Luku 17: Kotimatkalla
Nuotion liekit sinertävät ja
pysyttelevät matalina, on kuin maailma haluaisi säästää
voimiaan. Vanían kasvot pysyvät neutraaleina hänen palatessaan
telttojen takaa sinertävien liekkien äärellä istuvan kaksikon
luo.
”Minne veit Larusin?” Marielin
ääni kohoaa liian korkealle. Huoli ei pysy täysin piilossa.
”Näkijän leirissä ei ole juuri
ihmisiä”, Vanía vastaa ohittaen kysymyksen. ”Tällä hetkellä
opissani on vain kaksi ihmistä, joista toisen luokse vein
enfallalaisen matkakumppaninne.”
”Kuinka…”
”Toinen oppilaani on kotoisin
Enfallasta. Hän on odottanut prinssiään jo kauan.”
Marielin ilme heltyy, lämpö palaa
kauniisiin piirteisiin.
”Niin”, hän kuiskaa sävyllä,
jonka taustaa vierellä istuva Avani ei tiedä. ”Larusin
kotimaailmassa varmasti moni odottaa hänen paluutaan.”
Mariel nielaisee kuuluvasti. Avani on
aikeissa kysyä, kunnes näkee silmien kiiltävän. Mitä tahansa
Enfallaan liittyykin, kysymys joutaisi myöhemmälle. Kenties
Marielin silmissä kiiltää vain hiipuva toivo oman kansansa
kohtalosta. Adamantialaiset odottavat hänen paluutaan mustan
auringon alla.
”Minä tapasin miehen, jota te
olette etsimässä”, Vanía sanoo istuutuen alas. Sinisenä kytevä
tuli piirtää kuvioita hänen kalpeille kasvoilleen. ”Florian
An-Edil.”
Mariel nyökkäilee nopeasti.
”Kyllä, minun isäni”, Mariel
sanoo. ”Me etsimme minun isääni. Etkö sinä tahdo jotakin
vastineeksi ennen kuin kerrot tietosi?”
Vanía pudistaa päätään.
”Te ette ehkä näe sitä, mutta
olette erittäin uupuneita. Tässä maailmassa on omat sääntönsä
ja moraalinsa. Minun vierainani ette saa väsyttää itseänne
entisestään lepäämättä ensin.”
”Minä tahdon kuulla isästäni”,
Mariel sanoo. Epätoivo tanssii sinertävän liekin lailla hänen
äänessään.
”Me molemmat tahdomme pelastaa
Adamantian. Aikaa ei ole.”
Nuotion liekit hulmahtavat
korkeammalle. Tuli ei enää kyde, se palaa valtoimenaan
oranssinpunaisena hehkuna.
”Hyvä on”, Vanía sanoo. ”Valinta
on teidän.”
Nainen kumartuu lähemmäs vieraitaan.
”Minä olen tavannut sinun isäsi
aivan viimeaikoina. Tämä maailma on nimetön niille, jotka eivät
jää tänne. Siksi en saata kertoa teille paljoakaan siitä, kuinka
elämä toimii täällä. Voin kuitenkin kertoa, että aika kuluu
täällä paljon hitaammin kuin siinä maailmassa, josta sinä olet
kotoisin.” Vanía nyökkää Marielia kohti.
”Eli isäni lähdöstä on kulunut
tämän maailman mittapuulla vain vähän aikaa, mutta minun
tuntemassani ajassa…?” Mariel kadottaa ajatuksensa. Hetken hän
puristaa kättään nyrkkiin ja kiroaa jumalia, jotka ovat tanssineet
kaiken olevaisen niin erilleen toisistaan. Portit antavat
mahdollisuuden olla yhteydessä toisiin maailmoihin, mutta aika ja
kaikki todellinen, jonka ympärille kehän maailmat rakentuvat,
vieraannuttavat maailmat toisistaan. Mielikuva Adamantian kirjavista
kaduista palaa Marielin mielen reunoille. Hän tahtoo suojella sitä
kaikelta.
”Sinun maailmassasi on kulunut
viikko siitä, kun hän lähti tästä maailmasta”, Vanía sanoo.
”Missä hän on nyt?”
”Sitä minä en saata enää tietää.
Näkijän kykyni eivät ulotu toisiin maailmoihin. Vastaanotan vain
tänne saapuvaa ja täällä liikkuvaa energiaa, jumalat eivät
tehneet minusta kaikkivoipaa, ja hyvä niin.”
Mariel ja Avani ymmärtävät pysyä
hiljaa. Tässä maailmassa ei saa esittää kysymyksiä sen
toimintaan liittyen. He ovat vain ohikulkumatkalla ja muistavat
jälkikäteen vieraan tuulen kasvoillaan, Vanían syvän äänen ja
metsässä kulkeneet nimettömät. Maailman, josta he eivät saaneet
otetta. Eikä heidän tarvitsekaan saada. Kaikki ohikulkupaikat eivät
ole kuten Ildarien.
”Florian vietti täällä teidän
maailmanne mittapuulla pitkän ajan”, Vanía kertoo. ”Opin
häneltä, että puoli vuotta teidän aikaanne ehti kulua niinä
päivinä, jotka hän vietti täällä.”
Niinä päivinä. Jokin
takertuu Marielin kurkkuun. He juoksevat aikaa vastaan, yrittävät
valjastaa sen käyttöönsä. Minuuttiakaan ei saa hukata. Mariel
tuntee miltei tukehtuvansa ja avaa suunsa päästääkseen tunteen
pois.
”Miksi
isäni oli täällä?” Vieraan maailman täytyy olla edellinen
maailma, jossa Florian on pysähtynyt. ”Hän lähti hakemaan apua
maailmallemme. Adamantialle. Oliko hänellä jokin syy olla täällä
niin kauan?”
”Florian An-Edil ei ollut hakemassa
apua Adamantialle.”
Mariel jähmettyy. Vanía toistaa
Khindan Ildarienissa lausumat sanat.
”Hän oli hyvin erikoinen mies.
Esittäytyi oitis, kertoi maailmastaan ja itsestään. Hän muodosti
luottamuksen minuun hyvin varhain.”
Ildarienissa Florian ei ollut kertonut
edes nimeään.
”Valitettavasti minä en luottanut
häneen aivan yhtä lailla.”
Vanían sanojen sijaan Mariel lukee
Avanin ilmeitä. Namyriasta hengissä selvinnyt nainen ei ole koskaan
tavannut Adamantian hallitsijaa, mutta hän kuuntelee tarkoin Vanían
puhetta. Hänen reaktioidensa pohjalta Mariel piirtää isänsä
kuvan. Hän ei ole tunnistaa miestä siitä.
”Florian An-Edil unohti sen seikan,
että minä olen näkijä ja tiesin ennalta, mitä hän tältä
maailmalta haluaa”, Vanía huokaa. Ennalta näkevät silmät
sulkeutuvat hetkeksi. Mariel pohtii, mahtaako Vanía kantaa kykyään
kuin raskasta taakkaa. ”Eikä hän halunnut pelastaa maailmaansa,
vaikka esitti asiansa aluksi juuri niin kuin sinä sen sanoit. Pieni
prinssi, sinä saat unohtaa ajatuksen isäsi löytämisestä.”
Avani sulkee silmänsä, huokaus
pakenee naisesta. Mariel katsoo vuoroin Vaníaa, vuoroin Avania. Mitä
sellaista naiset näkevät, jota hän ei kykene hahmottamaan? Avani
on pyörtynyt Adamantian kuumalle hiekalle, haistanut kuolleen arunin
mätänevän sisuksen, nähnyt mustan auringon nousevan. Mariel
tietää, mitä tämä haluaisi sanoa.
”En ymmärrä”, Mariel takeltelee.
”Hän lupasi palata. Valehtelin omalle kansalleni hänen olevan
sairaana, mutta yhä hengissä, jotta heidän toivonsa pysyisi yllä.
Minä…”
”Sinä olet ylläpitänyt toivoa
pysyäksesi kasassa, nuori prinssi. Tahdotko todella kuulla, minkä
vuoksi maasi hallitsija todella saapui tähän maailmaan?”
”Sen aikarakenteen vuoksi”, Avani
tiputtaa huuliltaan. ”Niinhän? Niin meille kerrottiin edellisessä
maailmassakin.”
Marielin katse kiertää ympäristöä.
Korkealle kohoava tuli heijastaa valonsa puiden latvoihin. Yö on
kohonnut taivaalle, mutta kuuta tai tähtiä ei näy missään.
Mariel ei voi kiinnittyä mihinkään näkemäänsä, mikään ei
poista hänen sisällään juoksevaa tunnetta, joka on kuin elohopea.
”Nuori prinssi”, Vanía sanoo
katsoen kirkkailla, suurilla silmillään suoraan Marielia. ”Sinun
isäsi tuli tänne hyötyäkseen maailmamme ajan hitaasta kulusta.
Hän ei tahdo pelastaa Adamantiaa. Hän tahtoo elää ikuisesti.”
*
Näkijän oppilaalla on surulliset
kasvot ja huono ryhti. Miehen kyyneleet ovat kuivuneet poskille.
Larus istuu kovaa maata vasten ja imee itseensä miehen piirteitä.
Enfallaa ei voi koskaan poistaa ihmisestä, sen näkee kenestä
tahansa siellä asuneesta. Varautuneet ilmeet, kivun ja väsymyksen
piirtämät uurteet. Hintelä keho, jonka iho on luonnottoman
kireälle pingottunut. Larus erottaa isänsä synnyttämän pelon
miehestä.
”Kotona odotetaan sinua edelleen”,
mies sanoo hiljaa. Vuodet ovat vieneet värin hänen äänestään.
”Minä lähdin maagien kansamurhan viimeisten aaltojen aikana.
Silloin, kun sinä olit vielä Enfallassa.”
”Kuinka sinä tiedät, että minä
lähdin sieltä? En ole ollut kuin hieman yli vuoden poissa meidän
aikaamme.”
Mies pudistaa päätään. Liikkeessä
on jotakin epäluonnollista, aivan kuin kipu pakottaisi sen
katkeamaan keskeltä. Larus ei uskalla arvata. Hän ei ole itselleen
tutussa maailmassa. Värit voivat muistuttaa kodista, mutta Larus ei
tunne maailmaa, jossa nimettömät kulkevat vapaina ja elävät
ihmiset piileksivät katseita.
”Täällä maailmassa on käynyt
muitakin Enfallasta paenneita. Jotkut onnistuivat vielä pakenemaan
viimeisen maagin avulla.”
”Toivon, että isäni ei tiedä
siitä.”
Mies pudistaa jälleen päätään.
Tällä kertaa Larus tietää, että miehen nivelissä on jotakin
pahasti vialla. Jokin muljahtelee ihon alla. Larus maistaa
oksennuksen suussaan. Hän ei tahdo tietää enempää.
”Kansa tarvitsee sinua”, mies
sanoo uudelleen. ”Enfallasta tänne saapuneet ovat kertoneet
minulle, että Enfalla on käynyt kovin kylmäksi. Kuninkaan valta
ulottuu kaikkialle, ei ole kotia, johon hänellä ei olisi avaimia.
Hän hallitsee kaikkea, aivan kuten hän on aina halunnutkin. Maailma
kylmenee ja lopulta kuolee hänen mukanaan.”
Larus ei voi estää väristyksiä
kulkemasta kehossaan. Miehen laskostunut, surumielinen ääni ei ole
vielä lakannut toivomasta. Maailma, jota Larus pakeni Adamantiaan,
palaa nyt takaisin hänen verkkokalvoilleen. Korkeat vuoret, kylmä
ilma, alati pauhaava meri. Enfalla. Hänen kotinsa.
”Enfallan ydin on rikki”, Larus
sanoo eikä tunnista enää itseään äänestään. ”En voi palata
minua odottavan kansan luokse ilman, että tiedän, kuinka korjata
rikkinäisen ytimen.”
”Ydin ei ole mitään niin
kirjaimellista, että sen voisi korjata”, mies sanoo. ”Sinun
isäsi tietää sen ja käyttää kansan toivoa hyväkseen.”
Toivo. Miten paljon se on alkanutkaan
painaa Larusin kielellä. Hän ei saata lausua sanaa, joka on liian
painava hänen sanottavakseen. Larusilla ei ole enää toivoa, jota
kantaa mukanaan. Hän ei tahdo antaa sitä ihmisille, jotka odottavat
kotona kuolemaansa.
”Sinä olet heidän toivon
symbolinsa, nuori prinssi”, mies jatkaa. Suru pyyhkäisee aaltona
Larusin yli. Hän ei muista enää, miltä sen kuuluisi tuntua.
Ruumiiseen vain sattuu.
”Minun läsnäoloni ei tee isäni
tekoja tekemättömiksi. He tarvitsevat vain jonkun, johon nojata,
enkä minä voi olla se henkilö. En pysty siihen.”
Miehen silmien sumean katseen poltteen
alla Larus tuntee pitkästä aikaa itsensä täysin keinottomaksi.
Heikoksi nuoreksi pojaksi, joka pakeni maailmaansa vakuuttaen
itselleen palaavansa takaisin ja pelastavansa kansan isältään.
Sitten tuli Adamantia, ensimmäinen oranssinpunainen auringonlasku.
Larus jäi vangiksi sen lämpöön.
Kyyneleet kaihertavat silmien takana.
Larus ei osaa enää päästää niitä pois. Epätoivo on vienyt
häntä eteenpäin jo vuosia. Kaiken hän on tehnyt vain palatakseen
joskus Enfallaan. Mies hänen edessään näkee sen hänestä. Larus
painaa hetkeksi päänsä alas, kuvittelee voivansa itkeä. Meri
velloo hänen sisällään kesyttämättömänä ja painavana.
”Olisin palannut jo kauan sitten”,
Larus hengähtää nostaen päänsä, ”ellen olisi jäänyt
maailmaan, jossa olen ollut kaikki nämä vuodet.”
”Sinulla on varmasti ollut syysi
olla poissa.”
Larus pudistaa päätään.
”En minä ole mikään pelastaja.
Verhoilin pakoni sankaruuteen, selitin itselleni, että lähden,
koska haen apua muualta. Toivo ei sovi minulle. Se kuristaa minut
hengiltä. Oikeasti pelastin vain itseni. Olen elänyt nämä vuodet
itsekkäästi itselleni, ottanut lähelleni uusia ihmisiä. Minua on
kohdeltu tavalla, jota en ansaitse, mutta josta en kykene
kieltäytymään.”
Mies kumartuu lähemmäs. Hänen
nivelensä rutisevat, luut hakevat paikkaansa kiristyneen ihon alla.
Larus sallii miehen tarttua käsiinsä. Luisevat sormet pitelevät
Larusin pieniä kämmeniä kuin hän olisi miehen oma poika.
Larus ajattelee sitä, mikä on
pitänyt häntä poissa Enfallasta kaikki nämä vuodet. Lämmintä
auringonlaskua, kaikkialle leviävää lempeää oranssia kajoa.
Marielia. Floriania. Ihmisiä, jotka päästivät hänet lähelle ja
hymyilivät, vaikka Larus ei kysynyt eikä halunnut sellaista.
”Sinä olet vielä hyvin nuori”,
mies sanoo puristaen Larusin käsiä. ”Sinä ehdit vielä tehdä
valintasi. Minä olen vain mies, joka pakeni kuolevaa maailmaa ja sen
mielensä menettänyttä hallitsijaa.” Ote tiukkenee. Larus ei
irrota katsettaan miehestä.
”Sinä olet samaisen hallitsijan
poika, nuori ja kykenevä tekemään omat valintasi. Enfalla voi
vielä nousta. Kansa seuraisi sinua vaikka kuolemaan.”
Larus huomaa nyökkäävänsä.
”Se ihminen, jonka vuoksi olen tällä
matkalla, tahtoo myös pelastaa maailmansa.”
”Toinen heistä, jonka kanssa Vanía
keskustelee?”
Larus ei kysy, kuinka mies tietää
Marielista ja Avanista.
”Kyllä. Prinssi, kuten minäkin.
Hän etsii miestä, joka jätti hänen maailmansa kuolemaan aivan
yhtä itsekkäistä syistä kuin minäkin jätin omani.”
Larus erottaa ymmärryksen miehen
juonteisilla kasvoilla.
”Tiedän sen miehen”,
enfallalainen sanoo. ”Kerro ystävällesi sama neuvo, jonka minä
kerroin sinulle. Hänen kansansa tarvitsee häntä. Ei sitä miestä,
jota hän etsii.”
Se mies. Florian. Nimi kaikuu
Larusin luissa asti. Kunpa Mariel vain tietäisi.
”Olet oikeassa”, Larus huomaa
sanovansa. ”Ystäväni on enemmän sankari kuin minä olen koskaan
voinut olla. Hänen kansansa luottaa häneen.”
”Silti sinä et tainnut lähteä
tälle matkalle täysin hänen vuokseen.”
Larus pudistaa päätään. Oman
kansansa miehelle hän pystyy paljastamaan sen.
”En ole täällä Marielin enkä
hänen uuden ystävänsä vuoksi”, Larus myöntää. ”Minä
nimittäin tiedän, miksi heidän etsimänsä mies lähti.”
”Niin tietää sinun ystäväsikin.
Näkijä kertoi hänelle juuri.”
Larus olisi voinut välttää sen.
Kertoa Marielille, miksi tietää mitä tietää. Heidän ei olisi
tarvinnut miltei kuolla Ildarienissa ja kulkea vieraassa maailmassa
nimettömien täyttämässä metsässä, sillä Larus on koko ajan
tiennyt Florianista. Larus osaa kuitenkin jo antaa itselleen
anteeksi. Hän ei olisi saattanut kertoa, miksi Florian An-Edil
tahtoo elää ikuisesti. On Marielille parempi, ettei hän tiedä.
”Mariel on vahva”, Larus sanoo
ajatellen palatsistaan aavikolle kävelevää Marielia, joka hehkui
kuin aurinko kansansa silmissä. ”Hän kestää sen ja nousee
uudelleen ylös. Hän on vahvempi kuin minä olen koskaan ollut.
Kuultuaan isästään hän kenties ihmettelee ja itkee aikansa, mutta
palaa ennen pitkään kansansa luo uuden ystävänsä kanssa. Aurinko
nousee Adamantiassa jälleen. Marielin kaltaisille ihmisille on
olemassa onnellisia loppuja, lyhyitä, kuljettavissa olevia polkuja.”
”Sinä puhut aivan kuin et itse
aikoisi seurata häntä.”
Larus hymyilee. Se ei tunnu miltään,
vaikka suupielet kohoavatkin.
”Niin, minä en ole tällä matkalla
vain auttaakseni Marielia. Hän ei tarvitse apuani, hän pärjää
loistavasti itsekin.” Larus pitää pienen tauon, kurtistaa
kulmiaan. ”Millä nimellä sinä kutsut itseäsi?”
”Täällä nimeäni ei enää
käytetä, mutta Enfallassa kuljin Narukina.”
Larus nousee seisomaan. Hän suoristaa
hentoisen vartensa Narukin edessä.
”Sinun tapaamisesi, Naruk,
viimeisteli päätökseni”, Larus sanoo hymyillen yhä silmät
tyhjinä loistaen. Hän vetää syvään henkeä.
”En kenties ole Enfallan odottama
sankari, kaiken pelastava prinssi, mutta minä palaan heidän
luokseen. Naruk, voi, minä olen kotimatkalla. Minä aion palata
Enfallaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti