Jonne taivaat eivät näe: prologi

Prologi: Portit

Hiekka jalkojen alla on polttavan kuumaa. Ilta-auringon viimeiset säteet hipovat aavikkoa, päivä painuu dyynien taa. Silti hiekka polttaa jälkiä jalkapohjiin. Kuninkaan ja hänen poikansa askeleet ovat kokemuksen karaistuttamat, nopeat ja varovaiset. Kuninkaan ohutpohjaiset sandaalit eivät estä kuumuutta käymästä iholle. Kuningas pysähtyy.

”Tässä.” Katseita ei tarvitse vaihtaa. Poika nyökkää isälleen, kävelee tämän ohi paljasjaloin. Poika ottaa kuumuuden vastaan, kohottaa kätensä korkealle kuin hyvästelläkseen päivän viimeiset säteet.

Äänetön tila täyttyy tanssista. Kuninkaan pojan askeleet muodostavat rytmin. Hiekka polttaa jalkoihin jälkiä, mutta nuori prinssi jatkaa liikehdintäänsä kuin kuumeen vallassa. Hänen kätensä kohoavat, selkänsä taipuu. Tummanpunainen huivi leijuu ilmassa kuin liekki. Hymy leviää kuninkaan suupielille.

Pojan kiharat hiukset keinahtelevat tanssin mukana, liikkeet käyvät yhä nopeammiksi, yhä vaikeammiksi käsittää. Kuninkaan suu raottuu, hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt poikansa tanssivan yhtä voimakkain, yhtä varmoin askelin. Prinssin sulava liikerata muodostaa hypnoottisen kuvion. Kuningas ei pysty kääntämään katsettaan pois omasta verestään, lihastaan, ainoasta pojastaan.

Kun poika vihdoin lopettaa, kuningas näkee, kuinka liekkinä ilmassa leijuvan huivin taakse syttyy todellinen palo. Leimu siirtyy nuoren prinssin kullankeltaisista silmistä ilmaan. Tulenpunainen pyörre kieppuu pojan takana. Hän ei kavahda sitä, hän on nähnyt sen aiemminkin. Sen luonne on hänelle tuttu.

Punainen pyörre on kuin alati nälkäinen kurimus, se kutsuu luokseen. Kuningas kuulee sen hiljaisen hyrinän, äänen, jonka kaltaista ei ole koskaan kuullut. Sille ei ole vertaista hänen tuntemassaan maailmassa. Pyörteen edessä seisova prinssi hymyilee. Hän ei näytä väsymystä ja kipua isänsä edessä, vaikka hiekka polttaa yhä jalkoja.

”Portit ovat auki, isäni”, poika sanoo osoittaen vahvalla kädellään taakseen. ”Sinä olet vapaa kulkemaan.”

Kuningas hymyilee jälleen. Hymy ei ulotu silmiin saakka. Väsyneet uurteet reunustavat silmiä, poika ei muista, milloin hänen isänsä on näyttänyt aidosti onnelliselta.

Kuningas kulkee poikansa ohi, kuuntelee kieppuvaa, laahaavaa hyrinää, jonka pyörre muodostaa. Sen tulitahto vetää hänet lähelleen. Hän ojentaa kättään, vetää sen oitis pois, aivan kuin pyörre polttaisi häntä.

”Älä pelkää.” Poika koskettaa isänsä olkapäätä. ”Sinä pääset takaisin. Minä huolehdin kaikesta sillä aikaa.”

Väräjävä hymy käväisee kuninkaan kasvoilla. Hänen silmänsä ovat tyhjät.

”Minä palaan pian. Aivan pian.”

Poika nyökkää. Luottamus lepää hänen lempeillä kasvoillaan.

”Musta aurinko ei nouse enää koskaan”, poika sanoo hymyillen, ”ja sinä palaat pian takaisin.”

Nuori prinssi päästää irti isästään. Kuningas ei käänny enää poikansa puoleen, hän astuu kohti kieppuvaa pyörrettä. Se nielee hänet, ottaa kokonaisena. Liekinhehkuinen kurimus kieppuu tyhjässä ilmassa hetken, kunnes pienenee jättäen jälkeensä vain hiljaisen kipinän, joka tanssii aikansa aavikolla hiipuen hitaasti pois.

Aavikko on hiljaa. Aurinko on vetänyt säteensä maan yltä, pimeys laskeutuu raskaana hiekan ylle. Kuninkaan poika seisoo hetken hiljaa katsoen kohtaa, jossa punaisena hehkunut pyörre vielä hetken sitten oli. Mikään ei paljasta porttien auenneen.

Yö on levittänyt tähtensä. Kipu hakkaa tiensä kuninkaan pojan tajuntaan, hän lyyhistyy kuumalle hiekalle väsynyt hymy kasvoillaan.