Luku 27: Hauta
”Sinä yrität kertoa minulle, että
kaikki tämä tapahtuu vain, koska sinä et kestä ajatusta
vanhenemisesta ja elämän loppumisesta.” Marielin pettymys ja viha
halkovat ilmaa. ”Yrität oikeuttaa tätä sotkua sillä, että
sinua pelottaa.” Mariel sylkee sanoja suustaan. Hän ei edes yritä
ymmärtää miestä, jonka silmät kiiltävät kuin menetetyllä.
”Mariel, sinä olet nuori”,
Florian sanoo pitäen kasvonsa yhä tyhjässä hymyssä. ”Minut
sidottiin valtaani sinun ikäisenä. En odota sinun ymmärtävän.”
”Ihmisellä on kamalampiakin
kohtaloita kuin paikalleen jääminen.” Mariel katsahtaa Avaniin,
niin lyhyesti, että sitä tuskin huomaa. Nainen itse huomaa sen,
nyökkää pienesti. Avani tietää, mistä Mariel puhuu.
”Minä olen pelännyt koko ikäni.”
”Niin on moni muukin ilman, että
kehittää itselleen harhoja ikuisesta elämästä.”
Kevyt, irtonainen nauru lipeää
Florianin huulilta. Kun se katkeaa, hymy pyyhkiytyy kasvoilta. Mariel
erottaa väsyneet juonteet silmien ympärillä. Pelon ja väsymyksen
piirtämät.
”Sinä katselet maailmaa aivan
uudella tavalla, poikani. Niin omaasi kuin toistenkin.”
Mariel pysyy hiljaa. Mitä enemmän
hänen isänsä puhuu, sitä selkeämmin hän maistaa sapen suussaan.
”Aikaa voi huijata. Juosta pakoon.
Se poistaa pelon. Moni maailma kulkee hitaammin kuin Adamantia,
niissä –”
”Hiljaa.”
Florian kääntää katseensa
puhujaan. Avani on kohottanut kätensä ylös, hänen kehonsa on
jännittynyt. Mariel ymmärtää heti, että Avani kuuntelee.
”Anteeksi kuinka?”
”Isä, kuuntele häntä.”
”Minä –”
”Hiljaa nyt”, Avani sanoo
lujempaa. Naisen olemus on odottava. Mariel ei kuule mitään. Hän
tietää, miksi juuri Avani on se, joka havahtuu ääniin
ensimmäisinä.
”Lähdetään pois täältä”,
Avani sanoo.
”Mitä nyt yllättäen?”
”Meidän pitää odottaa muita”,
Larus hengähtää. ”Sitä paitsi te ette pääse pois Enfallasta
ilman viimeistä maagia, ette voi vain mennä ulos. Teidät huomataan
heti.”
”En ehdi selittää, seuratkaa
minua!” Avani huudahtaa sännäten kellarin portaat ylös. Mariel
hätkähtää naisen nopeutta.
Miehet seuraavat Avania. Ainoastaan
Larus empii, hän odottaa omiaan. Sitten hän kuulee. Haarniskat
kalisevat, raskaat askeleet harppovat heidän yllään. Paniikki
levähtää Larusiin, hän seuraa Marielin selkää ja toivoo, että
Avani odottaisi häntä.
Kadulle. Liikaa ihmisiä. Avani
pysähtyy, Mariel seuraa häntä, tarttuu harteista nähdessään
naisen epäröivän.
”Larus, mihin suuntaan?”
”Larus?” Avanin silmät kiiltävät.
”Larus, äkkiä nyt, he ovat tulossa.”
Larus ei ehdi juosta paikalle ajoissa.
Haarniskamiehet ennättävät paikalle, Mariel näkee, kuinka Avani
ja Florian otetaan nopeasti kiinni. Miehiä saapuu lisää,
jokaisella on mukanaan joku, joka kantaa tuttuja kasvoja.
Kapinalliset ovat jääneet kiinni. Viimeisten joukossa Mariel
erottaa Larusin kalpean, retuutetun kehon. Poika nuokkuu tajuntansa
rajamailla, pää alhaalla, keho lähes täysin miesten raahattavana.
Myöhäistä. Hyökkäystä ei koskaan
ehtinyt tulla. Mariel lähtee seuraamaan miesten vanaa, häntä
pidetään yhä tiukasti kiinni, vastarinnasta ei ole hyötyä. Ei
Enfallan kaltaisessa maailmassa. Itsekkyys painaa Marielin rintaa.
Jos hän olisi puhunut isälleen myöhemmin, olisiko tältä
vältytty?
Ei. Mariel pudistaa pienesti päätään.
Ei haikailua, ei mitään, joka painaa syyllisyytenä rinnassa ja
estää keskittymästä nykyhetkeen. Vasta, kun Adamantiassa paistaa
jälleen aurinko ja Mariel näkee ystäviensä hymyilevän jälleen,
hän uskaltaa ajatella, mitä olisi voinut tehdä toisin.
”Kuningas tahtoo nämä kaikki
linnan sisäpihalle”, yksi Marielin lähelle jääneistä miehistä
sanoo.
”Tahtooko hänen korkeutensa seuloa
itse poikansa näiden joukosta?”
”Tai sitten hän teloittaa kaikki
saman tien.”
Naurahduksia. Mariel pistää
merkille, että yksikään miehistä ei ole erityisen suuri tai
voimakas. Tavallisia ihmisiä.
”Hänen korkeutensa ei ole
aiemminkaan sieluja säästellyt.”
”Kenties joku näistä on hänen oma
poikansa.”
Mariel ei erota Larusia siitä, missä
kävelee. Floriania ja Avania kuljetetaan aivan hänen edessään,
molemmat kävelevät omilla jaloillaan pää pystyssä. Kunhan Avani
on kunnossa. Florianista Mariel huolehtii paljon myöhemmin. Isä
tuskin voi enää vastata hänen kysymyksiinsä, mutta hän tahtoo
ymmärtää, nähdä silmien taakse.
Joukkio kävelytetään
mukulakivikadulta korkeampaan maastoon, mäen päälle viettävälle
tielle. Kohti linnaa. Valkeat talot huonokuntoisine seinineen jäävät
taakse, linna kohoaa Marielin edessä tummana. Meri pauhaa sen
vieressä, muutama lumihiutale leijailee ilmassa, tarttuu Marielin
miltei kokonaan avautuneisiin hiuksiin.
Linnaa ympäröi kivinen muuri, jonka
etuosa on ottanut itseensä vuosien iskut. Korjaustyö on jäänyt
kesken, Mariel kulkee portista sisään miesten ohjaamana.
Haarniskapukuisten mainitsema sisäpiha on mitätön, Marielille
tuntemattomat kukat ovat kuihtuneet jättäen pelkkiä piikikkäitä
raatoja jälkeensä menneestä elämästä.
Suurilla, puisilla ovilla seisoo kaksi
henkilöä. Toinen on siro, tummatukkainen nainen, jonka poskipäät
ovat niin terävät, että poskiluut tuntuvat pyrkivän ihon läpi.
Silmät ovat hehkuvan vihreät kuin ruoho nimettömässä maassa,
mutta niiden katse harhailee. Mariel tietää ihmistyypin.
Adamantiassa naisen kaltaisilla ei ollut kotia päänsä päällä.
Naisen täytyy olla viimeinen maagi.
Henkilöistä toinen saa Marielin
vetämään syvään henkeä. Larus. Larus, mutta suunnattoman pitkä.
Siinä, missä kasvojen terävä luusto on Larusilla herkkä,
vanhemmalla miehellä se on rujo ja saa hänet näyttämään
epäinhimilliseltä. Silmät ovat kapeat ja pikimustat, hiukset
valkoiset ja pitkät. Mies kävelee lähemmäs, mustan puvun alta
saattaa erottaa jokaisen lihaksen ja luun.
”Jättäkää heidät luokseni ja
palatkaa kaupunkiin”, mies sanoo. Mariel säpsähtää miehen
ääntä. Mustaa samettia.
”Teidän korkeutenne, he
vastustavat. Heidät on riisuttu aseista, mutta sillä sekunnilla,
kun me päästämme heidät, he yrittävät tappaa teidät.”
Mies hymyilee. Ilme ei sovi hänen
kasvoilleen lainkaan.
”Haluan nähdä, kuinka he
tappaisivat minut. Jättäkää meidät, minut ja pienet
kapinalliset.”
Kun kapinalliset päästetään irti,
Mariel kävelee ensimmäiseksi Avanin luo. Muut ryhmittäytyvät
lähelle Larusia, suojelevat nuorta miestä tämän isänsä
katseelta. Mariel ei pääse lähellekään.
”Tervehdys, Larus”, kuningas sanoo
katsomatta kapinallisiin. ”Sinä olet vihdoin saapunut luokseni.”
Mariel ei erota Larusia. Vasta, kun
kuningas kävelee kapinallisten ohi tämän luo, Mariel erottaa
ystävänsä. Larusin silmät ovat suuret. Hän ei tärise, mutta
pelon erottaa jännittyneestä, pienestä ruumiista. Poika seisoo
isänsä edessä aivan kuin Marielkin seisoi heti sitten. Mariel
tietää, millaista pelkoa se voi herättää.
Ihmiset eivät käy vastarintaan. He
väistävät Falonia, vaikka ovat samana aamuna vannoneet tappavansa
hänet. Kauhukseen Mariel ymmärtää Larusin olleen oikeassa. Näiden
ihmisten toivo on hauras kuin perhosen siipi.
”Poikani”, Falon sanoo ojentaen
pitkää kättään kohti Larusia, ”eikö sinulla ole minulle
mitään sanottavaa?”
”Ei”, Larus sanoo hiljaa, ”minulla
ei ole enää sanoja säästössä sinua varten.”
Falonin katse kiertää heitä
ympäröivissä ihmisissä.
”Vaikka nämä ihmiset ovat
ystävällisesti kokoontuneet jo pitkän aikaa sinun vuoksesi ja
suunnitelleet minun tappamistani.”
Mariel tuntee jonkin putoavan kehonsa
läpi. Falon on tiennyt koko ajan. Mariel on vetäisty keskelle
tapahtumien kulkua, jossa hän todella on pelkkä sivustakatsoja.
Jopa hänen isänsä on niissä enemmän osallisena kuin hän itse.
”Minä tiedän, missä sinä olet
piileskellyt lähdettyäsi”, Falon sanoo hymyillen yhä pojalleen.
”Enkö tiedäkin, Florian?”
”Flo?” Larusin ääni murtuu.
”Sinä et tainnutkaan olla
puolellani, Adamantian kuningas. En minä muuten sinua tästä
joukosta olisi löytänyt.”
”Minähän sanoin sinulle, että
välitän pojastasi erittäin paljon. Menin sinne, mistä hänet
löytäisin. Nämä kapinalliset eivät ole erityisen hyviä
piiloutumaan.”
Naurahdus. Falon kääntyy Florianin
puoleen, kuninkaat kohtaavat jälleen toisensa. Mariel todistaa
miesten kävelevän toistensa luo, katsovan toisiaan häilyvän
kunnioituksen leijuessa kylmässä ilmassa. Samassa Mariel ymmärtää,
miksi Larus päätyi valitsemaan juuri hänen isänsä. Kun miehiä
katsoo rinnatusten, näkee, mitä pelko tekee ihmiselle. Jännittynyt
olemus, kuin ilma ennen ukkosta. Kuinka Mariel ei ole nähnyt sitä
isästään aiemmin? Falonin rinnalla se on päivänselvää.
”Minä välitän sinun pojastasi,
enkä olisi suonut tapaavani häntä vielä täällä”, Florian
sanoo kevyesti. Miten hyvin hän osaakaan esittää ihmistä.
Marielia kylmää.
”Vielä täällä? Sinä siis
tiedät, mitä minä aion tehdä.”
”Sitä ei ole erityisen vaikeaa
arvata.”
Hymy pysyy liian pitkään Falonin
kasvoilla.
Falon kohottaa pitkät kätensä ylös,
osoittaa niillä linnaa ympäröivää muuria kapinallisten takana.
”Tämä on teidän hautanne. Te
voitte vielä yrittää tappaa minut. Kokeilkaa pois. Voitte myös
paeta, muuri tai meri ottaa teidät vastaan ilomielin.”
Falon kävelee kauemmas, takaisin
linnan porteille Darlanganin viereen. Nainen ei ole vielä
hievahtanutkaan, ainoastaan seurannut tapahtumaa hiljaisin silmin.
Falonin katse kiertää ihmisiä.
Tavallisia, pelokkaita ihmisiä, jotka olisivat halunneet pelastaa
sen, mitä on jäljellä. Hymy pyyhkiytyy Falonin kasvoilta. Katse
pysähtyy Florianiin.
”Voisin jättää teidät odottamaan
kuolemaanne tänne. Siihen menisi kuitenkin liian paljon aikaa.
Oikeasti minä tahdon teistä vain yhden hengiltä. Larus, astu
eteenpäin, tule luokseni, tai minä tapan tuon miehen.” Katse
pysyy Florianissa. Larus ei hievahdakaan, Mariel näkee, että edes
ripset eivät värähdä. Falon naurahtaa.
”Vai sillä tavalla. Teillä
mahtoikin olla melkoinen isä-poika-suhde, kun rakas Larusini ei tee
elettäkään pelastaakseen sinua.”
Sitten Falonin katse etsii uuden
uhrin, pysähtyy suoraan Marieliin. Adamantian prinssi kohtaa
ainoalla silmällään Enfallan kuninkaan, ystävänsä isän.
Mustiin silmiin ei voi katsoa tuntematta pistelyä raajoissaan. Kuin
jokin eläisi Marielin sisällä.
”Entä tämä? Hänen täytyy olla
Florianin oma poika. Miten hän onkaan tänne eksynyt?”
Kylmä ilma kiertyy Marielin
ympärille, puristaa kurkkua. Falon valitsee hänet. Kaikista, joilla
hän voisi uhata Larusia, Falon ottaa hänet. Larusin aiemmat sanat
kaikuvat Marielin mielessä kylmän tuulen puhaltaessa hiuksia
kasvoille. Larus ei tekisi mitään Marielin vuoksi.
Ihmisjoukko päästää huudahduksia
Larusin astellessa heidän keskeltään aivan isänsä eteen.
Yhdennäköisyyden erottaa paremmin, kun Lindarinit ovat toistensa
lähellä. Mustat silmät, haavoittuvainen, herkkä kauneus.
”Minä olen tässä, isä”, Larus
sanoo ääni täynnä myrkkyä. ”Minuthan sinä haluat.”
Falon hymyilee. Mariel ei tunne enää
kehonsa ääriä, pistely on edennyt kaikkialle. Larus on valinnut
hänet itsensä sijasta.
”Niistä sanoista, isäni. Haluatko
ne yhä?”
Hetken Mariel ajattelee, että Falon
vetäisi jostakin kaapunsa suojista aseen ja päästäisi poikansa
veren vapaaksi. Sitten Falonin kasvot vakavoituvat. Silmissä ei enää
kiillä. Falon ojentaa kätensä Larusin olkapäälle.
”Hyvä on, poikani. Puhu minulle.
Katsotaan, säästääkö se toverisi hengen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti