikutuspiiristä. Pelko ei saa valtaa. Hän astelee lapsuutensa maisemissa, tuttujen puiden keskellä ja kuulee, kuinka ne kuiskivat rohkaisevia sanoja hänen korviinsa. Hän ei sulje korviaan niiden sanomalta vaan ottaa sen vastaan hymyillen. Veronika on jälleen kotona.