Kirkkain tähti: luku 51

Luku 51: Kestäköön juuresi tulta, pakkasta

Ensimmäisen ryhmän rakennus näyttää sisältä hyvin paljon samalta kuin Veronika muistikin. Tummat hirsipuut tuntuvat kotoisilta ja tuoksuvat hyviltä, kun Veronika nojaa niihin. Kyyneleet ovat jo kuivuneet hänen poskilleen, silmät tuntuvat vielä kuumilta ja utuisilta. Kun Veronika pukee vihdoin ylleen pitkät housut, paksun vyön ja useita paitoja, hän tuntee olonsa huomattavasti paremmaksi. Yli neljä vuotta epämukavissa ja täysin epäkäytännöllisissä mekoissa ovat vihdoin ohi, nyt Veronika saa jälleen pukea turvalliset housut ylleen. Se saa pienen hymynkareen kohoamaan pisamaisille kasvoille. Täällä kukaan ei katsoisi, kantaisiko hän mekkonsa juuri oikealla ryhdillä tai sopisiko sifonkinen kangas hänen silmiinsä. Housut, nahkaremmit ja vyöt ovat pieni muistutus siitä elämästä, joka hänellä oli. Tai siitä, joka olisi voinut olla.

Frej on mennyt Altairin itäisemmässä päässä sijaitsevalle asevarastolle hakemaan aseita kolmikolle, jonka määrä olisi lähteä kohti Lyraa heti, kun Ramona ja Arra saavat heille hevoset.

Hirsiseinät eristävät hyvin ääntä, mutta Veronika saattaa silti kuulla voimakkaat askeleet viereisestä huoneesta. Hän kiskoo turkin tummanvihreän paidan ylle ja siirtyy ovelle. Hänen setänsä astelee lähemmäs, mutta pitää tietyn välimatkan ymmärtäessään, että Veronika on huoneessa pukeutumassa.

”Hienoa nähdä sinut täälläpäin jälleen”, Ian sanoo ja jokin hymyn kaltainen käväisee hänen terävillä kasvoillaan.

”Hienompaa olla täällä taas”, Veronika vastaa ja huomaa hymyilevänsä takaisin. Hymy jää pintapuoliseksi, sillä Ianin näkeminen sattuu lähes samalla tavalla kuin Frejnkin. Veronika tietää, että Ian ryhtyi mielellään metsästäjien johtajaksi Hayesin kuoltua, mutta se ei silti tarkoita sitä, että Veronikan teko olisi parantanut hänen asemaansa. Väsymyksen merkit Ianin kasvoilla kuvastavat, että hän on vuosien mittaan alkanut hitaasti uupua työstään. Hänen silmänsä jaksavat silti näyttää aivan yhtä julmilta kuin aiemminkin. Jos Veronika ei olisi itse tahrinut käsiään Hayesin vereen, hän epäilisi kaikkien muiden tavoin, että Ian olisi tehnyt niin.

Totuus on toinen, ja se puristaa Veronikaa lujaa, kun hän astelee setänsä vierelle. Vaikka Veronika on yli sataseitsemänkymmentä senttiä pitkä, Ian on silti lähes kaksikymmentä senttiä pitempi. Veronika katsoo ylös setänsä parrakkaisiin kasvoihin ja yrittää lukea niiden tunteita. Ei mitään. Kasvot ovat tyhjät.

”Millaiset kuluneet neljä vuotta ovat olleet?” Veronika kysyy. Hän näkee niiden vaikutukset jo ulkoisesti, mutta tahtoo kuulla, onko hänen setänsä vieläkään oppinut kulkemaan sanojen tiellä.

”Helpommat kuin kuluneet neljä päivää.” Ian naurahtaa katkerasti. ”Tässä on ollut muutama päivä aikaa asennoitua siihen, että joukoissani on petturi. Nyt se samainen petturi saapuu tänne veljentyttäreni ja yhden villinaisen kanssa, ja alkaa kertoa minulle totuuksia maailman tilanteesta.” Ian nostaa kätensä eteensä ja tuijottaa niitä epäuskoisena, aivan kuin ei voisi ymmärtää olevansa todella siinä. ”Saman tilanteen oli pistänyt merkille veljenpoikani vain päivää aikaisemmin. Ja mitä minä teinkään? Huusin hänelle. Miltei löin. Kuten aina.”

Veronikalta ei kestä kauaa havaita, miten rankkoja edelliset päivät ovat olleet Ianille. Miehen on täytynyt kääntää oma maailmankuvansa kokonaan ympäri. Sääntöihin itsensä sitonut, perinteitä vaaliva Ian mahtaa olla tukalassa tilanteessa, kun maailma tuntuu sortuvan käsien voimatta tehdä mitään. Ian, joka on aina tottunut ratkaisemaan tilanteen kuin tilanteen ja noudattamaan kuninkaan käskyjä. Nyt hän joutuu vetämään joukkojaan pois sodasta ja kohtaamaan villit. Se on täysin vastoin yhtäkään käskyä tai vanhaa perinnettä, eikä Ian ole vielä koskaan joutunut kääntymään omalle polulleen.

”Ei Annorlundassa ennen taisteltu sukujen kesken”, Ian huokaisee syvään. ”Mihin me olemme vajonneet?”

”Laygoldien vallananastus, setä rakas, sekin on tapahtunut.”

”Me emme olleet silloin vielä metsästäjäsuku. Mikään, minkä päälle olen rakentanut maailmani, ei ollut silloin vielä olemassa, eikä siitä loppujen lopuksi ole edes monta vuosisataa”, Ian sanoo nyt jo selkeämmän epätoivoisella äänellä. Hän vie oikean kätensä kulmaluulleen ja sulkee silmänsä. Hampaat puristuvat yhteen, vain sihahdus kuuluu niiden välistä.

Mahtavaan sukuun metsästäjäksi syntynyt mies alkaa hitaasti avata silmiään kaikelle sille, mitä häntä ympäröivässä maailmassaan oikeasti onkaan. Maailmaa on Darehawkien ylpeyden ulkopuolellakin.

Oikeastihan hän on aina tiennyt sen. Hän ei aina ajatellut yhtä mustavalkoisesti. Oli aika, jolloin hän osasi pitää toisia ihmisiä lähellään ja nauraa iltanuotion äärellä veljensä kertomuksille. Jossain kohtaa hän vain valitsi kapeakatseisuuden polun, siirtyi tietoisesti pelkäksi suorittajaksi.

Ian pudistaa päätään. ”Olen erehtynyt pahemman kerran kaiken suhteen. Aivan kaiken”, hän sanoo hiljaa. Veronika katsoo Iania tuntien hienoista ylpeyttä siitä, että hänen setänsä osaa myöntää kaiken sen itselleen. Hänen kaltaiselleen ylpeälle ihmiselle sen ei luulisi olevan helppoa. ”Kerrohan sinä, miten sinä yhtäkkiä ilmestyt tänne kahden villin kanssa kertomaan, mitä tässä maailmassa oikeasti on käynnissä? En usko, että he olisivat aivopesseet sinua, sinä olet liian vahva sellaiseen. Olet ainoa syy siihen, että todella uskon kaiken tämän.” Ian pitää tauon, kunnes ymmärtää puhuneensa ristiin. ”Veljesi lisäksi. Frej uskalsi eilen kohottaa äänensä minua vastaan ja kertoi suunnilleen saman kuin sinä ja uudet toverisi tänään.” Hän pudistaa jälleen päätään kuin kadottaakseen epämieluisan ajatuksen. ”Teissä kahdessa on juuri niin paljon toivoa jäljellä kuin tähdissä loistoa.” Se on ensimmäinen kerta lähestulkoon koskaan, kun hän suostuu puhumaan tähdistä tässä yhteydessä.

Juuri niin paljon toivoa kuin tähdissä on valoa. Ei paljoakaan, ei tänä päivänä, kun Envy marssittaa joukkonsa sisällissodan riepottelemaan maahan. Mutta vaikka valoa ei olisi paljon, sitä on silti tarpeeksi hohtamaan johtotähtenä muiden edellä.

Veronika hymyilee Ianin sanoille. ”Frej on voimakkaampi kuin kuvittelisit”, hän sanoo hiljaa. ”Ja mitä minuun tulee, minä seison tässä enää yhtä tarkoitusta varten. Se odottaa minua Lyrassa.”

”Mutta mikä sinut sai kuuntelemaan villejä?”

Kuva Arran kasvoista palaa Veronikan verkkokalvoille. Naisen tummat, kauniit kasvot, täyteläiset huulet ja iso arpi oikean silmän päällä. Kaikki se loiste vasemmassa silmässä, kevyt mutta vahva keho, pienet kädet ja sormet, joista yhdessä on poikittainen haava. Veronika on oppinut Arran kehon jo ulkoa, ja jos tähdet sallisivat, hänelle jäisi aikaa oppia hänet muualtakin.

”Minä ja Arra löysimme yhteyden”, Veronika vastaa. Hänen hymynsä kertoo tarpeeksi yhteyden luonteesta. Ianin reaktio ei ole lainkaan sellainen, kuin hän oli odottanut. Hän oli kuvitellut setänsä vähintäänkin vetääntyvän hieman, kurtistavan kulmiaan ja sanovan jotakin siitä, että tietyt suhteet kuuluvat vain miesten ja naisten välille. Ianin kasvoilla käväisee kuitenkin lähestulkoon haavoittuvainen ilme, joka ei tunnu kuuluvan niille ollenkaan. Ianin harmaat silmät ovat jossakin muualla, vankina jossakin kauan sitten unohdetussa. Kun hänen katseensa kylmyys palaa takaisin ja hänen kätensä hakeutuvat ristiin, Veronika huomaa pohtivansa, tunteeko setäänsä sittenkään täysin.

Lopulta Ian vain tuhahtaa huvittuneen tapaisesti. ”Frej tulee kyllä pettymään, en suosittelisi kertomaan hänelle tästä yhteydestä ennen kuin olette aivan varmoja siitä. Veljesi on kovin mieltynyt ystävääsi.”

Veronika ei tahdo pitää Arraa minään salaisuutena. Hän tahtoo ottaa tätä kädestä, se käsi omallaan hän kestäisi sodan kauhut, veren ja huudot. Sitä paitsi Veronikalla on paljon suurempiakin asioita peiteltävänä veljeltään. Hän ei kykene vielä puhumaan isästä, mutta tietää sen hetken saapuvan vielä.

Keskustelu ei ehdi jatkua pitkälle, sillä pihasta alkaa kuulua hevosten äännähtelyä. Veronika ei ole ratsastanut itse hyvin pitkään aikaan, mutta uskoo taidon olevan hänellä verissä. Kaikki metsästäjät osaavat kohdella hevosia hyvin. Veronika nyökkää Ianille ja lähtee astelemaan ulos. Vahvat puuseinät tuntuvat suojelevilta hänen ympärillään ja housujen karhea kangas pitää hänen kehonsa turvassa. Koti ei hänelle ole pelkkä tunne. Sen on pakko olla jotain konkreettista, jotain johon juurtua.

Lumisessa susipihassa seisovat Ramona, Arra ja Frej sekä kaksi hevosta. Molemmat ovat tummia ja suuria, ja Veronika astelee niiden luokse vieden päänsä vasten hevosen turpaa. Eläin hörähtää hyväksyvästi.

”Meidän on lähdettävä nyt heti”, Arra sanoo, ”Frej toi meidän ylimääräiset aseemme.”

Ramona nyökkää ja toteaa ratsastavansa Arran kanssa samalla hevosella, sillä hän ei ole muurin takana eläneenä koskaan oppinut käsittelemään tällaisia eläimiä.

Lähtö tulee liian pian. Se ei tunnu lopulliselta, mutta se on silti lähtö. Veronika muistaa aivan liian elävästi, miltä oli tuntunut lähteä Altairista ensimmäistä kertaa ja tietää, ettei koskaan palaisi sinne. Tunne oli lähes ylitsepääsemättömän suuri, hän pelkäsi hukkuvansa sen alle. Nyt se ei tule enää yhtä voimakkaana hänen luokseen. Hän yrittää tyynnyttää sitä sanomalla sille, että hän palaa takaisin, kun on suorittanut tehtävänsä. Tunne ei käänny pois. Hevosen selkään nouseminen tuntuu silti pahalta.

Arra ja Ramona ovat kavunneet oman ratsunsa selkään. Ian ja Frej, viimeiset Darehawkin suvun miehet, katsovat haikein silmin kuinka heidän ainoat toivonsa lähtevät liikkeelle. Frej käy pitämässä ensin Arraa kädestä. Hän kuiskaa tälle jotakin, johon Arra vastaa naurahduksella.

”Sinä olet hieno ihminen, Frej Darehawk. Tähtien varjelua sinulle. Pidä Altair turvassa.” Frej päästää irti Arran kädestä ja siirtyy siskonsa luo. Hän ei uskalla koskettaa Veronikaa, katsoo vain pitkään tämän palmikoituja hiuksia ja varmaa ilmettä. Sisko on vahva. Vahva kaikesta huolimatta. Rakkauden lämpö ei katoa Frejstä silloinkaan, kun Veronika ja muut tytöt laittavat ratsunsa liikkeelle ja ratsastavat kauas puiden taakse.

Koskaan yhdenkään ihmisen lähtö ei ole tuntunut samalta. Ei Frejstä eikä Ianista. Frej näkee jälleen kerran rakkaimpiensa poistuvan luotaan. Ian puolestaan näkee pois ratsastavassa Veronikassa veljensä vaimon, kauan sitten kuolleen Ellen Darehawkin nuorempana ja jos mahdollista, villimpänä ja vahvempana. Ensimmäistä kertaa kateuden käärme hänen sisällään ymmärtää myös luottaa. Nämä nuoret ihmiset eivät ole viemässä hänen sukunsa nimeä syvyyksiin.

Kun Darehawkin miehet astelevat hiljaisina takaisin sisälle muiden leiriin jääneiden metsästäjien luokse, pihan pohjoisemmasta suunnasta alkaa kuulua mekkalaa. Suunta on eri kuin minne naiset ratsastivat. Äänet saavat Frejn ja Ianin juoksemaan takaisin ulos. Huoli kiiltää kummankin silmissä, Ian pyyhkii hikeä otsaltaan. Lumi pyrkii vaimentamaan ääniä, mutta askeleet ovat selviä. Joku on tulossa. Kauhu hiipii miesten sydämiin, kädet jännittyvät ja hakeutuvat vyöllä roikkuvalle aseelle. Kumpikin tietää, mitä on tulossa.

Miehet vaihtavat nopeita katseita, vetävät aseensa esiin ja odottavat, että ensimmäiset vastustajat ilmestyisivät puiden lomasta. Äänistä päätellen heitä on paljon.

”He tulevat Begger’s Holesta”, Frej kuiskaa tuskin kuuluvalla äänellä. Ian nyökkää. Heidän maanosaansa on aina päässyt sisäpuolelta, eikä heillä ole nyt aikaa jäädä ihmettelemään sitä.

Kun ensimmäiset villit saapuvat epäjärjestäytyneenä ihmismassana talojen takaa, mustien puiden lomasta, Frej ja Ian alkavat ymmärtää, että Veronika on juuri nähnyt kotinsa viimeistä kertaa sellaisena kuin sen kuuluisi olla. On aika tehdä eilisestä eilistä. He tarttuvat aseisiinsa, huutavat kurkkunsa täydeltä ja antavat ihmismassan vyöryä ylitseen.