Sinelmä: luku 12

Luku 12: Tahto

Esbeth antaa ylen pimeässä luolassaan. Koko keho vapisee, hylkii kosketusta, hylkii sitä, mitä juuri tapahtui. Tajuaminen tulee jälkikäteen, ja se tulee romahtaen. Esbeth ei pysy nousemaan ylös, sylkivana valuu leualle ja kädet ovat niin kylmät, ettei sormenpäissä ole enää tuntoa. Tällaisena häntä ei saisi nähdä kukaan.

Minä tein sen. Minun pahuuteni vietteli Ranin. Se on tehty eikä sitä saa tekemättömäksi.

Hän muistaa vain vaivoin, mitä tapahtui. Rani tuli kylpyyn ja muistikuvat hämärtyvät siitä eteenpäin. Hän muistaa kuulleensa nimensä Ranin suusta. Beth. Mistä Rani sen tiesi? Vain Ingvar käyttää sitä, Ingvar nimesi hänet, teki hänestä omansa. Ja nyt sama nimi istuu Ranin suussa, eikä hän saa sitä sieltä enää pois. Hän ei tiedä, miten se on sinne joutunut.

Keho muistaa jokaisen kosketuksen, sitä ei tarvitse ajatella erikseen. Esbeth vaikertaa hiljaa, kun hän ajattelee, kuinka veti Ranin syliinsä ja siveli tätä kaikkialta, vaikka oli vannonut itselleen, ettei ikinä tekisi Ranille niin, että suojelisi poikaa myös itseltään. Ja silti pojan näyttäessä pienintäkään kiinnostusta hän antoi itsensä mennä loppuun saakka. Esbethiä kuvottaa yhä, hän pitää kättä suullaan, ettei oksentaisi uudelleen. Sinä menit hänen sisäänsä. Vaikka sinä LUPASIT.

Rani mahtaa olla nyt kauhuissaan. Kukaan ei ole koskaan todistanut Esbethin kohtauksia, hän on pitänyt ne piilossa koko maailmalta. Vain Ingvar tietää hänestä kaiken, vain Ingvar saa nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Omana luomuksenaan.

Mutta nyt Rani tietää, eikä Esbethillä ole ensimmäistäkään sanaa, jolla selittää se, mitä juuri tapahtui. Hän ei tiedä, mitä tuntee Rania kohtaan saati miten selittää pojalle kaikki se kamala ja ruma, jota tämä joutui juuri todistamaan. Voisiko Ranin saada vielä unohtamaan sen? Esbeth ei voi elää sen kanssa, että joku tietää, että joku on nähnyt. Vaikka kyseessä on Rani, ihana kaunis Rani, josta hän ajattelee helliä ajatuksia. Kiellettyjä yhtä kaikki. Esbeth tietää oman likaisuutensa. Hän on aikuinen lapsi, joka satuttaa niitä, joiden puolella hänen pitäisi olla. Hän ei ansaitse Ranin kauniita sanoja ja helliä kosketuksia.

Rani sanoi rakastavansa häntä. Rakastavansa. Esbeth ei saa henkeä, kun hän ajattelee sitä. Liian suuri ajatus, hänen koko olemuksensa hylkii sitä. Hänen on täytynyt manipuloida ja vietellä Rani lähelleen omalla pahuudellaan. Sellainen hän on. Hän tuhoaa kaiken puhtaan ja kauniin ympärillään. Hän ei enää koskaan puhuisi Ranille kahden. Hän ei voisi. Tämä ei pääty hyvin. Pysy turvassa, ole varovainen, hän sanoi pojalle, ja sitten hän päätyi tämän iholle.

Esbeth ei edes yritä nousta ylös. Kaapu on visusti kehon suojana. Tämä keho ei kuulu kenenkään katsottavaksi ja koskettavaksi, ei kenenkään muun kuin Ingvarin, eikä Ingvar enää katso eikä kosketa häntä. Esbeth ei edes tiedä, miltä näyttää. Keho on täysin vieras asia, jota hän raahaa mukanaan, koska ei muutakaan voi.

”Hei, mitä hemmettiä sinä täällä vetelehdit?” Gaelin kipakka ääni kaikuu luolassa. ”Ihan pimeässä vieläpä!”

Esbeth hätkähtää. Miten Gael on täällä? Hän pyyhkii kasvojaan, sukii asuaan paremmaksi, nousee ylös. Ehkä Gael ei ehtinyt nähdä hänen lojuvan maassa. Esbeth kokoaa itsensä sekunneissa. Siihen hän on tottunut. Neutraali ilme kasvoille ja ryhti suoraksi. Hän on ehjä. Hän voi hyvin.

”Minulla oli hetken pientä pahoinvointia, mutta voin hyvin. Joko valonkantajat odottavat minua?” Tänään ei onneksi ole mitään Ranin ikäryhmän kanssa. Esbeth ei pystyisi kohtaamaan Ranin turkooseja silmiä nyt.

”Sinun olisi pitänyt olla heidän kanssaan koko aamupäivä, mutta sinua ei näkynyt. Minä hoidin homman, ole hyvä vain. Nyt on taas vähän rukoiltu. Ei kenestäkään noista nuoremmista ole pelastajaksi. Mitä veikkaat, onko sinulla kandidaattia? Minä luulin tietysti aluksi sitä Rania pelastajaksi, kuten kaikki muutkin, mutta ei hän sen ihmeellisempi ole. Se hänen ystävänsä, Noriko hänen nimensä on, on varsin terävä päästään. Hänen valoyhteytensä ei kuitenkaan näytä tuosta vahvistuvan. Ja heitä nuoremmat ovat pelkästään surkeita. Mieti, pikku Bethy, että meidän elinikänämme ei välttämättä nähdä pelastajaa.”

Esbeth hädin tuskin kuulee, mitä Gael puhuu. Hän keskittää kaikki voimansa pysyäkseen kasassa tämän edessä.

”No? Etkö kuule, kun puhun sinulle? Pikku Bethy taitaa olla ajatuksissaan. Minä en tiedätkö koskaan osaa sanoa, mitä sinä ajattelet. Voin vaikka väittää, että jotakin paljon hurjempaa kuin sinusta päällepäin odottaisi.”

Vasta silloin Esbeth prosessoi, mitä Gael sanoi aiemmin.

”Oliko minulla tunteja aamulla?”

”Oli oli, siksihän minä tässä olen, hitto nyt.”

”Mitä? Oikeastiko?”

Esbeth ei muista koskaan myöhästyneensä mistään. Hän elää uraansa, mitään muuta hänellä ei ole. Kohtauksia ja tyhjää. Ja töitä. Hän on paljon mieluummin töissä. Tämä on hänen ensimmäinen virheensä mestarina, ensimmäinen virheensä sen jälkeen, kun hänet valittiin Ingvarin seuraajaksi.

Sinä petit Ingvarin. Jokaisella mahdollisella tavalla.

Paniikki pysyy sisällä vain vaivoin. Ingvar, hän ei ajatellut Ingvaria koskiessaan Raniin. Mitä, jos mies saa tietää? Esbeth vetää syvään henkeä. Hän ehtisi miettiä kaikkea myöhemmin. Nyt täytyy pysyä kasassa Gaelin edessä.

”Hei, en todella tiedä, mikä sinulla on hätänä, mutta minä hoidin homman jo. Lepäile sinä vaan tämä päivä.”

Gael ei tekisi sellaista hyvää hyvyyttään. Mies tuo tämän hänen eteensä vielä, pakottaa hänet maksamaan takaisin joskus, kun hän sitä vähiten odottaa. Esbethin on vaikeaa kiittää, sillä hän tietää, mikä merkitys tällä kaikella on.

”Sinusta ei sitten koskaan saa mitään irti. No, joka tapauksessa, minä menen nyt pitämään tämän illan vapaata. Sitä tulee varsin kiireiseksi suurajattelijana, tiesitkös. Kaikenlaista odottamatonta menoa. Yhtäkkiä kaikki haluavat seuraani ja ajatuksiani. Ah-niin-erityinen valoyhteys, joka ajattelijoilla on.”

Esbethiä kylmää.

”No, tämä yhteiskunta voi luottaa siihen, että minä en hajoa ja lauo levottomuuksia nuorten kuullen. On uskomatonta, että edeltäjäni alentui sellaiseen. Ei kukaan saa niin sekaisin mennä, vaikka totuuden tietäisikin. Onneksi sinä olet mestarina aina niin kylmä ja rauhallinen.”

Esbeth ei ole enää varma, yrittääkö Gael alentaa vai kehua häntä. Kenties molempia. Gaelin kultakorut välähtävät hänen pitelemänsä lampun valossa, kun hän astuu ulos luolasta.

”Niin, ja siivoa tuo nurkka ennen kuin kukaan muu tulee. Joku muu kuin minä voisi vaikka hämmentyä siitä, että oksentelet ympäriinsä. Ihan vain työtoverin ja ystävän vinkki, pikku Bethy, että kannattaa jättää tuollainen vähemmälle jatkossa.”

Ja sitten Gael on poissa yhtä nopeasti kuin tulikin.

Esbeth on polvillaan maassa. Äänetön huuto vavisuttaa koko kehoa, niin paljon hän tahtoisi vain hajota ja huutaa ja rikkoa. Hän tahtoisi hakata Gaelin kauniit kasvot tohjoksi. Gael ei koskaan sano mitään kaunista ja aitoa, mies pyrkii aina niskan päälle ja hän antaa sen tapahtua, koska hän lamaantuu, keskittyy vain siihen, ettei saa kohtausta tämän edessä. Kunpa Gael runnoutuisi hengiltä. Esbeth hakkaa hetken rystysiään kovaan kiveen, jotta raivo lähtisi pois. Se on yhtä suuri ja pelottava kuin hänen hetkensä Ranin kanssa. Sellaisia kaikki tunteet hänelle ovat; suuria ja mykistäviä, hän ei kykene tekemään niiden edessä mitään. Lopulta hän vain valahtaa maahan ja hyperventiloi hiljaa, jotta kukaan ei kuule, jotta kukaan ei pääse osoittamaan, miten heikko ja lopussa hän on.

*

Esbeth ei voi uskoa, että todella unohti nuoremman ryhmän. Hän ei ole koskaan tehnyt sellaista. Hän pitää itsensä liikkeessä ja kulkee alueilla, joissa häntä vastaan ei voi kävellä kukaan sellainen, joka epäilisi mitään. Kun hän kulkee suuren rukousluolan ohi, hän kuulee syvemmältä Isaiaksen äänen. Toinen puhuja on Gael. Esbeth kiristää askelia, mutta ymmärtää sitten jäädä hetkeksi kuuntelemaan.

Keskustelu kuulostaa tavalliselta. Jopa arkiselta. Esbeth on täysin unohtanut, että Gaelkin on joku, jolla on elämä ja suhteita. Isaias kuulostaa lempeältä, Gaelia naurattaa. Nämä kaksi ovat aiemminkin viihtyneet toistensa seurassa, eikä Esbeth ymmärrä miksi. Hän jatkaa kävelyään, mitään epäilyttävää ei ole tekeillä. Gaelilla, jonka pään Esbeth vielä hetki sitten halusi hakata tohjoksi, on oma elämä ja omat tekemiset. Sen ajatteleminen sattuu. Esbethillä ei ole sellaista vaihtoehtoa. Hän ei voi rupatella mukavasti ystävien kanssa, hänelle sellaiset ovet eivät ole auki.

Jalat vievät häntä eteenpäin, hän haluaa kauemmas, hän ei pysty ajattelemaan tavallista elämää. Oli sittenkin virhe lähteä luolasta. Olisi pitänyt pysyä siellä oman pelkonsa hajussa ja yrittää kestää kipu sellaisenaan.

”Mestari.”

Ei. Ei ei ei. Ranin kirkas ääni. Tämä tulee liian äkkiä. Paniikki tempoilee kehon perukoilla, Esbeth pudistaa rauhallisesti päätään ja kääntyy ympäri. Hän lähtee kulkemaan takaisin kohti omaa luolaansa. Kaapu laahaa perässä, Esbethiä hengästyttää, ahdistus juoksee suonissa.

”Mestari, odota. Odota!”

Miksi Rani edes on lähellä ruokousluolaa? Ehkä Esbethin ei haluta selviävän tästä, tämä on kaikki jotakin suurta rangaistusta. Kyllä hän sen hyväksyy. Hän on harvassa asiassa todella onnistunut tässä elämässä. Hän ansaitsee rangaistuksen.

Esbeth ei huomaa ottavansa juoksuaskelia ennen kuin Rani tulee hänen peräänsä. Ei Esbeth edes osaa juosta, hän ei tiedä, miksi yrittää sellaista. Rani nappaa häntä kiinni ranteesta ja kääntää hänet ympäri.

”Älä!” Esbethistä pääsee. Rani on unohtanut kaiken varovaisuuden. Se on poissa. Esbeth oli oikeassa, hän on pilannut tämän nuoren miehen. Toivottavasti ei lopullisesti. Hän ei koskaan antaisi sellaista itselleen anteeksi.

Rani päästää irti ja vetäytyy kauemmas. Ilme pojan kasvoilla on aidon surullinen ja ihmettynyt.

”Mestari… Voimmeko keskustella?”

Ei. Emme voi. Sano se. Sano, pelkuri.

Esbeth ei sano mitään. Hän kääntyy ympäri ja kävelee kaikessa rauhassa polkua alaspäin, ohittaa suuret kalliot ja kävelee suoraan luolaansa. Rani seuraa perässä, vaikka kuka tahansa voisi nähdä. Esbeth ei sano mitään. Rani kantaa mukanaan lamppua ja asettaa sen huoneen nurkkaan niin, että näkee koko karun totuuden. Esbethillä on vain yksi matala sänky luolansa nurkassa, ei mitään muuta. Valokiven hippuset on piilotettu sen alle, jotta mikään ei pääse valaisemaan luolaa.

Luolassa haisee ahdistus ja sappineste, mutta Rani ei edes värähdä. Esbeth seisoo, mutta ei enää ryhdikkäästi vaan pienessä kasassa kuin suojellakseen itseään. Ranin ilme on tasaisen alakuloinen.

”Tahdon vain pyytää anteeksi. Minä taisin tahtomattani aiheuttaa jotakin, jota minun ei ollut tarkoitus aiheuttaa.”

”Sinäkö? Minähän se tässä…”

”Sinä olit aivan paniikissa.”

”Se… se ei johtunut…”

”Olen silti pahoillani.”

Esbethiä alkaa jälleen itkettää. Hänen ei pitänyt enää nähdä Rania näin. Mutta nyt Rani on siinä, ja hänen tekisi jälleen mieli sulkea poika syliinsä, suudella tätä ja kuljettaa kättään tämän jäntevällä, pienellä keholla.

”Meidän täytyy keskustella. Emme voi jättää tätä vain näin.”

”Minä… Anteeksi… Minä en osaa…”

”Ei mitään hätää. Ihan rauhassa vain.”

”Ei, Rani, kun en ihan oikeasti osaa.”

”Voi, Beth…”

Esbeth alkaa itkeä. Rani tulee lähemmäs, kallistaa päätään kuin kysyäkseen lupaa. Esbeth ei pysty edes nyökkäämään, hänen aistinsa ovat täynnä, ne huutavat, tämä kaikki on aivan liikaa yhteen hetkeen. Rani kokeilee varovasti koskettaa, ja silloin Esbeth romahtaa ja valuu Ranin syliin. He ovat siinä pitkään, Esbeth Ranin sylissä aivan hiljaa itkien. Sanoja ei tule, ne ovat kaikki jumissa kurkussa. Esbeth muistaa olleensa hellästi sylissä edellisen kerran lapsena. Kyllä Ingvar häntä edelleenkin pitelee, mutta vain silloin, kun miehelle itselle sopii, eikä se ole sama asia. Esbeth on jäänyt kymmeniä kertoja kylmälle kivelle hajoilemaan aivan yksin.

”Minä uskon siihen, mitä näin valossa. Beth, tiedätkö, minä olen halunnut sinut kaikki nämä vuodet. Minun piti vältää asettamasta sinua vaikeaan tilanteeseen, mutta tässä minä nyt sitten olen. En voinut hillitä itseäni.”

”…pilannut… sinut.”

”Mitä?”

”Olen pilannut sinut. Vietellyt.”

”Hassu. Minähän tässä kirjaimellisesti ängin sinun tilaasi jo kahdesti, vaikka minulla ei ollut mitään takeita siitä, että haluat minut.”

”Olen paha. Olen väärä. Rani, älä… älä. Mene pois. Pelasta itsesi.”

”Nyt en yhtään ymmärrä, mistä sinä puhut. Sinä olet ihana ja lempeä ja hellä, et ole tehnyt mitään väärää. Minä halusin sitä. Haluan sitä edelleen.”

”Haluat…?”

”Haluan olla sinun kanssasi. Mitä se sitten merkitseekään.”

Liian suuri ajatus. Ettäkö hänen kanssaan? Kukaan ei ole koskaan ollut hänen kanssaan hänen aikuisiällään. Ei kukaan. Häneen ei ole koskettu vuosiin, Rani oli ensimmäinen. Kaikki ne kipeät paikat hänessä tuskin edes voivat tulla kosketuiksi. Miten hän selittäisi mitään siitä Ranille? Hän ei voisi kertoa Ingvarista. Hän ei ikinä, koskaan kertoisi yhdellekään elävälle olennolle Ingvarista.

”Onko tämä sinulle liian nopeaa? Olen pahoillani, että ilmestyin tänne vain vaatimaan asioita. Minä vain kuvittelin, että sinäkin…”

Niin Esbeth haluaakin. Hän haluaa sulautua kiinni Raniin ja olla aivan hiljaa, hengittää poikaa ikuisesti sisäänsä. Rani on turvallinen ja lämmin ja ihana, jotakin aivan muuta kuin mikään siihen saakka. Mutta hän ei voi sanoa sitä ääneen. Hän ei voisi olla niin itsekäs.

”Menimme aika nopeasti itse asiaan. Mitä sinä ajattelet tästä?”

Ranin käsi silittää Esbethin selkää. Ei ole mitään hätää. Tässä on hyvä, parempi kuin missään aikoihin. Tähän voisi kuvitella jäävänsä, tekevänsä kotinsa. Mutta Rani on nuori. Ja valonkantaja. Ja hänen oppilaansa. Ja ennen kaikkea hän itse on väärä ja likainen eikä voi koskaan tahria jotakin niin puhdasta kuin Rani.

”Minä pilaan sinut.”

”Etkä pilaa.”

”Ei, minä tarkoitan sitä. En tunne itseäni. En tiedä lainkaan, kuka minä olen. Tiedän vain, kuka olen, kun olen mestari, eikä tämä ole sitä, tämä on joku muu, josta minulla ei ole aavistustakaan. Rani, kuinka voin olla sinulle yhtään mitään, kun en tiedä itsekään? Pelottaa. Minua vain pelottaa. Kaikki nämä tunteet… en tiedä niille nimiä. Ne ovat niin kamalan paljon ja ne sekoittuvat toisiinsa.”

”Ihan rauhassa vain. Ei sinun tarvitse nyt tietää. Haluatko sinä olla minun kanssani?”

”E-… Ei tässä ole nyt minun haluamisestani kyse, vaan sinun turvallisuudestasi. Tiedätkö, mitä sinulle kävisi, jos paljastuisi, että olemme tässä näin? Että olet… että olen…”

”Minä tiedän kyllä ja olen valmis kantamaan vastuuni. Ei minua pelota Kora tai muutkaan oppilaat, en anna määräillä itseäni.”

”Ei, Rani, on olemassa suurempiakin pelkoja kuin kateelliset valonkantajat.”

Esbeth näkee jo, kuinka Ingvar rankaisisi tätä pientä, kaunista olentoa. Ingvar pystyisi rikkomaan Ranin paikat muutamalla työnnöllä. Esbethiä oksettaa jälleen, hän käpertyy pienemmäksi Ranin sylissä. Ranin käsi silittää hänen pitkiä hiuksiaan.

”Ollaan sitten varovaisia.”

”Sinä kuulostat niin optimistiselta ja niin… Ah, Rani, kun tässä on kyse niin paljosta. Ei pelkästään siitä, haluammeko olla toistemme kanssa vai emme.”

”Mutta haluatko sinä?”

”Onko se ainut asia, jolla on sinulle merkitystä?”

”Juuri nyt on.”

”Sitten sinä olet liian naiivi tähän.”

”Minähän tässä yritän keskustella. Jos sinä haluat olla kanssani, meillä ei ole ongelmaa. Me pystymme kyllä pitämään tämän salassa. Riittiini ei ole pitkä matka, ja sen jälkeen tämän julkistaminen on ihan turvallista.”

”Ei ole. Rani, ei ole…”

Ingvar. Ingvar on olemassa vielä Ranin riitin jälkeenkin. Sitä paitsi riitin jälkeen Rani ei enää halua nähdä Esbethiä silmissään, hän tietää sen. Kukaan valonkantaja ei koskaan toivu riitistä. Totuus on liikaa kannettavaksi, se painaa enemmän kuin valo.

”Anna anteeksi, minä pilasin sinut. Sain sinut haluamaan tällaista. Ei tämä ole elämää, tämä on varjoissa piileksimistä, enkä toivo sitä sinulle. Elä valossa, rakastu johonkin ihanaan nuoreen valonkantajaan ja elä kaunis elämä hänen kanssaan. En tahdo sinun tuhlaavan aikaasi minuun, minä en…”

Nielaus. Olisiko se todella sanottava ääneen?

”Minä en tule välttämättä koskaan ehjäksi.”

Rani ei sano mitään. Esbeth muistaa liian hyvin, miltä Rani näytti hänen saadessaan kohtauksen. Jotain pojassa meni pysyvästi pois paikoiltaan. Mitä tahansa Rani olikaan ajatellut, hän ei vastannut sitä kuvitelmaa.

”Annan sinulle niin paljon aikaa kuin vain tarvitset.”

”Rani, minä en ole ehjä. En välttämättä koskaan…” Nielaus. ”Voitko ottaa sen riskin?”

”Voin ja haluan.”

”Sinä olet vielä niin nuori. En voi kahlita sinua sillä tavalla.”

”Etkö luota harkintakykyyni? Beth, minä halusin sinua jo aivan nuorena. Siitä lähtien, kun olen tiennyt, mitä se tarkoittaa, se olit aina sinä. Muistan jo suunnilleen kymmenenvuotiaana sanoneeni Norille, että haluan aikuisena mestarin kaltaisen miehen itselleni. Sitten ymmärsin, etten halunnut ketään sinun kaltaistasi, vaan…”

Esbeth kohottaa päätään ja kohtaa Ranin turkoosit silmät. Pojan ilme on täysin varma. Kuinka kukaan voi olla niin varma? Rani ei edes tiedä, mistä maailmassa on kyse. Kaikki valheet tulevat vielä paljastumaan hänelle. Pojan koko maailma muuttuu. Miten tämä voi sanoa haluavansa hänet aivan varmasti?

”Jos me olisimme… yhdessä… et voisi kertoa edes Norille”, Esbeth kuiskaa vasten Ranin kaulaa. ”Et kenellekään. Sitten olisimme vain me kaksi, ties kuinka kauan.”

”Niin. Tiedän sen.”

”Tekisikö sellainen muka sinut onnelliseksi?”

”En voi tietää vielä, mutta en tule koskaan tietämään, ellen kokeile. Rakastan sinua. Usko minua, kun sanon sen.”

”Kyllä minä uskon, se vain… Minä olen pilannut sinut.”

”Et ole, olen ihan omin neuvoineni löytänyt itseni tähän tilanteeseen ja rakastunut sinuun. Aion sanoa sen sinulle niin monta kertaa, että uskot sen. Ole kiltti äläkä enää juokse minua karkuun, minä ihan tosi tahdon olla tässä sinun kanssasi.”

Kyyneleet ovat jo väsyneet, niiden juonteet kuivuneet poskille. Esbeth nousee istumaan, ja he istuvat ristikkäin himmeässä valossa ja katsovat toisiaan. Rani on niin upea, että Esbethiä heikottaa. Ranin suloinen pieni nenä, suuret silmät ja olkamittaiset hiukset. Pehmeän tumma iho ja aina yhtä lempeä hymy kasvoilla. Voisiko hän todella pilata Ranin olemalla tämän kanssa?

”Me joutuisimme käymään monia, monia keskusteluja”, Esbeth kuiskaa silittäen Ranin poskea, ”mutta en pysy käymään niitä nyt. Kaikesta en voi välttämättä koskaan puhua. Ansaitset kuitenkin tietää, etten ole terve, en ollenkaan. En tunne itseäni enkä osaa olla, kun kosket minua. Tulen menemään paniikkiin vielä monta kertaa.”

Rani nyökkää.

”Olen valmis siihen.”

”Sinä olit aivan kauhistunut, kun…”

”Niin, olet oikeassa. Niin olin. Ja olen. Minua pelottaa, koska se, mitä näin, oli niin paljon suurempaa kuin sinä ja minä. Tahdon oppia ymmärtämään sitä. Haluatko, että sinuun kosketaan, vai vihaatko sitä?”

”Haluan”, Esbeth hengähtää ja menee lähemmäs, istuu Ranin syliin ja sivelee tämän käsivarsia. ”Haluan, Rani…”

”Selvä, hyvä, sitten me löydämme kyllä tien.”

Rani vie kätensä Esbethin niskaan ja vetää hänet pehmeään suudelmaan. Esbeth ei osaa suudella, hän ei ole koskaan osannut, hän on aina tehnyt vain asioita, joista Ingvar voisi pitää. Ajatus Ingvarista vavisuttaa kehoa, mutta Rani on vahva ja pitelee häntä suurella lempeydellä. Miten pitkään Rani jaksaisi? Kauanko poika hymyilisi aina, kun näkee hänet? Kuinka kauan Esbeth voisi olla pojan lämmössä ilman, että riistäisi viimeisenkin rahtusen siitä? Esbeth ei osaa antaa Ranille ainuttakaan vastausta, hän osaa vain vapista tämän edessä, eikä hän usko sen riittävän, ei se voi riittää. Hän ei voi riittää.

Ja silti hän suutelee Rania kovemmin, antaa huumaavan, suuren tunteen viedä, vaikkei ymmärrä sille nimeä eikä syytä eikä mitään muutakaan. Pelko hakkaa luissa, mutta hän ei päästä irti, koska Rani on lämmin ja pehmeä ja turvallinen, jotakin aivan muuta kuin mikään on koskaan ollut, eikä hän tahdo päästää irti, vaikka hänen pitäisi.