On sateinen sunnuntai, kun Frida tulee luokseni merkillinen ilme kasvoillaan. Muut ovat menneet kaupungille ostoksille. Minä jäin tänne, sade herättää piikikkäitä muistoja eikä minulla ole tänään jaksamista nousta sohvalta. Kun sisko istuutuu vierelleni ja nostaa jalkani syliinsä, minusta tuntuu, että jäin tänne tämän vuoksi. Me emme ole pitkään aikaan olleet ihan vain kahdestaan.
”Kuulehan, Julius, minun on pitänyt kysyä sinulta eräästä asiasta jo hyvän aikaa.”
Hätkähdän.
”Ei, ei mitään kamalaa.”
Viimeviikonloppuinen kaaos kummittelee yhä mieleni perukoilla. Fridan reaktio ei ole himmennyt mielessäni vähääkään. Toistan ajatuksissani uudelleen ja uudelleen hänen hajoamistaan.
”Itse asiassa… Äh, miten minä tämän muotoilisin… Voisitko sinä kertoa minulle jotakin… rakkaudesta? Rakastumisesta?”
Minusta pääsee hämmästynyt älähdys.
”Anteeksi mitä? Oletko sinä lyönyt pääsi?”
Frida hymähtää, mutta sitten ilme palaa takaisin vakavaksi. Hän kysyy tätä tosissaan.
”Herranjumala, onko minun siskoni rakastunut? Mitä? Jestas? Aivan oikeastiko?”
Frida pudistaa päätään.
”En ole. Mutta minä… Äh, älä nyt naura, mutta minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni ajatellut sitä. Rakastumista. Että ehkä… ehkä minäkin. Joskus.”
Kaksoseni ääni pienenee, hetken hän on edessäni täysin alastomana ja pelokkaana. Ymmärrän hänen haluavan juuri minun näkevän hänet sellaisena. Pysyn rauhallisena, hymyilen kaikella sillä lämmöllä, jota kannan siskoani varten.
”Ihanaa. Oikeasti, Frida, tuohan kuulostaa mahtavalta”, sanon hivenen häkeltyneenä. Frida on viimeinen ihminen, jonka kuvittelin koskaan luottavan kehenkään niin paljon, että voisi kuvitella rakastuvansa. Frida kantaa itseään mukana pienessä lasikotelossa. Niinköhän tässä maailmassa olisi joku, joka osaisi rikkoa kotelon? Hymyilen. Ainakin hän on valmis antamaan sille mahdollisuuden.
”Minä kyllä luulin, että en olisi se, jolta haluaisit kysyä tästä tai jolle haluaisit edes puhua aiheesta”, hymähdän. Kun Frida ei sano mitään, jäädyn hetkeksi. Ymmärrän, mitä hän yrittää tehdä. Silta. Hän kuroo siltaa välillemme.
”Mitä sinä tahtoisit tietää?”
”Miltä rakastaminen tuntuu sinulle? Onko se aina ollut sinulle noin luontaista?”
Äänestä kuulen, että Fridaa todella kiinnostaa. Sydäntäni puristaa. Vihdoin. Vihdoin voin puhua kaikesta ilman, että minuun sattuu, ilman, että tunnen syyllisyyttä. Frida on viimein avannut itseään ja kurottaa nyt haparoiden kohti minua. Minä sitten rakastan häntä.
”No, rakkaani kanssa kyse on sekä tunteista että päätöksestä. Minähän en edes tajunnut rakastavani häntä…” Huokaisen muistolle. ”Se ei ollut pelkkää tunnetta. Minä olen myös päättänyt rakastaa häntä. Päätimme yhdessä jakaa tämän elämän, eikä ole mitään, mitä hän voisi tehdä saadakseen minut lähtemään.”
Hymähdän, kun Frida nojaa eteenpäin kuin utelias pikkutyttö.
”Kyllähän sinä tiedät, että minä jumaloin häntä. Palvon maata hänen jalkojensa alla. Hän voisi vihata minua, rakastua toiseen, satuttaa minua mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, ja minä palvoisin häntä silti aivan yhtä ehdottomasti.”
”Sellaistako se sinulle on? Hänen rakastamisensa?”
”On se muutakin. Tuhansia asioita päivässä.”
”Mutta sekö on sinulle rakastamisen ydin – jumalointi?”
Huokaisen ja haron tukkaani. Kuinka minä sen selittäisin?
”Ei”, vastaan ja huomaan tarkoittavani sitä. ”Me olemme tasavertaisia. Sitä ennen kaikkea. Tiedän, ettei se aina näytä teille muille siltä, mutta kyllä sinä minut tunnet. Minä tahdon hänen tietävän, että hän on rakastetuin ihminen tässä maailmassa. Minä suutelen pois kaikki hänen murheensa. Pidän hänestä huolta. Haluan suojella hänen nauruaan kaikelta pahalta tässä maailmassa. Ja hän on minun vertaiseni, kumppanini, hän pitää minusta huolta yhtä lailla.”
Frida hymyilee jo.
”Jatka vain”, hän sanoo.
”Joskus rakastaminen on myös hyvin pelottavaa. Sitä pelkää alati menettävänsä toisen. Kulta on niin kovin hauras, mikä tahansa saattaa koska vain viedä hänet minulta… Ja hänen terveytensä, se on…”
Frida silittää jalkojani. Vedän syvään henkeä. Frida on se, joka on nähnyt, kuinka hajoan. Olen kahdesti ollut vähällä menettää Wilhelmin. Ensimmäistä kertaa silloin, kun itse jätin hänet, toisen kerran silloin, kun hän miltei kuoli. Ne ovat ainoat kerrat elämässäni, kun olen huutanut täyttä kurkkua. Mikään ei voisi koskaan saada minua pelkäämään yhtä paljon. Joskus sama pelko herättää minut öisin, saa tuijottamaan rauhassa tuhisevaa Wilhelmiä pitkään ja vetämään hänet sitten tiukasti rintaani vasten. Mutta sen Frida tietää jo. Frida on nähnyt kaiken sen, ollut vierelläni, kun koko maailmani on mustunut.
”Minulle rakastaminen on niin paljon. Joskus se on sitä, että hukutan hänet arvostukseen, suutelen jokaista osaa hänessä. Joskus sitä, että menen hiljaa hänen vierelleen ja katson yhdessä pimenevää yötä hänen kanssaan. Useimmiten se on varsin arkista. Me laitamme ruokaa, pesemme toisiamme, siivoamme, vaihdamme lakanoita…”
Frida tirskahtaa.
”Niitä te saattekin vaihtaa…”
”Noh!”
”Et voi kieltää!”
”Mistä lähtien sinä olet kiusannut minua tästä?”
”Ihan aina, veliseni, ihan aina…”
Hymähdän ja nousen ylös. En ehdi pakoon, Frida kutittaa jo jalkojani ja saa minut karjumaan.
”Hei! Armoa! Friiiidaaaaa seis!”
”En lopeta koskaan! Hähää, kiinni jäit!”
Kun Frida viimein lopettaa, painan pääni mielenosoituksellisesti hänen syliinsä ja pysyn siinä. Siinäpä yrittäisi nostaa minut pois.
”Kerro minulle jokin salaisuus. Jotain, jota te teette vain, kun olette aivan kahdestaan.”
Punastun tahtomattani.
”En tarkoita mitään sellaista, tyhmä…”
”Ai… AI, no…” Takeltelen aikani, kunnes löydän jotakin sopivaa kerrottavaa siskolleni. ”Me kerromme usein toisillemme tarinoita ennen nukkumaanmenoa.”
Fridan silmissä tuikkii. Hän hymyilee niin lempeästi, että minua itkettää.
”Usein kerromme asioita, joita emme vielä tiedä toisistamme. Se on uskomatonta – rakastaa toista niin paljon, ja silti yllättyä asioista, joita hän kertoo. Se on ihanaa. Maailma on niin kaunis, kun pitää kaikki ovet avoimina.”
”Niin… kaikki ovet.” Frida hymyilee kuin olisi saanut rohkaisun, jota ei tiennyt kaipaavansa.
”Entä Wilhelm? Miten hän rakastaa sinua?”
”Mikset kysyisi häneltä? Hän varmasti kertoisi mielellään. Tämä taitaa olla meidän molempien lempiaihe, hah…”
”Taidanpa kysyäkin. Mutta tahdon kuulla sen myös sinulta. En siksi, että tenttaisin. Tahdon vain nähdä, kuinka silmäsi säihkyvät.”
Frida tietää, miten asetella sanansa saadakseen minut hymyilemään leveästi.
”No, hän… Hän rakastaa enemmän hiljaa.”
Fridasta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.
”Juu, siltähän se aina kuulostaa, kun kuljen käytävällä teidän vierashuoneenne ohi…”
Mätkäisen Fridaa lempeästi olkaan.
”Kuules nyt, mikä ihmeen kiusataan-Juliusta-hänen-seksielämästään-päivä tämä on?” kysyn nauraen.
”Oikeasti, minä en olisi ikinä kuvitellut siitä miehestä lähtevän niin korkeita ääniä…” Frida pudistelee päätään. ”Juuri eilen puhuin tyttöjen kanssa yläkerran parvekkeella siitä, kuinka tuntuu jotenkin perverssiltä ajatella, että oma veli saa toisesta ihmisestä sellaisia ääniä ulos.”
”Hän on vain täysin vapautunut!”
”En minä sitä epäilekään, ehen…”
”Ja miten niin tyttöjen kanssa? Pidämmekö me todella niin kovaa meteliä, että meistä herää keskustelua? Voi sentään, täytyypä kertoa kullalle, kun hän tulee kaupungilta…”
”Ai mutta. Anteeksi. Jatka vaan.”
Pyöräytän silmiäni.
”Olin siis sanomassa, että hän on hiljainen – joo joo, Frida, riittää se tirskunta – ja rakastaa enemmän teoin kuin sanoin. Joskus hänelle saattaa olla vaikeaa kertoa kaikkea, mitä hänen mielessään liikkuu. Siinä mielessä hän on monesti kuin pieni poika. On hetkiä, jolloin hän on täysin avuton ja jää vain nykimään hihaani ja katsomaan syvälle silmiin.”
Frida on lakannut nauramasta ja nyökkää.
”Hän on meistä arkisempi. Hän leipoo, hieroo, silittää työpaitojani… Hän kompuroi ja haparoi, yrittää niin kovaa joka ikinen päivä. Minun kultani rakastaa minua katsomalla minua silmiin, suutelemalla pitkään ja silittämällä niskaani. Ja joskus, jos sille päälle satumme, saatamme kinata useita minuutteja siitä, kumpi meistä on ihanampi ja rakastettavampi. Minä voitan aina.”
”Sinulle on vähän hankala hävitä tuollaisessa…”
”Kulta sanoo aina, että häntä on vaikea rakastaa, mutta hän on ehdottomasti väärässä. Se on minulle yhtä luontaista kuin hengittäminen. Olen syntynyt sen kanssa. Se vain… on minussa.”
Frida katsoo minua pitkään ja pörröttää sitten tukkaani.
”Sinä se olet sitten romanttinen”, hän sanoo ja minä säpsähdän. ”Ei, en tarkoita sillä mitään pahaa. Se on kovin tyypillistä sinulle.”
”Anteeksi…”
”Ei, Julius, se on minusta hirvittävän suloista!”
”Mutta et ymmärrä sitä…”
”Katso minuun. Julius. Katso. Sinun silmissäsi on kyyneliä.”
”Anteeksi, minä vain… Se on joskus vaikeaa. Olla tällainen.”
”En minä kysynyt tästä sen vuoksi, että saisin nähdä veljeni itkevän. Kysyin, koska olen avannut silmäni tälle puolelle elämästä ja tahdon puhua siitä ensimmäisenä sinulle. Rakastan sinua ja luotan sinuun ja siihen, että voin jatkossakin puhua näistä asioista sinun kanssasi. Minä kun en vielä oikein tiedä, millä tavalla haluaisin rakastaa, ketä voisin rakastaa, kenet voisin päästää lähelle… Mutta jo pelkkä mahdollisuus siitä tuntuu keveältä rinnassa.”
Nyökkään ja tartun siskoani kädestä.
”Älä mieti liikaa. Tiedän, että sinulla on tapana rationalisoida kaikki, mutta tätä sinä et voi. Et vaikka yrittäisit. Anna sen viedä. Sitä ei voi miettiä liikaa etukäteen, vaikka ymmärrän, että sinua pelottaa. Tiedän kyllä. Ei hätää, olen sinun tukenasi. Toivon, että voit kertoa minulle, kun sellainen ihminen joskus löytyy. Tuen sinua aina. Ihan kaikessa.”
”Kiitos. Luotan sinuun.” Frida silittää minua poskelle. ”Minäkin tuen sinua. Teitä. Minusta on upeaa, että sinä, joka olet niin avoin ja lempeä ja romanttinen, saat toteuttaa itseäsi juuri niin suuresti kuin täytyy. Olet ihana juuri itsenäsi.”
”Niin sinäkin. En tarkoittanut sitä rationaalisuus-kommenttia pahasti…”
”Tiedän, enkä ottanut sitä sillä tavalla. Olet oikeassa, minä ylimietin.”
”Mutta sekin on inhimillistä. Lupaan sinulle, että joskus tulee vielä joku ihana, joka vie sinulta jalat alta ja saa sinut käpertymään sohvannurkkaan kissan ja valittusi kanssa. Ja se joku on maailman onnekkain.”
”Joskus minä sitten vihaan sinua, kun osaat puhua noin. Tekisi mieli vain parkua. Sitä paitsi Wilhelm se tässä on onnekas, se minun täytyy myöntää. Sinä olet niin omistautunut ja intensiivinen. Minulle sellainen ei sovi laisinkaan, tiedät sen, mutta minun veljenipä on maailman ihanin ihminen. Rakastan sinua, senkin idiootti.”
Halaan Fridaa pitkään, annan itseni kietoutua siskon turvalliseen lämpöön.
”Voisin tosin kiistellä siitä, kumpi meistä on onnekkaampi, minä vai Wilhelm…”
”Ehei, minä en pärjää sinulle sanoissa! Älä edes yritä.”
”Vastaus on tietenkin muru. Usko pois, hän on maailman upein ihminen, kun hänet saa vierelleen. Kukaan ei voisi koskaan olla niin kaunis…”
Frida vain hymyilee. Olen aikeissa jatkaa, mutta silloin ovi käy. Kaikki tulevat metelöiden sisään, ruokatarvikkeet herättävät heti puhetta. Wilhelm tulee luokseni vesipisaroita hiuksissaan ja katsoo minua pitkään.
”Onko kaikki hyvin?” minä kysyn ja vilkaisen sivusilmällä Fridaa, joka on jäänyt katselemaan meitä kauemmas.
”On. Minä vain rakastan sinua.”
”Rakas…” Vedän hänet lähelleni, painan suukkoja hänen enkelinkiharoihinsa.
”Kuule. Minulla on tyhmä idea.”
Wilhelm nappaa minua kädestä, kiskoo minut lempeään kevätsateeseen. Hän tietää, etten pidä sateesta, joten hän vetää minut lähelleen ja silittää kasvojani. Kastumme täysin, sivelen sadetta hänen kasvoiltaan, mutta se ei auta ja häntä alkaa naurattaa. Painan suukkoja kaikkialle, minne yletän, ja me nauramme yhdessä, sillä kukaan ei oikeasti halua seistä sateessa, mutta tässä me olemme, vaatteet ihoon liimautuneina ja kädet toisen hiuksiin sotkeutuneina. Olemme kuin nuoret pojat, jotka hullaantuvat toisistaan yhä uudelleen. Teemme impulsiivisia, kummallisia asioita, mutta se ei haittaa, koska meillä on aina toisemme.
Frida katsoo meitä ikkunasta ja hymyilee pudistellen päätään. Hymyilen hänelle takaisin, nostan sitten Wilhelmin vyötäisistä ja pyöritän, kunnes hän laskeutuu syliini syvään, pitkään suudelmaan. Sade ropisee päällemme, mutta voimme koska tahansa mennä sisälle lämmittelemään. Tässä hetkessä meillä ei ole hätää, on vain kaunis, sateinen sunnuntai ja tieto siitä, että rakastamme toisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti