Luku
5: Musta auringonnousu
Adamantia, kaksi Adamantian vuotta
sitten
Taivaanrannassa kytee. Palaneen haju
leviää ilmaan, vaikka savua ei näy. Kohoava aamu on punainen kuin
liekkimeri, kajastus saa maailman näyttämään sairaalta. Kuumeinen
hehku ei ole lähtöisin auringosta. Huudahdukset leviävät
kaduilla, ihmiset piiloutuvat kojujensa taa, kotiäidit sulkevat ovet
ja ikkunat.
Palatsin korkeimmalla tasanteella
seisova kuningas Florian kohtaa leiskuvan taivaan suoraan. Haju on
sietämätön ilman aitoa tulta, se on selittämätön riivaus, joka
nauraa Florianille. Mies ei käännä katsettaan.
Aurinko nousee. Hitaasti se kohottaa
säteensä kajastuksen takaa. Aurinko ei synnytä valoa, sen säteet
ovat kuin tummat rihmat, jotka lähentyvät tartunnan saaneen sydäntä
vieden hitaasti järjen ja hengen. Musta aurinko kohoaa kirvoittaen
satoja kyyneliä ihmisten kasvoille. Pelko valuu poskille.
”Tämä on loppumme”, kuiskaa
pitkä nainen Florianin takana. Aurinko piirtää naisen eteen
kuninkaan siluetin. Vahvan miehen, joka paransi maailmansa. Auringon
lähettilään. Nainen joutuu sulkemaan silmänsä mustien säteiden
edessä.
”Ei”, Florian sanoo hiljaa. Hänen
äänensä on matala ja vakaa, kuin maaperä, johon kansa on jo
pitkään voinut tukeutua. ”Me selviämme.”
Nainen kulkee Florianin vierelle,
kurottaa kohti kaidetta. Tuleen syttynyt taivaanranta ei pääse
mustaa aurinkoa pakoon, aurinko kohoaa yhä korkeammalle. Kyyneleet
valuvat äänettöminä naisen kasvoille. Hän ojentaa kättään
kohti menetettyä valoa kykenemättä saavuttamaan sitä, mitä kohti
kurottaa.
”Tämä on merkki jumalilta”,
nainen hengähtää. ”Me olemme suututtaneet heidät. He ovat
vieneet meiltä auringon, toivomme.”
”Tanssijat tuntevat enteet, he ovat
lähimpänä kehää ja jumalia”, Florian sanoo vieden kätensä
naisen olkapäille. ”Ovatko he kertaakaan antaneet meidän olettaa,
että olemme kuolemassa? Onko sellaisia merkkejä näkynyt?”
”Musta aurinko tarkoittaa meidän
kuolemaamme. Vaikka muita merkkejä ei tulisi, se on enne, suora
viesti.” Nainen painaa päänsä alas. Florian kietoo kätensä
tiukasti hänen ympärilleen.
”Vaimoni, kuningattareni, meillä ei
ole hätää”, Florian sanoo hengittäen vaimonsa tuoksua. Naisen
turvallinen tuoksu ei riitä peittämään katkua ilmassa, mutta se
riittää pitämään Florianin mielen terävänä. ”Mitään
tällaista ei ole ennustettu.”
”Kuinka te voitte olla varma?
Katsokaa taivanrantaa ja kertokaa minulle, ettei se enteile tuhoa.”
”Se menee pois, rakkaani, hiipuu
päivän mukana.”
”Eläimet kuolevat. Karja kuihtuu
pois, adamantteja ei enää louhita yhtä paljon kuin ennen,
porteista ei saavu ketään…”
”Äiti? Isä?” Pojan ääni
katkaisee kuningattaren huolestuneen puheen. Musta aurinko piirtää
tummia varjoja tasanteelle astelevan prinssin eläväisille
kasvoille.
”Mariel, älä tule tänne”,
kuningatar sanoo hätä äänessään.
”Fanira hyvä, hän ei ole enää
mikään lapsi”, Florian sanoo irrottaen otteensa vaimostaan. Hän
ojentaa kätensä kohti poikaansa, antaa tälle merkin tulla
lähemmäs.
”Fanira, olisitko ystävällinen ja
jättäisit meidät hetkeksi kahden kesken?”
”Mutta kuninkaani, entä kansa, entä
kaaos, joka leviää mustan auringon noustessa?”
”He selviävät. Tämä on pian
ohi.”
”He eivät ymmärrä.”
”Fanira. Ole niin kiltti.”
Kuningatar nyökkää hiljaa
miehelleen ja poistuu magentanpunainen laahus maata viistäen. Hänen
askeleensa ovat kuin lyödyllä. Mariel katsoo äitinsä perään,
mutta ei kohota ääntään pyytääkseen tätä jäämään.
Isän katse on epävarma. Leukaperät
ovat kireät, kulmat aavistuksen koholla. Vaikka Florian pakottautuu
seisomaan suorana ainoan poikansa edessä, Mariel erottaa kasvojen
takana kytevän kauhun. Pelko tarttuu Adamantian kuninkaaseenkin.
Mariel tuntee, kuinka mustan auringon synnyttämä kaaos leviää
kaduille varjojen myötä kuin tumma visva. Edes kuningas ei kykenisi
estämään kaaosta syntymästä.
”Isä, tämä ei ole jumalien
ensimmäinen merkki tuhosta”, Mariel sanoo hiljaa kävellen kaiteen
reunalle. Äitinsä tavoin hänkin kurottaa kohti taivasta.
Horisontti ei suo hänelle lohtuaan. ”Äiti on oikeassa. Ajattele
karjaa ja adamantteja. Kuihtunutta metsää. Sademetsät eivät ole
entisellään, mikään elävä ei ole. Jotakin tapahtuu, musta
aurinko on vain kirjaimellinen varoitus.”
Florian siristää silmiään. Hänen
poikansa ei katso häntä silmiin puhuessaan, Mariel pitää silmänsä
mustana levittäytyvässä auringossa. Ele ei ole halveksuva. Florian
tietää Marielin pitävän maailmaansa kaikkein suurimmassa arvossa.
”Tanssisaleissa sanotaan, että jos
musta aurinko nousee kolmesti ja arunit alkavat kuolla ennen
aikojaan, meidät on tuomittu katoamaan ja kuolemaan”, Mariel sanoo
madaltaen ääntään. Hän nojaa yhä kaiteeseen. Tuuli leikittelee
pitkällä letillä, irrottaa suortuvia kampauksesta.
”Sinä siis tiesit ennustuksista.
Tiesit, että tällaista tapahtuisi.”
”Kaikki tanssijat tietävät. Me
olemme yhteydessä kehään, kun tanssimme portteja auki niille,
jotka tahtovat pois.”
”Miksi kukaan ei tiedä, mistä tämä
johtuu?”
Mariel kääntyy isäänsä päin,
tuuli heittää suortuvat kullanruskeille silmille. Kuningas joutuu
taipumaan ylpeydestään, kysymään omalta pojaltaan.
”Emme voi lukea jumalia”, Mariel
sanoo, ”mutta voimme vaikuttaa omiin tekoihimme. Taivaat kääntävät
katseensa pois meistä, pian jumalia ei enää kiinnosta, mitä
meille tapahtuu. Adamantian annetaan kuolla. Jotakin pahaa me olemme
tehneet.”
Florian nielaisee. Liekehtivä
horisontti rätisee, ääni muistuttaa katkeilevaa naurua. Florian
puristaa kätensä nyrkkiin niin lujaa, että tuntee kynsien uppoavan
kämmenen ihoon.
”Adamantian ydin on siis rikki”,
Florian sanoo kuin sanat polttaisivat hänen kieltään, ”sitäkö
yrität sanoa?”
”En tiedä”, Mariel huokaa,
”jumalten nimissä, isä, minä en tiedä. Kansa ei saa uskoa, että
Adamantian on ydin on rikki.”
”He tietävät jo. Katso paniikkia
kaduilla. Musta aurinko nielee heidän toivonsa.”
”Ei niele, jos sinä puhut heille.
He uskovat sinua.”
”Ja jos ei ole mitään uskottavaa?
Jos maailmamme ydin on tuhoutunut emmekä voi enää korjata sitä?
Me kuolemme, eikä ole olemassa toivoa kuoleville.”
Mariel pudistaa voimakkaasti päätään,
löystynyt letti heiluu puolelta toiselle. Pojan silmissä kytee
samalla tavoin kuin taivaanrannassa. Mariel ei ole vielä
luovuttanut. Florian erottaa toivon poikansa tavasta seisoa. Varmuus
lepää Marielin ruumiissa. Kehen poika on oikein tullut? Florian ei
muista Marielin kaatuneen kertaakaan. Prinssi jaksaa aina hymyillä,
kohottaa liekehtivät silmänsä.
”Aina on olemassa toivoa”, Mariel
sanoo pää ylhäällä, ylpeänä kuin kuninkaalla. ”Tämä on
ensimmäinen musta auringonnousu. Toisia ei tule. Me emme anna niiden
tulla.”
Florian ei kykene sanomaan mitään
Marielin seistessä hänen edessään täysin varmana, voimakkaampana
kuin hän koskaan.
”Adamantia ei saa tuhoutua. Me
selviydymme, isä, me kaikki.”
Mariel kääntää katseensa takaisin
taivaanrantaan. Musta aurinko on kuin suunnaton aukko taivaassa,
tumma nielu. Florian katsoo, kuinka lämmin tuuli leikkii hänen
poikansa hiuksilla. Marielin siluetti hehkuu. Punaisessa valossa
prinssi on kuin nuori jumala. Florian sulkee silmänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti