Musteenkantaja: luku 51

Luku 51: Kyynelsilmä

Jorin Vecasta seisoo portaiden juurella kuin haavoitettu, joka odottaa korkeampaansa suomaan parannuksensa. Miehen katse on kohotettu Korallitalon säilyneisiin osiin, josta yksi kerrallaan pölypilven läpi astuvat ihmiset kantavat kyyneliä kasvoillaan. Jorin tietää, että osa Korallitalosta on säilynyt tarkoituksella. Aivan kuten tuhoutunutkin. Valkoinen Varis on olemassa jokaisessa pölypilvessä, pelosta lamaantuneessa ihmisessä, sortuneessa koralliseinässä. Ihmisten valuvissa kyynelissä.

Rakennuksen jäänteissä juoksee niitä, jotka ovat selvinneet. Aiemminkin turvallisuudesta vastanneet tekevät niin nytkin, he suojelevat loukkaantuneita. Jorin erottaa vartijoiden rykelmän, joka raahaa haavoittuneita ulos. Osa on jo alkanut etsiä itkien läheistensä sortumien alle jääneitä kehoja.

Jorin tuntee oman kehonsa lamaantuvan täysin hiljenneen maailman edessä. Kukaan ei puhu mitään. Vain itku saa kuulua. Osa ei pysty tekemään edes sitä. Valkoinen Varis on osoittanut tahtonsa. Edes Musteenkantajan paljastumisella ei olisi merkitystä. Aiemmilla hyökkäyksilläkään ei ole. Athalan oma jumala on ilmaissut kantansa ihmisten toimintaan. Se painaa Jorinin hartiat lopullisesti lysyyn.

Lenorien sisarukset astelevat ensimmäisinä ulos Korallitalon raunioista. Anatin viitta on yhä veressä, mutta Jorin ei kiinnitä siihen ensimmäisenä huomiota. Anat kantaa kuoleman hiljentämää Enharia sylissään. Haavoittunut tai turtunut keho ei retkottaisi toisen otteessa sillä tavalla kuin Enharin keho. Nuori mies on ilmiselvästi kuollut. Hänen kaksosensa Nadiha kulkee haparoivin askelin aivan kiinni veljensä ruumiissa. Nadihan voimat eivät enää riittäneet kantamaan Enharia ulos.

Jorinista tuntuu, että joku yrittää puhua hänelle. Hän näkee liikettä jalkojensa juuressa. Pölyyn ja vereen tahriintuneet ihmiset näkevät vain jotakin valkeana pysynyttä kaiken keskellä, tuskin edes ajattelevat Jorinin olevan Suurvaris. Jorin on liian tokkurainen suomaan heille edes katsetta.

Jorin astelee kohti Korallitalon jäänteitä. Lenorien sisarukset suovat hänelle kaksi täysin samanlaista, kyynelten koristelemaa katsetta. Jorin ei ole koskaan nähnyt yhdenkään Lenorien itkevän. Kyyneleet eivät synny heistä itsestään. Ne ovat Variksen lähettämiä.

Musteenkantajaa ei näy. Jorin tuntee hetkellistä helpotusta – Inela on päättänyt jäädä valheeseen. Nuori nainen ei juokse kaiken kansan nähtäväksi, hän jää sisään. Hänen veljensä sen sijaan astelee Anadilin ja Acanthan jäljessä ulos. He kaikki itkevät. Jorin ei ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Hänen väsynyt sydämensä ei ymmärrä kyynelten kieltä.

Inahen näkeminen saa Jorinin reagoimaan voimakkaammin kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Nuori mies kyyneleet silmissään näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Kauneus ei synny siitä, että Inahe on puhdas. Jorinin omat tunteet saavat Inahen loistamaan Valkoista Varistakin kirkkaammin.

”Sinä selvisit”, Jorin kuiskaa ohuella, pelokkaalla äänellä, joka ei enää vaadi Inahelta mitään. Hän vain katsoo rakastamaansa ihmistä tietäen, että silmät, jotka katsovat häneen takaisin, eivät katso enää mitään samalla tavalla. Sinisten silmien takana on nyt tasoja, joihin Jorin ei enää pääse. Inahe on saanut todistaa jotakin sellaista, jota Jorin ei enää koskaan voi saavuttaa.

”Minä selvisin”, Inahe toistaa ja astelee kosketusetäisyydelle kuin kiusatakseen. Jorin uskaltautuu lähestymään, vie kätensä Inahen lyhyisiin hiuksiin. Sen enempään hän ei pysty ilman, että Inahe itse tulee vastaan. Jorinilla ei ole enää sanoja Inahelle. Tämä on selvinnyt. Jorin toivoisi, että voisi tyytyä siihen. Inahen viisautta heijastavia silmiä katsellessaan hän kuitenkin tietää sisimmässään, ettei koskaan tyytyisi vain siihen, että Inahe on selvinnyt taistelusta ja talon romahduksesta hengissä. Pojan elämä ei riitä, jos se ei koskaan kuuluisi Jorinille.

Inahe painaa päänsä kevyesti Jorinin rinnalle. Hän ei kurota suutelemaan miehen naamiosta vapautuneita kasvoja, vaikka hänen huulensa tahtoisivatkin tuntea Jorinin itseään vasten. Hän jää lempeään kosketukseen, koska ei tahdo enää pitää Jorinia kiinni itsessään. He eivät enää jatkaisi samalla tiellä. Yhteinen toivo on lakannut olemasta.

”Jää”, Jorinin huulilta pääsee. Sana on liian kevyt ollakseen edes toive, se jää ilmaan pelkkänä hatarana, viimeisenä anomuksena.

”Emme käy tätä keskustelua nyt”, Inahe kuiskaa Jorinin rintaa vasten. ”Meitä tarvitaan hetkeksi toisaalla.” Inahe irrottautuu kosketuksesta, jättää kätensä hetkeksi Jorinin rinnalle vain viipyilläkseen tämän lämmössä. Sen jälkeen hän vetäytyy kokonaan pois ja jää katsomaan pelokkaana ympärilleen tuijottavia ihmisiä.

”Tämä maailma tarvitsee sinua enemmän kuin minä”, Inahe lausuu. Itku pakkautuu Jorinin rintakehään pakottaen sitä kaikkialta. Jorin ei voi päästää sitä pois kaikkien nähden. Se jää kiertelemään kehoa, tuhoamaan häntä sisältä. Inahe ei jäisi. Inahe ei koskaan tullut jäädäkseen. Sen hinnan Jorin maksaa siitä, että sai leijua hetken puhtaudessa.

Pölypilvi hälvenee paikalta auringonlaskuun mennessä. Ihmiset liikkuvat kuin unessa, hiljaa, vaimennettuina. Jopa Anadil astelee kyynelkasvoisena kaikkien muiden keskuudessa kuin olisi aina tehnyt niin. Kukaan ei sano mitään. Tuho on hiljentänyt kaikki, sillä jokainen tietää, että vastuu rakentamisesta kuuluu jokaiselle. Niille, jotka tuhosivat, sillä yksikään ei ole säilynyt viattomana. Athalan tilannetta kartoitettaisiin vasta, kun maailma heräisi uuteen aamuun. Yön turvin kukaan ei voi muuta kuin nojata toisen sieluun ja toivoa, että se kestää.