perjantai 21. kesäkuuta 2019

Jonne taivaat eivät näe: luku 5


Luku 5: Musta auringonnousu

Adamantia, kaksi Adamantian vuotta sitten

Taivaanrannassa kytee. Palaneen haju leviää ilmaan, vaikka savua ei näy. Kohoava aamu on punainen kuin liekkimeri, kajastus saa maailman näyttämään sairaalta. Kuumeinen hehku ei ole lähtöisin auringosta. Huudahdukset leviävät kaduilla, ihmiset piiloutuvat kojujensa taa, kotiäidit sulkevat ovet ja ikkunat.

Palatsin korkeimmalla tasanteella seisova kuningas Florian kohtaa leiskuvan taivaan suoraan. Haju on sietämätön ilman aitoa tulta, se on selittämätön riivaus, joka nauraa Florianille. Mies ei käännä katsettaan.

Aurinko nousee. Hitaasti se kohottaa säteensä kajastuksen takaa. Aurinko ei synnytä valoa, sen säteet ovat kuin tummat rihmat, jotka lähentyvät tartunnan saaneen sydäntä vieden hitaasti järjen ja hengen. Musta aurinko kohoaa kirvoittaen satoja kyyneliä ihmisten kasvoille. Pelko valuu poskille.

Tämä on loppumme”, kuiskaa pitkä nainen Florianin takana. Aurinko piirtää naisen eteen kuninkaan siluetin. Vahvan miehen, joka paransi maailmansa. Auringon lähettilään. Nainen joutuu sulkemaan silmänsä mustien säteiden edessä.
Ei”, Florian sanoo hiljaa. Hänen äänensä on matala ja vakaa, kuin maaperä, johon kansa on jo pitkään voinut tukeutua. ”Me selviämme.”

Nainen kulkee Florianin vierelle, kurottaa kohti kaidetta. Tuleen syttynyt taivaanranta ei pääse mustaa aurinkoa pakoon, aurinko kohoaa yhä korkeammalle. Kyyneleet valuvat äänettöminä naisen kasvoille. Hän ojentaa kättään kohti menetettyä valoa kykenemättä saavuttamaan sitä, mitä kohti kurottaa.

Tämä on merkki jumalilta”, nainen hengähtää. ”Me olemme suututtaneet heidät. He ovat vieneet meiltä auringon, toivomme.”
Tanssijat tuntevat enteet, he ovat lähimpänä kehää ja jumalia”, Florian sanoo vieden kätensä naisen olkapäille. ”Ovatko he kertaakaan antaneet meidän olettaa, että olemme kuolemassa? Onko sellaisia merkkejä näkynyt?”
Musta aurinko tarkoittaa meidän kuolemaamme. Vaikka muita merkkejä ei tulisi, se on enne, suora viesti.” Nainen painaa päänsä alas. Florian kietoo kätensä tiukasti hänen ympärilleen.

Vaimoni, kuningattareni, meillä ei ole hätää”, Florian sanoo hengittäen vaimonsa tuoksua. Naisen turvallinen tuoksu ei riitä peittämään katkua ilmassa, mutta se riittää pitämään Florianin mielen terävänä. ”Mitään tällaista ei ole ennustettu.”
Kuinka te voitte olla varma? Katsokaa taivanrantaa ja kertokaa minulle, ettei se enteile tuhoa.”
Se menee pois, rakkaani, hiipuu päivän mukana.”
Eläimet kuolevat. Karja kuihtuu pois, adamantteja ei enää louhita yhtä paljon kuin ennen, porteista ei saavu ketään…”

Äiti? Isä?” Pojan ääni katkaisee kuningattaren huolestuneen puheen. Musta aurinko piirtää tummia varjoja tasanteelle astelevan prinssin eläväisille kasvoille.
Mariel, älä tule tänne”, kuningatar sanoo hätä äänessään.
Fanira hyvä, hän ei ole enää mikään lapsi”, Florian sanoo irrottaen otteensa vaimostaan. Hän ojentaa kätensä kohti poikaansa, antaa tälle merkin tulla lähemmäs.

Fanira, olisitko ystävällinen ja jättäisit meidät hetkeksi kahden kesken?”
Mutta kuninkaani, entä kansa, entä kaaos, joka leviää mustan auringon noustessa?”
He selviävät. Tämä on pian ohi.”
He eivät ymmärrä.”
Fanira. Ole niin kiltti.”

Kuningatar nyökkää hiljaa miehelleen ja poistuu magentanpunainen laahus maata viistäen. Hänen askeleensa ovat kuin lyödyllä. Mariel katsoo äitinsä perään, mutta ei kohota ääntään pyytääkseen tätä jäämään.

Isän katse on epävarma. Leukaperät ovat kireät, kulmat aavistuksen koholla. Vaikka Florian pakottautuu seisomaan suorana ainoan poikansa edessä, Mariel erottaa kasvojen takana kytevän kauhun. Pelko tarttuu Adamantian kuninkaaseenkin. Mariel tuntee, kuinka mustan auringon synnyttämä kaaos leviää kaduille varjojen myötä kuin tumma visva. Edes kuningas ei kykenisi estämään kaaosta syntymästä.

Isä, tämä ei ole jumalien ensimmäinen merkki tuhosta”, Mariel sanoo hiljaa kävellen kaiteen reunalle. Äitinsä tavoin hänkin kurottaa kohti taivasta. Horisontti ei suo hänelle lohtuaan. ”Äiti on oikeassa. Ajattele karjaa ja adamantteja. Kuihtunutta metsää. Sademetsät eivät ole entisellään, mikään elävä ei ole. Jotakin tapahtuu, musta aurinko on vain kirjaimellinen varoitus.”

Florian siristää silmiään. Hänen poikansa ei katso häntä silmiin puhuessaan, Mariel pitää silmänsä mustana levittäytyvässä auringossa. Ele ei ole halveksuva. Florian tietää Marielin pitävän maailmaansa kaikkein suurimmassa arvossa.

Tanssisaleissa sanotaan, että jos musta aurinko nousee kolmesti ja arunit alkavat kuolla ennen aikojaan, meidät on tuomittu katoamaan ja kuolemaan”, Mariel sanoo madaltaen ääntään. Hän nojaa yhä kaiteeseen. Tuuli leikittelee pitkällä letillä, irrottaa suortuvia kampauksesta.
Sinä siis tiesit ennustuksista. Tiesit, että tällaista tapahtuisi.”
Kaikki tanssijat tietävät. Me olemme yhteydessä kehään, kun tanssimme portteja auki niille, jotka tahtovat pois.”
Miksi kukaan ei tiedä, mistä tämä johtuu?”

Mariel kääntyy isäänsä päin, tuuli heittää suortuvat kullanruskeille silmille. Kuningas joutuu taipumaan ylpeydestään, kysymään omalta pojaltaan.
Emme voi lukea jumalia”, Mariel sanoo, ”mutta voimme vaikuttaa omiin tekoihimme. Taivaat kääntävät katseensa pois meistä, pian jumalia ei enää kiinnosta, mitä meille tapahtuu. Adamantian annetaan kuolla. Jotakin pahaa me olemme tehneet.”

Florian nielaisee. Liekehtivä horisontti rätisee, ääni muistuttaa katkeilevaa naurua. Florian puristaa kätensä nyrkkiin niin lujaa, että tuntee kynsien uppoavan kämmenen ihoon.
Adamantian ydin on siis rikki”, Florian sanoo kuin sanat polttaisivat hänen kieltään, ”sitäkö yrität sanoa?”
En tiedä”, Mariel huokaa, ”jumalten nimissä, isä, minä en tiedä. Kansa ei saa uskoa, että Adamantian on ydin on rikki.”
He tietävät jo. Katso paniikkia kaduilla. Musta aurinko nielee heidän toivonsa.”
Ei niele, jos sinä puhut heille. He uskovat sinua.”
Ja jos ei ole mitään uskottavaa? Jos maailmamme ydin on tuhoutunut emmekä voi enää korjata sitä? Me kuolemme, eikä ole olemassa toivoa kuoleville.”

Mariel pudistaa voimakkaasti päätään, löystynyt letti heiluu puolelta toiselle. Pojan silmissä kytee samalla tavoin kuin taivaanrannassa. Mariel ei ole vielä luovuttanut. Florian erottaa toivon poikansa tavasta seisoa. Varmuus lepää Marielin ruumiissa. Kehen poika on oikein tullut? Florian ei muista Marielin kaatuneen kertaakaan. Prinssi jaksaa aina hymyillä, kohottaa liekehtivät silmänsä.

Aina on olemassa toivoa”, Mariel sanoo pää ylhäällä, ylpeänä kuin kuninkaalla. ”Tämä on ensimmäinen musta auringonnousu. Toisia ei tule. Me emme anna niiden tulla.”
Florian ei kykene sanomaan mitään Marielin seistessä hänen edessään täysin varmana, voimakkaampana kuin hän koskaan.
Adamantia ei saa tuhoutua. Me selviydymme, isä, me kaikki.”

Mariel kääntää katseensa takaisin taivaanrantaan. Musta aurinko on kuin suunnaton aukko taivaassa, tumma nielu. Florian katsoo, kuinka lämmin tuuli leikkii hänen poikansa hiuksilla. Marielin siluetti hehkuu. Punaisessa valossa prinssi on kuin nuori jumala. Florian sulkee silmänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti