Luku
6: Yön peitto
Aurinko laskee aavikon taa. Marielin
kynsien alla on multaa ja likaa, mätä on käsin kosketeltavissa.
Larus istuu koristeellisella tuolilla silmät päässä seisoen,
kädet sylissään. Avani seisoo suoraryhtisenä hänen vieressään
ja tarkkailee aurinkoa kuin se voisi milloin tahansa juosta häntä
pakoon.
”Nyt sinä tiedät”, Mariel
huokaisee istuen Avania ja Larusia vastapäätä. Viimeiset säteet
heittävät pylväille pitkät varjot. Käytävä hukkuu
ilta-auringon kultaan ja oranssiin.
”Kolmas musta auringonnousu puuttuu
enää”, Avani sanoo hiljaa, ”niinkö?”
Larus hänen vierellään nyökkää
vaisusti.
”Arunit kuolevat jo ennen aikojaan”,
Mariel sanoo nyökkäillen enemmän itselleen kuin Avanille ja
Larusille. ”Enää kolmas musta auringonnousu puuttuu.”
Merkillinen ilme käväisee Avanin
kasvoilla, pyyhkiytyy herkkien piirteiden yli laineen lailla. Mariel
kohottaa katseensa naiseen. Palvelijoita kulkee ohi. Mariel pitää
katseensa Avanissa, joka näyttää yllättyneeltä huomatessaan
kuninkaan pojan silmät, jotka kysyvät huulien puolesta.
”Sinun isäsi”, Avani aloittaa,
odottaa palvelijat meneviksi, ”kuinka monta vuotta siitä on, kun
hän lähti? Hänen on täytynyt lähteä ensimmäisen mustan
auringonnousun jälkeen.”
”Vuosi”, Mariel sanoo varoen.
”Yksi Adamantian vuosi.”
”Adamantiassa vuodet kuluvat kuin
perhonen räpyttelisi siipiään”, Larus sanoo hymyillen
ilottomasti, ”siihen on tottuminen, jos saapuu maailmasta, jossa
aika kulkee huomattavasti hitaammin.”
”Identtisiä aikarakenteita ei
olekaan”, Mariel naurahtaa. ”Katsos, Avani, Larus on vain katkera
siitä, että hänen kehonsa ei kestä Adamantian erilaista aikaa.”
Avani on vaitonainen. Naisen katse
pysyy yhä auringossa, sisäpihan kaiteessa. Hän ei osoita merkkejä
väsymyksestä, vaikka kolmikko on kävellyt metsästä takaisin
kaupunkiin. Rasitus ei näy naisen olemuksessa.
”Yksi vuosi siis”, Avani sanoo
katsomatta Marieliin. ”Kansa ei vieläkään tiedä kuninkaasta.
Oletko ajatellut, että sillä saattaa olla vaikutusta kaikkeen
siihen, mitä täällä tapahtuu?”
Mariel ajattelee lintua. Välähdys
kuolleesta eläimestä punaisine sisuksineen palaa takaisin, kynsien
alla tykyttää. Maata sai kaivaa syvälle haudatakseen suuren
arunin.
”Olen minä”, Mariel vastaa,
”mutta tiedän, etteivät adamantialaiset hyväksy ketään muuta
kuninkaakseen. He ovat nielleet valheen sairastuneesta kuninkaastaan.
Se on heille miellyttävämpi ajatus kuin kehään kadonnut Florian.”
Avani kävelee paljasjaloin käytävältä
tasanteelle. Marielin sanat seuraavat hänen perässään. Aurinko
laskee, Avani kohottaa kätensä, puristaa sormensa nyrkkiin.
Olkamittaiset, mustat hiukset heiluvat niskassa. Mariel ja Larus
vaihtavat katseita ymmärtämättä, miksi nainen kävelee kohti
aurinkoa.
”Oletko varma, että isäsi lähti
hakemaan apua maalleen?” Avani sanoo, kun Mariel ja Larus astelevat
hänen vierelleen. Horisontissa lintuparvi kohoaa siivilleen ja
lentää kohti palatsia. Korkeat, kiljahdusmaiset äänet liitävät
kolmikon yli. Avanin silmissä kiiltää.
”Tämä on hyvä maa”, Avani sanoo
hiljaa. ”Miksi sen kuningas jättäisi sen saadakseen apua?”
Mariel ja Larus vaihtavat nopeita
katseita. Tästä on puhuttu, aihe on kulutettu puhki indigonsinisinä
öinä, jolloin Mariel ei ole saanut unta ja hän on painunut Larusia
vasten kyetäkseen hengittämään.
”Minun on vain luotettava siihen,
että isä tulee takaisin”, Mariel sanoo. Lintujen huudot kieppuvat
tiilenpunaisella taivaalla. Mariel nojaa kaiteeseen. ”Hän lähti
hakemaan apua kuolevalle Adamantialle. Hän lupasi palata.”
Avani ei sano hetkeen mitään. Mariel
tietää, että tämä haluaisi kumota hänen sanansa, tehdä toivon
tyhjäksi.
”Hyvä on”, Avani sanoo hiljaa.
”Me hautasimme tänään pyhän linnun. Mitä seuraavaksi?”
Korvakorut kilisevät, kun Mariel
pudistaa päätään.
”Ei mitään”, Mariel sanoo
äänellä, joka ei värise, mutta paljastaa pelon olemalla
seitinohut. ”Adamantia selviää tästä kaikesta.”
”Mariel, kauanko sinä aiot hokea
tuota? Ajattele äitiäsi. Fanira kuoli, koska tämä maa ei voi
hyvin, koska hiekka on polttavan kuumaa ja pelko liian suuri
kestettäväksi”, Larus sanoo ensimmäistä kertaa ääntään
kohottaen. Niin Mariel kuin Avanikin jäävät tuijottamaan kalpeaa
poikaa, jonka ääni kiertää heitä kuin käsi, joka pyrkii
kurkulle.
”Sinun äitisi on kuollut?” Avanin
ääni tihkuu pettymystä, aivan kuin Mariel olisi itse riistänyt
äitinsä hengen. Viimeiset säteet heittävät naisen kasvoille
syvät varjot.
”Minun äitini kuoli, koska isän
lähdettyä hänen toivonsa ei enää riittänyt”, Mariel sanoo
syvällä, ilosta kalutulla äänellä. ”Sillä ei ole mitään
tekemistä Adamantian tuhoutumisen kanssa.”
Larus kohauttaa olkiaan ja astelee
kohti käytävää.
”Valehtelija”, Larus sanoo
naurahtaen kevyesti. ”Minä olen yrittänyt parhaani. Avani, yritä
sinä, jos pystyt. Sinä olet uusi täällä. Veljeään Mariel ei
enää kuuntele.” Larus heilauttaa käsiään kuin pyyhkisi
vastuunsa pois, tekisi yrityksensä tyhjäksi.
Larusin mentyä Mariel nojaa
kaiteeseen. Avani erottaa väsymyksen nuoressa prinssissä. Tämän
pitkä, vahva keho ei enää jaksa kannatella kuluneen päivän
painoa. Marielin on nojattava kaiteeseen, painettava hetkeksi päänsä
alas.
”Larus on oikeassa”, Avani sanoo
hiljaa, pehmeästi, jotta Mariel ei notkahda jaloiltaan. ”Minä en
tiedä, mihin sinun äitisi kuoli ja miksi isäsi päätti jättää
Adamantian, mutta sinä olet vielä täällä. Eikö se riitä
kääntämään jumalten katseita takaisin? Eikö sinun toivosi
riitä?”
”Avani…” Marielin kultasilmissä
kiiltää. Prinssi räpyttelee ripsiään pitääkseen tunteet
sisällään. ”Avani, minua pelottaa. Kansa ei ymmärtäisi.”
”Kansa ymmärtäisi vielä vähemmän
sitä, että aurinko nousisi mustana ja veisi loputkin rippeet heidän
toivostaan.”
Syvä huokaus pääsee Marielista.
Prinssi valahtaa alas, lysähtää istumaan vasten kaidetta.
Auringosta on jäljellä karmiininpunainen suikale taivaanrannassa.
Tähdet hehkuvat tummalta kannelta. Avani istuutuu nuoren prinssin
viereen kuin olisi tuntenut tämän päivän sijasta vuosia. Hänen
äänetön tukensa piirtää värejä Marielin sisälle.
”Kuinka sinun äitisi kuoli?”
Varovainen hymy. Kyyneleet valuvat jo
kasvoille. Mariel on kaunis itkiessäänkin.
”Minä löysin hänet aavikolta,
kauempaa kuin sinut”, Mariel sanoo hiljaa. Yö on levinnyt ylle.
Palatsista käsin se on kaunis, kuin lempeä, tumma katto, joka
tuudittaa kansan uneen. ”Hän oli kävellyt itsensä hengiltä.
Sinä muistat, kuinka kuuma aavikolla on. Sekin on Adamantian hitaan
tuhon ansiota. Ennen aavikolla pystyi kävelemään päivisinkin.”
Avani nyökkää. Hänen kätensä
lepää tyhjänä, Marielin otettavana. Prinssi ei uskalla koskea
naiseen, joka ei ole koskaan nähnyt sänkyä tai metsiä. Hän ei
tahdo ylittää tuntemattomia rajoja.
”Tiedätkö, Mariel, minä olen
nähnyt maailman kuolevan”, Avani sanoo kohottaen katseensa
tähtiin. Yö rentouttaa hänen lihaksensa, saa hänet näyttämään
vähemmän valppaalta. Rennolta. Kauniilta. ”Namyrian ydin oli
rikki. Ydin, jonka sanottiin olevan sulaa laavaa, jotakin, joka
sytyttäisi maailman lopun hetkenä tuleen.”
Avani naurahtaa, pakenee ajatuksen
aiheuttamaa pelkoa.
”Niin todella tapahtui. Minä olin
paikalla, kun kaikki syttyi tuleen. Minä olin se, joka rukoili
jumalia vielä katsomaan minuun, pelastamaan sen, mitä oli
jäljellä.”
Kyyneleet ovat lakanneet, Marielin
silmät kiiltävät yhä. Prinssin ilme on sekoitus lohduttomuutta ja
hiljaista ymmärrystä. Avani näyttää tähtien valkeassa valossa
varmemmalta kuin aiemmin.
”Namyria ei ollut pelastettavissa,
ydin oli rikki, me olimme tuomittuja”, Avani sanoo hymyillen. ”Se
oli helpotus. Helpotus…” Nainen pyyhkii silmiään. Mariel ei
enää kykene tavoittamaan tunnetta niiden takana. Hän ei saata
ymmärtää kaikkea sitä pelkoa, jota Avani kantaa mukanaan.
”Vaikka maailmani tuhoutui, jumalat
kuulivat rukoukseni”, Avani jatkaa. ”Minun toivoni pelasti minut.
Se avasi portit. Namyriassa porttien avaaminen oli lailla kiellettyä,
mutta lopussa toivoni riitti pelastamaan minut. Minä yksin
selvisin.”
”Ja tulit tänne”, Mariel
ymmärtää. ”Viimeisin asia, jonka näit ennen Adamantian
polttavan kuumaa hiekkaa ja kangastuksia, oli…”
”Palava maailma. Tuhoutuva Namyria,
joka katosi valkeaan välähdykseen. Portit armahtivat minua,
Portinvartija heitti minut tänne.”
Avani hymyilee. Mariel tuntee lämmön
sykkivän sisällään. Valkea valo maalaa hänen kyynelistään
tähdenlentoja. Hän ei jaksa enää nousta, mutta se ei haittaa,
multa saa jäädä kynsien alle merkiksi siitä, että jotain olisi
tehtävä.
”Sinä kerrot tämän minulle, jotta
ymmärtäisin”, Mariel sanoo.
”Kenties niin.” Avani sipaisee
mustat suortuvansa korviensa taakse. ”Minun toivoni pelasti minut.
Tiedän, miltä tuntuu, kun maailman ydin murtuu. Adamantian voi
vielä pelastaa.”
”Kuinka minä sen teen?”
”Ethän sinä ole yksin”, Avani
hymyilee.
”Tarkoitatko…”
Ojennettu käsi. Tummansininen yö,
tähdet kuin hehkuvat pisarat, kuun kyyneleet. Mariel tarttuu Avanin
käteen, antaa naisen voiman virrata itseensä. Hermostunut nauru
pakenee Marielista, pelkäävän ihmisen nauru.
”Sinulla on veljesi”, Avani sanoo.
”Ja nyt minäkin olen tässä, mihin minä menisin? Sinä vaatetit
minut, annoit minulle paikan, jossa nukkua. Oma maailmani tuhoutui,
mutta sinun maailmallesi ei tarvitse käydä niin.”
Mariel nyökkää. Kiitollisuus
putoilee kyynelinä syliin.
”Me voisimme etsiä isäni”,
Mariel sanoo hiljaa, ”kertoa koko kansalle, että hän on poissa,
että me haemme hänet takaisin.”
”Jos se on mitä haluat, minä tulen
mukaasi. Olen kulkenut porteista jo kerran.”
Mariel päästää irti ojennetusta
kädestä. Hymyilee varovasti, nojaa kaiteeseen. Yön viileys on jo
hiipinyt palatsiin. Kynttilät loistavat sisällä.
”Minä en jaksa mennä takaisin
sisälle”, Mariel sanoo. ”Minä jään tähän, odotan aamua
tulevaksi. Mene sinä vain sisälle nukkumaan, osaat varmasti jo
kulkea palatsissa.”
Avani pudistaa päätään.
”Minä en tahdo nukkua”, Avani
sanoo. ”Olen nähnyt ja kuullut tänään liikaa saadakseni enää
unta. Nuku sinä vain, minä vartioin untasi.”
Kun Marielin ilme ei hellitä, Avani
huitaisee käsillään.
”Ei, oikeasti, minä en kykene
nukkumaan. On jo valmiiksi erikoista voida nukkua ilman jatkuvaa
pelkoa. Silmät eivät ole sulkeutua, ne ovat tottuneet pysymään
osittain auki, jotta kukaan ei tule viiltämään kurkkuani auki.”
Kun Marielin silmät suurenevat, Avani
alkaa nauraa. Nainen pudistelee päätään.
”Toisen ajan tarina, niinkö?”
”Juuri niin”, Avani nauraa, ”nuku
sinä vain.”
Mariel onnistuu vain hymyilemään.
Kun hän sulkee silmänsä, Avani parantelee asentoaan, jää
katsomaan eläväistä yötaivasta. Taivaankappaleet liikkuvat, yö
lipuu yli kuin suojaava peitto. Avanin suupielet vääntyvät
varovaiseen hymyyn sen äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti