Luku
1: Alkusoitto
Vaaleansiniset
silmät ovat keskittyneet niitä ympäröivään elämään, jokainen
pieni rasahdus ja liike näkökentän laitamilla rekisteröidään.
Frej herää henkiin yöllä, hänen jokainen aistinsa terävöityy.
Muuri kohoaa kivisen kolkkona hänen toisella puolellaan ja hän
vastustaa kiusausta nojata siihen tähtien kertoessa, että yössä
aletaan hiljalleen siirtyä aamun pikkutunneille.
”Frej,
hei”, kuuluu muurin toiselta puolelta. Rautaportti on visusti
lukittuna, ja tumma tyttö heiluttaa Frejlle sen väärältä,
vaaralliselta puolelta. ”Viitsisitkö…?”
Frej
säpsähtää ja avaa portin maan rajojen sisäpuolelta. Sormenpäihin
sattuu, yksi kynsi tuntuu siltä, ettei se pysy enää kauaa kiinni
ihossa. Portti aukeaa siitäkin huolimatta. Frej työntää sen auki,
jotta tyttö pääsee astelemaan sisälle. Tytön katseesta näkee,
ettei hän ole keskustelutuulella.
”Eikö
mitään epätavallista?”
Päänpudistus.
Tyttö istuutuu alas ja ristii jalkansa. Hänen vasemman jalkansa
polvitaipeessa on isohko ruhje, vaaleissa housuissa on reikä.
”Yhtään
mitään? Kävitkö järvellä saakka?”
”Tarkista
itse, jos epäilet”, tyttö sihahtaa vaivautumatta edes katsomaan
Frejtä.
Frej
ei sano mitään. Hän pitää korvansa auki ja siirtää
näköaistinsa keskittymisen hetkeksi vasemman käden etusormeen,
jonka kynsi todella on irtoamassa joko portin työntämisen tai
päivän harjoitusten myötä. Frej ei muista enää, auringonvalosta
tuntuu olevan useita tunteja.
”On
ollut hiljainen yö.” Tyttö ei vastaa. Hänen suklaanruskeiden
silmiensä katse on jähmettynyt metsään heidän edessään. Silti
Frejstä tuntuu, ettei tytön katse ole suinkaan metsissä, vaan
jossakin suunnattoman paljon kauempana. Frej ei tiedä tytöstä
juurikaan muuta kuin tämän nimen, – Arra – mutta katseita hän
on oppinut lukemaan. Tytön yösilmät eivät osaa hymyillä.
Tunnit
kuluvat hiljaisuuden verhon pysyessä heidän yllään. Tähdet
täplittävät tummansinistä, miltei mustaa taivaankantta saaden sen
näyttämään maagiselta vielä silloinkin, kun sävy haalenee
uusiksi sinisen sävyiksi. Kirkkaat yöt palauttavat Frejn lapsuuteen
silloinkin, kun hän istuu vartiovuorossa. Hän kykenee yhä näkemään
kristallinkirkkaasti isän parrakkaat, hymyilevät kasvot ja jousen
hänen vahvoilla käsillään. Tähdet heidän yllään ja huulilla
sanat, jotka saattelivat alle kymmenenvuotiaan Frejn hetkeksi pois
verenpunaisesta todellisuudesta. ”Sinä opit vielä rakastamaan
taivasta, jonka alla astelet”, isä oli sanonut, ja sitä Frej on
kantanut sydämessään.
Tähtitaivas
saa hänet muistamaan monia muita lausahduksia, jotka sen alla on
päästetty ilmoille ja jätetty saastuttamaan puhdasta
hengitysilmaa. Frej muistaa tarkalleen jokaisen sanan äänenpainon
ja muodon, tarkoituksen ja seurauksen. Kun hän puristaa irtoavaa
kynttään toisella sormellaan, hän tietää, ettei se suinkaan ole
ensimmäinen kerta, kun hänen kyntensä lähtee tyvestä asti.
Tähtitaivas on saanut kuulla huutojakin, useita hiljeneviä
korahduksia.
Frej
pudistaa huomaamattaan päätään saaden Arran säpsähtämään ja
nousemaan ylös. Hän astuu sivulle, mutta hänen askeleensa horjuu.
Polveen sattuu sittenkin.
”Näitkö
sinä jotakin?”
”En.”
”No
mitä sitten hosut siinä?”
”Teinkö
minä jotakin?”
”Pudistit
päätäsi.” Arra ristii kätensä ja huokaisee. ”Tätä Ian siis
tarkoitti.”
Frej
kohottaa punaisia kulmiaan.
”Sinä
olet liian paljon ajatuksissasi, liian paljon jossain muualla
ollaksesi ryhmämme johtaja.”
”Ja
silti Ian nimitti minut sellaiseksi.”
Arran
yösilmien katse käväisee muutaman ratkaisevan sekunnin ajan Frejn
kaulallaan kantamassa haukassa. Katse riittää saamaan Frejn sisälle
epämukavan tunteen. Poika ymmärtää, mitä Arran nopea katsahdus
tarkoittaa. Kelvottomuutta. Nimen painoa harteilla aina siitä
hetkestä lähtien, kun haukkakaulakoru alkoi tarkoittaa jotakin
muutakin kuin kaunista suvun symbolia kaulalla.
”Mennään
takaisin leiriin”, Arra toteaa yllättäen, kenties vieden
tietoisesti huomion jonnekin muualle, ”villit eivät enää tämän
päivän aikana löydä tietään tänne. Aamu koittaa pian.”
Frej
punnitsee Arran ehdotusta. Heidän vuoronsa kestää auringonnousuun
asti, mutta on totta, että syy, jonka vuoksi he seisovat
vartioimassa itäisintä porttia, todennäköisesti aikoo pysyä sen
toisella puolella.
”Ei
vielä”, Frejn moraali ja koko iän jatkunut koulutus puhuvat.
”Pysytään tässä, kunnes vuoro vaihtuu.”
Arra
pyöräyttää silmiään. Hän on uusi metsästäjien joukossa,
selkeästikin vielä siinä uskossa, että veitsen kanssa metsässä
juokseminen on kuninkaan henkilökohtaisten rauhanturvaajien ainoa
tehtävä. Frej ymmärtää tytön kärsimättömyyden, mutta ei
syytä tämän vihaisille katseille ja ailahtelevaisuudelle. Hän on
yrittänyt suhtautua tähän kuin kulkukissaan, joka tulee hakemaan
ruokaa ja asettuu satunnaisesti taloon, mutta ei anna silittää.
Tulee ja menee.
”Minä
menen.” Arra tarttuu vasemmalla kädellä hopeaveitseen vyöllään
ja lähtee astelemaan metsään, kohti asumuksia.
Frej
yrittää tarttua Arraan ja estää tätä, mutta tämä kääntyy ja
Frej löytää hopeaterän kurkultaan. Hän naurahtaa, potkaisee
Arraa ja kiepahtaa taaksepäin tullen maahan jaloilleen. Lumi alla ei
kaada häntä, sen alla ei ole paljoakaan jäätä.
Arra
on kaatunut potkun voimasta selälleen, hän pitelee rintaansa.
”Helvetti, Frej!” hän kiljahtaa ja nousee hetkessä jaloilleen.
Hän katsoo pojan pisamaisia kasvoja ja pitkää, oranssia tukkaa ja
yrittää laskea kymmeneen. Frej on hänen ryhmänsä johtaja ja
häntä useita senttejä pitempi. Asetelma olisi Frejn puolella.
”Ei
enää temppuja.”
”Minä
en jää tänne sinun luoksesi, sinähän olet vaarallisempi kuin ne
tuolla.” Arra nyökkää muuria kohti. ”Aion nukkua muutaman
tunnin ennen auringonnousua, pysy sinä täällä ja kanna
omatunnollasi lähtöni. Ian nuhtelee minua sitten myöhemmin.”
”Arra.
Minä olen tosissani.” Frejn ääni madaltuu.
”Niin
olen minäkin!” Arra kivahtaa.
”Kyse
ei ole nyt siitä, että haluaisit vain nukkumaan. Onko sinun jalkasi
kunnossa?”
”Lopeta
tuollainen helvetin holhoaminen, jalalle ei käynyt kuinkaan.”
”Se
ei näyttänyt tuolta vielä auringonvalossa.”
”Anna
jalkani olla ja päästä minut nyt vain menemään.”
Frej
huokaisee. Hän näkee Arrassa liian selvästi nuoremman siskonsa
Veronikan vielä silloin, kun tytön raivonpuuskat ja tarmokkuus
olivat Altairin metsissä hänen ilonaan. Nyt Veronikan voimakas
temperamentti on viety useiden kilometrien päähän länteen,
Aquilaan, hylättyjen maitten herttuan vaimoksi. Kohtalo, jota
Veronika ei koskaan toivonut harteilleen. Frej ei ole kolmeen vuoteen
uskaltanut ajatella siskoaan paljoakaan, mutta Arran räjähtäessä
hänen silmilleen hän ei voi olla näkemättä tässä nuorta
Veronikaa. Kylmä tunne Frejn sisällä sanoo, ettei hän voi enää
mitenkään tietää, mitä länsi on tehnyt hänen siskonsa
sielulle. Kenties tämä ei enää olisikaan yhtä impulsiivinen.
”Ymmärräthän
sinä, että Ian todella tarkoittaa jokaista sanaansa, jolla hän
uhkailee? Ollaksesi metsästäjä sinun on pysyttävä ehdottoman
kurinalaisena alituisesti, et saa tehdä kuten sinä haluat. Sinä
palvelet nyt jotakin suurempaa.”
”Sinähän
voit aina katsoa selustaani, jotta Ian ei tapata minua, kun nukun
sinun värjötellessäsi täällä.” Arra kääntää selkänsä ja
lähtee kävelemään. Kaikki osat Frejn sisällä käskevät hänen
jäädä paikalleen ja antaa tytön mennä. Haukka hänen kaulallaan
on eri mieltä. Frej kääntää sen toisin päin ja juoksee Arran
perään.
Taas
hän menee. Hän on aina valmis menemään jonkun toisen vuoksi.
Vaikka hänen sisäinen äänensä olisi täysin eri mieltä, hän
löytää silti itsensä tekemästä asioita toisten puolesta,
kantamasta heidän elämää harteillaan. Ja omalla tavallaan se
sopii hänelle. Hänen ei tarvitse ensimmäisen ryhmän johtajanakaan
olla vastuussa, sillä juuri sillä tavalla hän voi johtaa:
paikkailemalla muiden virheitä, ohjailemalla heitä turhaan ja
seuraamalla heitä lopulta minne tahansa he menevätkin. Frej pystyy
jo kuulemaan Ian Darehawkin mustan äänen korvissaan, kun tämä
havahtuu siihen tosiasiaan, että kaksi hänen alaistaan ovat
luistaneet vuorostaan. Hän painaa ajatuksen pois ja keskittyy Arran
loittonevaan selkään.
Tähtiverho
alkaa väistyä, pienet säteet kurkistavat taivaanrannasta. On
päivän aika astua näyttämölle. Kun Frej ja Arra ovat poistuneet
tarkoin suljetun portin luota, jokin paljastaa itsensä sen takana ja
alkaa nousta sitä pitkin ylös. Kestäisi vielä hyvä tovi siihen,
että aurinko kapuaisi paikalleen ja seuraavat metsästäjät
saapuisivat vartioimaan porttia. Yhden päästyä muurin oikealle
puolelle toinenkin alkaa kavuta, lopulta kolmas, kunnes heitä on
riittävän monta tekemään auringonnoususta punainen. Odotus on jo
väistynyt, tapahtumat alkavat kulkea. Frej juoksee Arran perässä
autuaan tietämättömänä siitä, mitä on jättänyt taakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti