Luku
64: Laulu sinulle
Osa
metsästäjistä on jäänyt pukemaan kuolleita asianmukaisiin
vaatteisiin hautajaisten lähestyessä. Tänään kaikkialla
maailmassa muistettaisiin niitä, jotka antoivat sielunsa
taistelussa. Jokaisen keho palaisi tuhkaksi, liekit nuolisivat
taivasta ja savu menisi sinne, minne sielu on jo lähtenyt. Sielun
matkalle laulettaisiin lauluja ja sanottaisiin kauniita sanoja, jotta
matkasta tulisi mahdollisimman kivuton kulkea.
Frejstä
ei tunnu pätkääkään juhlalliselta tai kyvykkäältä pitämään
hautajaisia, kun hän astelee päärakennukseen, jonka huoneisiin
ruumiit on tuotu. Niitä on aivan liikaa mahtuakseen koko
rakennukseen, joten osa on jätetty ulos. Kuura on piirtänyt
kuvioitaan kuolleiden hiuksiin.
Ian
ja Veronika ovat kunniasyistä aseteltu erikseen muista. He makaavat
suurilla puupöydillä kädet rinnan päälle aseteltuna, päät
takakenossa ja uudet vaatteet yllään. Frej ei uskalla katsoa vielä
siskoaan. Hän astelee Ianin luokse ja tuntee jälleen pienen
värähdyksen kehossaan, kun hän muistaa, miten levolliselta mies
näyttääkään. Kapeat kasvot ovat kenties ensimmäistä kertaa
rennot ja rauhalliset.
Keho
on toista maata. Sen elämänsä aikana saaduista haavoista veri on
pakkautunut violetihtaviksi läiskiksi, jotka yhdessä muodostavat
kukkameren kalmanharmaalle iholle. Ianin kehossa oli elämänsä
aikana tuskin yhtään rasvaa, pelkkää lihasta ja kireää ihoa.
Nyt kaikki se iho verhoaa sisäelimiä ja luita kalpeana, ohuena
verkkona. Silmäluomien verisuonikartat erottuvat luomien ollessa
ikiuneen suljetut. Ei enää kauaa. Sielustaan irti päästänyt
ruumis ei joutuisi kestämään mädäntymisen häpeää, se on
siistitty ja puettu arvokkaasti. Pian se päästettäisi viimeiselle
matkalleen. Laulut ja toiveet saattelisivat viimeisetkin atomit
savuna tähtikuvioihin saakka.
Frej
ei kykene katsomaan kauempaa. Hän kääntyy pois ja sipaisee Ianin
kättä kääntyessään vain havaitakseen, että ruumis todella on
vain ruumis. Se ei ole enää mitään muuta kuin kylmää,
haavoittunutta ihoa.
Frejn
on pakko kulkea eteenpäin sisarensa ruumiin luokse. Veronika makaa
läheisen puupöydän päällä. Frej ei ehdi kiinnittää huomiota
itse ruumiiseen, kun hän havaitsee sen ylle puetut vaatteet.
Merensinistä ja kultaa. Älähdys pakenee Frejstä ennen kuin hän
ehtii edes huomata.
Hän
huutaa paikalle jotakuta, joka on vastuussa tästä. Paikalle saapuu
nuori metsästäjänainen, joka katsoo Frejtä varovasti kulmiensa
alta. Frej katsoo yhä tyrmistyneenä sisartaan silkkisessä mekossa.
Suuret raivon ja surun aallot kulkevat hänen ruumiissaan, kun hän
ajattelee, mitä tämä maa on tehnyt hänen sisarelleen. Sillä ei
ole oikeutta haudata häntä näin.
”Mitä
nämä vaatteet merkitsevät?” Frej yllättyy kovuudesta äänessään.
”Hän
oli Laygold”, nainen huomauttaa, mutta hänen tietävä
äänensävynsä raivostuttaa Frejtä entisestään.
”Minun
sisareni oli Darehawk.” Veronikaa ei haudattaisi silkin ja kullan
valheeseen. Kyyneleet polttelevat silmien takana, kun Frej
ajatteleekin sitä häpeää, joka väärissä vaatteissa
pidettävästä seremoniasta seuraisi. ”Hän oli Darehawk, ja hänet
haudataan meidän sukumme väreihin ja kankaisiin.”
”Frej,
sinä itket.” Nainen tuntuu empivän, aivan kuin hän ei uskaltaisi
sanoa sitä, mitä seuraavaksi aikoo. ”Sinut nimetään pian
johtajaksi, sinun ei pitäisi näyttää tunteitasi alaistesi
edessä.”
Frej
katsoo hämmennyksen vallassa naista, joka sanoo sanansa hänelle
täysin tosissaan. Metsästäjien tai jopa kaikkien ihmisten
keskuudessa vallitseva mielikuva siitä, mitkä tunteet ovat
kiellettyjä, on tehnyt pesänsä jo liian moniin sydämiin.
Helpotuksen aalto kirvoittaa lisää kyyneliä, kun Frej ymmärtää
vihdoin, etteivät hänen kyyneleensä tee hänestä heikkoa. Kukaan
ei ole enää sanomassa hänelle niin.
”Kyllä,
minut nimetään pian metsästäjien johtajaksi, eikä yksikään
kyynelistäni ole häpeäksi”, Frej sanoo kylmän rauhallisesti.
Pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan, ylpeys leiskuu sydämessä.
Taivas hänen yläpuolellaan osoittautuu hetki hetkeltä
suopeammaksi. ”Ja minun sisareni haudataan kuten Darehawkit kuuluu
haudata. Vihreään, harmaaseen ja ruskeaan, tavallisiin housuihin ja
vöihin. Tiedät, mitä tehdä.”
Frej
kääntää selkänsä Veronikan ruumiille, mutta ei sisarelle
itselleen. Ei koskaan niin. Hän tuntee jokaisen askeleen myötä
ylpeyttä siitä, että on vihdoin seissyt paitsi sisarensa, myös
itsensä takana.
Iltaan
on vielä pitkä matka, hautajaisjärjestelyjä tehdään koko päivä.
Frej tietää myös kaikkialla muualla tehtävän suunnilleen samoja
asioita kuin Altairissa. Koko päivän he kokoavat rakennuksista
löytyvien polttopuiden ja suurempien tukkien voimin tasoja, joille
kuolleet asetetaan. Yön saapuessa puu sytytettäisiin palamaan ja
ruumiit palaisivat niiden mukana. Koko leirin keskus täyttyy puista,
kuolleita on useita.
Moni
on menettänyt läheisensä. Frej tunnistaa kuolleiden metsästäjien
keskuudesta henkilöitä, jotka ovat kasvaneet hänen kanssaan samaa
tahtia, varttuneet metsästäjiksi pitkällä polulla. Emil itse ei
ole kuollut, mutta kaksi hänen joukkiostaan on menettänyt henkensä.
Frej ei tunne sen puoleen vahingoniloa kuin myötätuntoaan. Hänen
sinisten silmiensä katse lipuu häntä polkeneiden miesten ohi yhtä
nopeasti kuin muidenkin. Muistot eivät koskaan palaisi pois, mutta
näiden miesten kehot eivät enää koskaan sortaisi hänen omaansa.
Emil
itse ei ole tullut puhumaan Frejlle mitään. Ehkä hän ei ole
uskaltanut, ehkä häpeä on ottanut liian tiukan otteen hänestä.
Frej on nähnyt nuoren miehen kulkevan ympäri leiriä ja raahaavan
puita järkyttävän suuri arpi kasvoissaan. Ianin potku todella teki
tehtävänsä, Emilin kasvot näyttäisivät aina rujoilta. Se ei
itsessään olisi riittävän suuri rangaistus. Se, että Emil joutuu
aina katselemaan Frejtä johdossa, on tarpeeksi iso maksu kaikista
niistä kivistä, jotka raapivat Frejn ihoa rikki Emilin kengän
painaessa hänen päätään soraan.
Emilin
ohella monet muut tuntuvat karttavan Frejtä. Nuori mies uskoo heidän
vierastavan ajatusta siitä, että hänestä tulisi näin nopealla
varoitusajalla heidän uusi johtajansa. Hän ei tiedä, mitä
sotatantereella on kuultu. Frej ei ole ollut kuulemassa Veronikan
ennen kuolemaansa lausumaa tunnustusta eikä näkemässä, kenen
nuoli lävisti hänen sisarensa rintakehän. Moni leirissä tietää
nyt Frejtä paremmin Hayes Darehawkin kohtalosta. Arra on tiennyt
siitä muita ennen, mutta hän ei ole uskaltanut ajatellakaan Frejlle
kertomista. Ei vielä. Toistaiseksi Frejn on saatava surra surunsa
pois, vasta sitten hän olisi kykenevä ottamaan vastaan sen, mitä
Veronika oli tehnyt.
Lopulta
päivän työ alkaa olla lopussaan. Metsästäjät ovat kokoontuneet
ravitsemaan itseään sisätiloihin, vain Arra ja muutama muu vievät
yhä kuolleita puiden päälle. Veronikan ja Ianin ympärille on
aseteltu neilikoita. Kukat toisivat lohtua eläville, kuolleita ne
eivät enää auta.
”Pian
se alkaa”, Arra kuiskaa puurakennelman toiselta puolelta. Hän
katsoo surumielisesti Veronikan uudelleen puettua kehoa, tummia
housuja ja kiinni painettuja silmäluomia. Kun näkyvin veri on pesty
pois ja keho puettu uudelleen, vammoja ei ole näkyvissä. Nuori
nainen ei silti näytä nukkuvalta, kuolema on kalventanut hänen
pisamaisia kasvojaan ja saanut koko ihon näyttämään
kiillottomalta.
”Pelottaako
sinua yhtä paljon kuin minua?” Frej kysyy.
”Taitaa
pelottaa.” Arra huokaisee. ”Me muurin takana emme koskaan
järjestäneet kuolleillemme hautajaisia, heidän ruumiitaan ei
pidetty enää minään.” Surumielinen hymy leviää hänen
kauniille kasvoilleen. ”Minusta tämä on paljon kauniimpaa.”
Kuolleiden joukossa on myös villejä.
Frej
pyyhkii silmiään. ”Muistan isäni hautajaiset vielä
minuutintarkasti. Näen vielä hänen vihreän kaapunsa, ristityt
kätensä ja sen, miten jostakin elävästä tuli vain sekunneissa
kasa oransseja liekkejä.” Syvä huokaus pakenee Frejstä,
kyyneliäkään ei enää tule. ”Ja nyt minä hautaan loputkin
suvustani.” Käsi hakeutuu haukkakaulakorulle. Päivällä
pilkistänyt ylpeys palaa takaisin ja sekottuu suruun siitä, että
hän seisoo sukunsa ainoana jäljelle jääneenä hautaamassa ne,
jotka eivät enää kyenneet jatkamaan. Jos hän lapsena kuvitteli
vastuun painavan, nyt hän tuntee sen miellyttävän taakan
kaikkialla ympärillään. Se ei enää satu. Hän on päästänyt
irti sen kivuliaasta puolesta, nyt hän on valmis vastaanottamaan
kaiken, mitä se mukanaan tuo. Hän on oppinut rakastamaan
tähtitaivasta yllään.
Pian
kynttilät sytytetään ja kaikki kokoontuvat ympyrässä
puurakennelmien ja ruumiiden ympärille. Frej asettuu heidän
keskuuteensa soihtu kädessään, valmiina sytyttämään puut
tuleen. Sitä ennen hän kuitenkin puhuu, kuten asiaan kuuluu.
”Me
olemme kokoontuneet tänne kunnioittamaan niitä, jotka
keskuudestamme ovat tähtiin siirtyneet”, hän aloittaa vakaalla
äänellä. ”Nämä sielut antoivat ruumiinsa pois voidakseen tehdä
meille tien, jota kulkea. Minä, Frej Darehawk, teidän tuleva
johtajanne, päästän meidän tiemme silottaneet ihmiset maallisista
vankiloistaan. Kehot pääsevät vihdoin sinne, minne kuuluvat, mutta
meidän muistomme säilyttävät heidät sellaisina kuin he olivat.”
Frej laskee soihdun puita vasten. Tuli tarttuu kiinni ja alkaa
levitä, kunnes se nuolee jo ensimmäisiä kehoja. ”Ohjatkoon
rakkautemme valo teitä matkallanne tähtiin.”
Sanat
eivät itsessään tarkoita mitään, mutta kun ne yhdistyvät
ruumiit pois polttaviin liekkeihin, yhdetkään silmät eivät välty
kyyneliltä. Metsästäjät seisovat ympyrässä ja katsovat, kuinka
liekit nuolevat pois heidän rakastamiensa ihmisten piirteet.
Veronika ja Ian syttyvät ensimmäisten joukossa, liekit kohoavat yhä
vain korkeammalle. Heidän piirteitään ei voisi enää erottaa
vahvoina kohoavan tulen keskeltä, kaikki merkittävä palaa pois.
Laulu
lähtee ulos ensimmäisistä ihmisistä, loput yhtyvät siihen.
Tasainen hyminä täyttää metsän. Kipinät tanssahtelevat puiden
latvoihin asti, yötaivas hohkaa liekkien kuumuuden ja valon edessä.
Kun kansa kohottaa laulavat päänsä ylös, jokainen heistä näkee,
miten heidän rakkaansa valaisevat taivasta tähtiäkin kirkkaammin.
Ääni
ei kuole vielä useaan tuntiin, lauluja lauletaan niin pitkään, kun
seuraava aurinko nousee ja korkeista liekeistä on jäljellä enää
vain muutama kipunoiva jäänne. Ruumiista ja vaatteista jääneet
tuhkat ovat polttavan kuumia, mutta silti ensimmäiset koskettavat
tuhkaa saadakseen pitää mukanaan edes osan siitä, mitä he ovat
menettäneet. Talviyö on ollut kylmä, mutta tulen lämpö on
pitänyt heidät tiiviisti toisissaan kiinni. Sodan huudot ja pauhu
ovat jääneet taakse, sen ovat korvanneet laulu ja kaikki ääneen
lausutut toiveet, joita kuolleiden matkaan on lähetetty. Yksikään
suu ei avaudu solvatakseen tai satuttaakseen, jokainen näkee
tilanteen sellaisena kuin se on.
Laulut
loppuvat vasta kun viimeiset liekit ovat sammuneet. Lauluja ei
koskaan lauleta eläville. Ne eivät kuulu niille, jotka selvisivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti