Kirkkain tähti: luku 41

Luku 41: Silmät

High Water näyttää erilaiselta jokaisella kerralla, kun Lintu matkaa sinne. Vaunujen sisältä katsottuna se näyttää vielä ihmeellisemmeltä kuin koskaan aiemmin. Lintu muistaa kivilinnan ja sitä ympäröivän usvan, lumen valkoisuuden ja vuolaana virtaavan joen aivan linnan lähettyvillä. Korkeita, lehdistään talven ajaksi luopuneita puita ja kylmää maata. High Water lienee yksi Aquilan parhaiten villien hyökkäyksiltä säästynyt paikka, ja silti sitä tuntuu ympäröivän jatkuva melankolia.

Lintu astuu ulos vaunuista mitä pikimmiten, kiittää kärsivällistä kuljettajaa ja taputtaa ohi kävellessään ruskeaa, raskasrakenteista hevosta vaunujen edessä. Eläin hirnahtaa, Lintu kävelee usvan keskelle ja kohtaa oitis muutaman vartijan. Lännessä vartijoiden asut eivät ole yhtä prameita ja suojaavia kuin ne olivat Lyrassa. Lintu ajattelisi kyseessä olevan rahan, jos ei tietäisi, kuka linnan isäntä on. Yhdeltäkään Laygoldilta ei ole koskaan puuttunut rahaa.

Vartijat tiedustelevat Linnun asiaa, kunnes tunnistavat miehen ja naureskelevat keskenään. Pahainilmanlinnulla olisi kuulemma aina asiaa kaikkialle, minne hän meneekin, varsinkin, kun hänet tuodaan vaunuilla paikalle. Lintu ei vaivaudu vastaamaan miehille, astelee vain heidän ohitseen sisälle ja antaa yhden palvelijoista saattaa itsensä yläkertaan.

Lintu on tavannut nuorimman veljensä useita kertoja, ja jokaisella kerralla pitää tästä aina hieman vähemmän. Hän on onnekas, kun Lysander ei tiedä mitään heidän sisaruudestaan. Kun Lintu kävelee ylös kolkkoja portaita, hän pistää merkille, ettei High Water ole erityisen korea paikka. Ei koristeita, maljakkoja tai edes kovin useita maalauksia seinillä. Toisen kerroksen käytävällä on yksi Sea’s Endiä esittävä maalaus, kolmannella ei enää sitäkään.

Palvelija johdattaa Linnun suuren käytävän päähän, koputtaa puiseen oveen ja avaa sen saman tien. Lintu ei ole koskaan käynyt yhdessäkään huoneessa High Waterissa, vain alimman kerroksen salissa, jossa on suuret ikkunat ja mahonkinen pöytä. Hän ei totta puhuen odota hylättyjen maiden herttuan ilahtuvan, kun hän astelee auringon laskiessa tämän linnaan ilmoittamatta etukäteen. Lintu tekisi mieluummin lähes mitä vain muuta kuin ilmestyisi pikkuveljensä luokse myöhään illasta, mutta tilanne ei suo hänelle muita mahdollisuuksia.

Kun ovi avataan, näky, joka sen takana on, yllättää Linnun täysin vaikka sen ei pitäisi. Lintu kuvittelee jo arvioineensa nuorimman veljensä luonteen kaikilla aiemmilla käynneillään tämän luona, mutta silti Lysander onnistuu joka kerralla yllättämään hänet.

Linnan muiden tilojen mittakaavassa pienessä huoneessa on ainoastaan yksi suuri sänky, jonka merenturkoosin peiton päällä on useita raajoja, useita toisiinsa kietoutuneita ihmiskehoja yhdessä irvokkaassa tanssissa. Raajojen omistajia on mahdotonta laskea, niin nopeassa ja kiihkeässä tahdissa ne liikkuvat toisiaan vasten. Lintu erottaa Lysanderin naisten ja miehien keskeltä. Tämän vaalea keho on täysin paljaana, paperinohuelta näyttävä iho on hien kyllästämä. Lysander on kääntynyt taaksepäin, paperi-iho paljastaa pinnan alla olevat kylkiluut. Hänen huulensa ovat vääntyneet euforiseen hymyyn nuoren naisen kuljettaessa huuliaan hänen lanteillaan.

”Arvon herttua, olette saaneet vieraan”, palvelija Linnun vierellä toteaa tyynen rauhalliseen sävyyn. Miespalvelija ei edes näytä hämmentyneeltä tai pahoittelevalta, ja Linnusta alkaa tuntua, ettei tällainen ole lainkaan epätavallista tässä osassa maata.

Nainen irrottautuu Lysanderin kehosta, ja nuori herttua kumartuu hivenen vastahakoinen ilme kasvoillaan eteenpäin. Hän antaa toisen nuoren miehen kumartua puoleensa ja suudella kaulaansa samalla, kun kohtaa Linnun katseen.

Lintu näkee heti Lysanderin kuumeisista, sameista silmistä, että tämä on juonut illan aikana. Kun hän katsoo lattialle, hän havaitsee muutaman tyhjennetyn, muutaman täyden pikarin kivilattialla. Linnun katse siirtyy vuoroin pikareista pikkuveljensä alkoholin samentamiin silmiin.

”Ai, tervehdys, pahanilmanlintu”, Lysander sanoo yllättävän selkeällä, ainoastaan hivenen alkoholin turruttamalla äänellä, ”mikä sinut tänne ajaa?”

”Paljonko sinä olet juonut?” Lintu kysyy kylmän rauhallisesti.

Nopea kikatus pakenee Lysanderin huulilta, nuori mies hänen vierellään painaa päänsä luottamuksellisesti hänen olkapäälleen. ”En riittävästi, jotta näyttäisit yhtä viehättävältä kuin kauniit seuralaiseni”, Lysander naurahtaa ja antaa pehmeän suudelman häntä lähimpänä makaavalle vaalealle naiselle.

Sitten Lysander nousee ylös ja napsauttaa sormiaan. Nuori mies, joka oli vielä hetki sitten nojannut häneen, nousee ylös ja seuraa Lysanderin pään nyökkäystä. Pian mies tuo hänelle valkoisen kaavun, kuljettaa sen Lysanderin laihalle keholle ja napittaa puvun edestä. Puku ei ole kummoinen, mutta sen etumuksen koristeet ovat kultaiset. Vaate on tarkoitettu juuri tällaiseksi – nopeasti puettavaksi ja helpoksi, ei juhla- tai edes arkivaatteeksi.

”Onko hän palvelijasi?” Lintu kysyy kohottaen kulmiaan ja nyökäten Lysanderin pukeneeseen mieheen päin.

Lysander vain nauraa kevyttä, ilmavaa nauruaan ja suikkaa nopean suukon nuoren miehen huulille. ”Täytyyhän heidät jotenkin pitää kuuliaisina, vai mitä?” Nauru ei tartu Lintuun, joten Lysander jaksaa nauraa enää pienen hetken ennen kuin lopettaa, vetää korkeavartiset, nyöritetyt saappaat jalkaansa ja kävelee Linnun ohi käytävälle. Hän viittoo Lintua seuraamaan perässään. He laskeutuvat kaikessa hiljaisuudessa kiviportaat alas saliin, jonka ikkunat puhaltavat kylmää ilmaa sisään. Yksi Lysanderin palvelijoista sytyttää tulen tulisijaan ja poistuu paikalta nöyrästi jättäen herransa Linnun kanssa kahden.

Lähestulkoon kaiken nähnyt Lintu ei ole koskaan nähnyt niin usean ihmisen kietoutuvan toisiinsa sellaisella intohimolla. Suudelmia vaihdettiin, kehot jaettiin, kaikki muuttui yhteiseksi, tulikuumaksi ja kosteaksi kokonaisuudeksi. Lintu värähtää pelkästä ajatuksestakin, että joutuisi joskus olemaan osa sellaista suunnatonta ja irvokasta kokemusta.

Lysander näyttää hyvin tyyneltä. Hän on vienyt kätensä elegantisti eteen, käärinyt valkoisen kaavun hihoja ylemmäs ja sukinut korpinmustat hiuksensa oikealle olkapäälle. ”No, pahanilmanlintu, korppiseni, mitä sinulla on minulle kerrottavanasi? Se tuskin on mitään onnellista, kun olet tänne asti vaivautunut.”

”Minä tulin tänne, koska sinä olet tällä hetkellä ainoa, joka voi kuunnella minua.”

”Ainoa?” Lysander nauraa jälleen. Tällä kertaa Lintu on varma siitä, että edes lievä humala ei saisi häntä nauraamaan noin epäaidosti. Kenties nauru on tarkoituksella valheellinen. ”Onpa korpista tullut epätoivoinen.”

”Minulla ei ole aikaa kierrellä, kenelläkään ei ole. Wainwrightit ovat hyökkäämässä Sea’s Endiin ja saattavat olla jopa tällä samaisella hetkellä matkalla tuhoamaan Lyraa ja pääkaupunkia.” Lintu ei onneksi tiedä, miten oikeassa hän on. Samaisen auringon laskiessa Elisabethin joukot ovat lähteneet tunneliin, jonka hän itse on heille paljastanut. ”Kuninkaalle on tiedotettava mitä pikimmiten. Kukaan ei tiedä, että tämä kaikki on osa jotakin paljon suurempaa ja vaarallisempaa.” Lintu kuulostaa miltei hengästyneeltä kertoessaan pääpiirteissään sen, mitä Ramona hänelle oli kertonut. Hän ei pohjaa koko tarinaansa moraalejaan uusiksi pistävän villinaisen kertomukseen, vaan kertoo myös kaikesta siitä, mitä hän itse on havainnut. Lopuksi hän uskaltaa jopa mainita Lysanderin vaimosta ja siitä, että villejen vaateet ovat pelkkää valetta. Todellinen hyökkäys tapahtuisi vasta paljon myöhemmin, sitten, kun Wainwrightit olisivat tuhonneet kaiken heidän puolestaan.

Lintu tarkkailee Lysanderin silmiä koko selostuksensa ajan. Ne pysyvät kovina ja ilmeettöminä. Ne heijastavat takkatulen liekkejä, joten Lintu ei näe niiden varsinaista katsetta ennen kuin Lysander kääntyy häneen päin. Kuumeinen, hatara katse on poissa. Lysanderin silmät ovat jälleen terävät ja aggressiivisen merenturkoosit. Lintua kylmää ajatus siitä, että aiempi humalainen katse oli pelkkää teatteria. Lysander on siinä jälleen omana itsenään, vahva katse kasvoillaan.

”Tiedätkö mitä?” Lysander kuiskaa hiljaa, täysin selvällä äänellä. ”Minua ei kiinnosta.” Lintu tuntee, kuinka hän alkaa hitaasti upota suohon. Kukaan ei kuuntele. Maan ylimykset antavat hänen sanojensa valua sormiensa läpi. ”Minä haluan vain, että joku palauttaa vaimoni niiden raakalaisten luota terveenä ja hyvinvoivana. Se, mitä täällä muuten tapahtuu, on minulle täysin yhdentekevää. Länsi voi mainiosti minun ansiostani.”

”Tämä maailma tulee tuhoutumaan. Sitä tulee johtamaan joku muu kuin veljesi vain muutaman kuukauden sisällä, jos sinä et mene veljesi luo ja kerro hänelle, mitä sinä nyt tiedät.”

Lysander nauraa taas. Tällä kertaa naurun sointi on tummempaa, paljon aidompaa kuin aiemmin. ”Matkaisin Lyraan vasten isoveljeni käskyjä ja kertoisin hänelle, niin, mitä minä hänelle kertoisinkaan? Että mies, jota itse kuningatarkaan ei päästänyt puhumaan hänelle, tuli epätoivoisena minun luokseni ja käski satuilemaan villeistä ja hänen vaimonsa suvusta?” Lintu ei vastaa, hän näkee Lysanderin kiristyneestä olemuksesta, että tämä jatkaa vielä. ”Minä tiedän varsin hyvin, millaisia käärmeitä koko Wainwrightien suku on täynnä. Se nuorempi, veljeni nainen, kehtasi puhutella Veronikaa yhteisellä illallisellamme kysymättä minulta lupaa sellaiseen.” Lysander värähtää muiston voimakkuudelle. ”Ja nyt Veronika on poissa, kiitos veljeni pikku metsästäjien. Jos ajat olisivat vähemmän kiireiset veljelleni, ehdottaisin hänelle, että teloituttaa koko Darehawkin sakin, joka antoi otteensa lipsua ja päästi sen villihuoran joukkoonsa. Sen, joka vei minun vaimoni. Veronika on saatava takaisin mitä pikimmiten, minun kunniani ei saa joutua häväistyksi tällaisen takia. Laygoldin nimi ei voi tahriintua villihuorien tempauksiin.”

”Samainen villi asteli oman kattosi alla ja vei vaimosi täältä”, Lintu huomauttaa. Hän uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, vaikka Lysander on vaarallisen lähellä häntä.

”Varovasti nyt, varovasti, tämä on edelleen minun hallintoaluettani”, Lysander sanoo silkkisellä äänellään. Hän sukii tummat hiuksensa pois silmiltään, ristii kätensä ja huokaisee syvään. ”Tahtoisin kovasti uskoa sinua, mutta ikävä kyllä sinun sanasi yksinään ei riitä tässä tilanteessa. Ja mitä sitten, vaikka Wainwrightit vähän riehuisivat? Kyllähän Lirillä yhä metsästäjänsä on. Vaikka metsästäjät ovatkin kelvotonta sakkia, kai heistä sentään maataan puolustamaan on.”

”Entä villit? Minähän kerroin sinulle, mitä he aikovat.”

”Tunnut tietävän vaarallisen paljon villejen asioista”, Lysander sanoo hiljaa, ”vaikka tiedäthän sinä vähän kaikkien asioista turhan paljon. Mahdatko itsekään tietää, kenen puolella olet? Et taida ainakaan enää olla sen Wainwrightin naisen puolella, kun noin mieluusti kerrot hänen ilmiselvistä sotasuunnitelmistaan minulle. Kuulin, että olit hänen suosikkilemmikkinsä. Teillä mahtoi olla kaunis suhde.” Lysander naurahtaa kevyesti.

Lintu ei ole koskaan ajatellut suhdettaan Elisabethiin minään muuna kuin molemminpuolisena luottamuksena, joka on sekin jo päässyt karisemaan pois. Minkään muunlaista kiinnostusta Lintu ei osaa muille ihmisille suoda. Hän ei kuitenkaan vaivaudu korjaamaan Lysanderia, sillä tietää sen vain ruokkivan tämän kuvitelmia.

”Mutta loppujen lopuksi sillä ei ole minulle niin merkitystä, mitä punaiseen ja hopeaan kietoutuvat siellä pohjoisessa suunnittelevat. Kyllä minun veljeni niille pärjää.”

”Ei pärjää, jos on keskittynyt villien hyökkäykseen, jota ei tule vielä pitkään aikaan! Te astutte kaikki isoon ansaan!”

Lysander huiskauttaa siroa kättään. ”Entä sitten? Antaa villien riehua.”

”Villit veivät sinun vaimosi. Luulisi sinun tietävän, mihin he kykenevät.”

Lysanderin merisilmät kapenevat. ”Minun vaimoni kidnappaaminen oli suurin virhe, jonka ne rotat koskaan tekivät. He tulevat katumaan sitä, kun saapuvat maillemme. Yksikään Laygoldiksi nimetty ei saa kuolla häpeällisesti, Veronikan on tultava kotiin.”

Lintu pudistaa päätään. ”Tee sitten, kuten minä pyydän sinua tekemään. Varoita kuningasta.”

”Mutta kun minua ei yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Johan sanoin: antaa muiden riehua, minä pysyn täällä ja odotan, että vaimoni tuodaan kunniallisesti kotiin. Oli jo riittävän nöyryyttävää minulle tulla nimetyksi sen ylvään Wainwrightin naisen mukaan, joten aion kantaa ainakin sukunimeni tahrimattomana. Ja Veronika on osa nimeäni, osa minuuttani.” Lysanderin silmiin palaa sama maaninen katse, joka niissä oli aiemmin ollut. Nyt Lintu on varma, ettei se ole missään vaiheessa johtunut alkoholista.

Ylpeän herttuan kommentti etunimestään huvittaisi Lintua missä tahansa muussa tilanteessa. Hän ei ole koskaan tullutkaan ajatelleeksi, että heidän äitinsä, kuningatar Gwendolyn Laygold, omaa sukua Wainwright, nimesi nuorimman poikansa Wainwrightien kirkkaimman tähden mukaan. Lysannasta Lysanderiksi. Naisen mukaan nimetyksi tuleminen mahtaa sattua ylvästä Lysanderia.

Koska Lysander ei selvästikään tunnu vastaanottavan Linnun sanoja, tämä päättää käyttää viimeisen oljenkortensa. Sen, joka saattaa olla eniten hakuammuntaa, ja kenties vaarallisinta, mitä hän pikkuveljensä seurassa voi tehdä. Hän lähtee silti tanssimaan särkyvällä jäällä.

”Lysander, minusta sinun kannattaisi nyt tehdä kuten toivon. Ajattele, jos joku muu nousisi Annorlundan hallitsijaksi… sinun ei olisi yhtä helppoa hallita ketään muuta kuin Liriä. Elisabeth ei antautuisi strategioillesi, koska hän itse on aivan samanlainen. Villeistä nyt puhumattakaan.” Lintu pitää äänensä ja olemuksensa kovana ja tarkkailee veljensä reaktiota. Lysanderin silmissä välähtää hetken ajan, mutta sitten tämä alkaa nauraa vaimeaa, syvää naurua.

”Olet sinä vain älykäs”, hän toteaa lopulta. ”Ehkä sinä olet oikeassa. Minun taitaa olla pakollista varoittaa veljeäni moisesta vaarasta...” Lintu on huomaavinaan pienen myönnytyksen Lysanderin äänessä. Se on lähimpänä pelkoa, johon hän uskoo veljensä pääsevän. Pelkoa siitä, että Lintu tuntee Lysanderin todellisen luonteen.

Lopulta hylättyjen maiden herttua siirtyy takan edestä ovettomalle uloskäynnille. ”Minä aion tehdä asialle jotakin heti aamusta”, hän toteaa kylmän rauhallisesti. ”Nyt aion kuitenkin mennä jatkamaan siitä, mihin jäin. Voit jäädä yöksi, jos suinkin tahdot.” Lysander tietää, ettei Lintu tahdo. Lintu kieltäytyy kohteliaasti, tekee pienen kumarruksen ja antaa palvelijoiden johdattaa itsensä ulos linnasta.

Ulkona, High Waterin sumuisan pihan ulkopuolella Lintuun iskee likainen olo. Täällä käyminen ei tunnu koskaan hyvältä, harvoin edes siedettävältä. Lintu on kuitenkin saanut tahtomansa. Lysander tekisi asioille jotakin ja varoittaisi veljeään. Vielä yön ollessa pimeä Lintu uskoo, että tästä on ollut hänelle jotakin hyötyä. Hän ei vielä tiedä Wainwrightien kovaa vauhtia lähestyvästä armeijasta, joka tekisi kaikkien aamusta erilaisen kuin koskaan aiemmin.