Musteenkantaja: luku 19

Luku 19: Haavoittunut lintu

Lattialla lojuu kuukausia vanhoja sanomalehtiä. Uusia Acanthalla ei ole ollut varaa ostaa, joten vanhat on koluttu useaan kertaan läpi. Becka ei kiinnitä huomiota huoneen yksinkertaiseen, kaaoksellisuutta hipovaan yleisvaikutelmaan. Hän astelee lattialle jätettyjen tavaroiden ohi ja nojaa tummaan mahonkipöytään. Maisema kaupungille päin on kaunis pimenevässä illassa.

”Kiitos, että saan yöpyä täällä”, Becka tokaisee pitäen hopeisen katseensa yhä ulkona. Ikkunan nurkkaan on hento olento punonot hämähäkinseittejä. Puhtauteen voimakkaasti kiinnittynyt Acanthakaan ei pysty pitämään kaikkea kunnossa. Energia ei yksinkertaisesti riitä tavaroiden siirtelyyn ja ikkunan puhdistamiseen. Hämähäkki saa jatkaa seittiensä levittämistä, kenties se joskus löytäisi surullisen kärpäsen ennen kuin ehtii itse kuolla. Acanthan asunnossa hämähäkin ruoaksi on lähinnä pölyä. Pölyä ja pettymystä.

Acantha hymyilee Beckan suuntaan, vaikka tietää tämän katsovan muualle.

”Minulla ei ole sänkyä molemmille. Voit nukkua tuossa, minä kyllä keksin jotain.” Acantha osoittaa huoneen toisella puolella olevaa, matalaa sänkyä valkoisine peitteineen. Becka kääntyy sängyn puoleen, nojautuu mahonkipöytää vasten ja mutristaa huuliaan.

”En ala häätämään talon emäntää omasta sängystään. Nukun lattialla tai kanssasi.”

Jälkimmäinen vaihtoehto saa Acanthan sydämen huutamaan. Huudot eivät ole kauniita. Acantha muistaa isoäitinsä kommentit siitä, millainen käytös on soveliasta toisten ihmisten kanssa ja millainen ei. Ei lyhyitä hameenhelmoja, ei housuja edes talvisin, ehdottomasti aina hiukset korvan taakse sidottuina tai kiinni. Kaksilahkeisten seurassa niiataan ja nyökytellään, ei vedetä sukkia pois tai kiskota hameenhelmaa ylemmäs. Kaulus mielellään mahdollisimman korkea.

Sellaiset neuvot eivät koskaan koskettaneet Acanthaa. Häntä eivät miespuoliset sielut kiinnostaneet silloin eikä nyt, kehot vielä vähemmän. Acantha löytää turvaa vain naisten katseista, lämpimistä hymyistä ja kevätnauruista. Sellaisia ajatuksia hän ei ole koskaan paljastanut isoäidilleen. Silti hän epäilee, että tämä paheksuisi ajatusta tyttärentyttärestään toisen ihmisen kanssa samassa sängyssä. Ja jos hän tietäisi, millaisia ajatuksia Acanthalla joskus on naisista, isoäiti kiroaisi hänet siinä samassa. Suo veisi hänen sielunsa, metsä kadottaisi huudot. Acantha ei koskaan voisi kertoa.

Acantha tietää, ettei Becka ajattele samassa sängyssä nukkumista samalla tavalla kuin hän. Becka näyttää ihmiseltä, joka ottaa kaikki siipiensä alle ja rakastaa heitä omalla tavallaan. Acantha ei osaa kuvitella maailmaa, jossa Beckan kaltainen ihminen ottaisi hänet lähelleen. Iholle asti.

”Jos me vain mahdumme”, Acantha vastaa lopulta likimain kuuluvalla äänellä. Hän tietää kyllä sänkynsä mitat, hän on laskenut, että varmasti vie aina yhtä ison tilan siitä. Ei yhtään enempää kuin mitta kertoo.

”Toki, kyllä yhteen sänkyyn aina kaksi hameenhelmaa mahtuu”, Becka sanoo ja virnistää. ”Sitä ennen minä haluaisin pelata erästä peliä. Mitä mieltä olisit siitä?”

”Minä en taida osata pelejä.” Acantha nykii hihaansa. Läheisyyden pelko tykyttää jälleen suonissa.

Beckan ilme kielii periksiantamattomuudesta. Hän astuu lähemmäs ja vie Acanthan kädet omilleen. Puristaa lujaa jokaista auennutta rystystä ja liiaksi erottuvaa luuta. Korjaa, parantaa.

”Aivan varmasti osaat”, Becka vakuuttaa. ”Meidän tarvitsee vain kysyä toisilta vuoron perään kysymyksiä. Tutustumispeliä.”

”Minä en...” Jälleen. Jälleen sanat kääntyvät vastaan.

”Minä ainakin tahdon tietää sinusta kaikenlaista.”

”Miksi sinä olet minulle tuollainen? Noin… noin lämmin. Miksi minä?”

Acanthan silmät ovat haurasta lasia. Ne eivät heijasta muuta kuin kasvavaa pelkoa. Becka puristaa käsiä lujemmin, vaikka epäileekin, ettei Acantha enää tunne hänen kosketustaan. ”Sinä siis päätit kysyä ensin”, Becka sanoo ja hymyilee palauttaakseen auringonsäteet Acanthan kasvoille. ”Hyvä on. Istuudutaan.” Becka vetää Acanthan tämän omalle sängylle. He istuvat jalat lattialla ja sormet yhä toistensa lomassa.

”Minä olen ihminen, joka näkee paljon pienissä asioissa. Tavassasi jättää asioita sanomatta, katsoa kuin olisit vankina kehossa, joka lakkaa yllättäen toimimasta. Pelossasi muita kohtaan on jotakin inhimillistä. Aistin sinusta vahvan elämän pelon, sellaisen, jonka tahdon kuroa auki yksi kohta kerrallaan. Sinä olet metsä, johon on kasvanut liian tiheään puita. Osa pitää kaataa pois. Mutta mitään ei saa hävittää lopullisesti.” Beckan katse pysyy yhä Acanthassa. Acanthan oma puolestaan todistaa Beckan sanat todeksi. ”Sinä et syö, sinä elät yksin ja kasvatat puutarhassasi vain pelkoa. Älä kastele sitä, sen ei tarvitse lisääntyä.”

”Sinä sanoit, että minä olen kaunis. Sinä piirsit minut. Miksi?” Acanthan ääni värisee. Muisto piirroksesta lämmittää sisältä, kiertyy kylmettyneiden luiden ympärille suoden niille lämmön, jonka Acantha on itseltään riistänyt.

”Olen ihminen, joka haluaa nostaa kaltaisesi ylös sieltä, missä he ovat. Olen nähnyt paljon sellaisia, jotka sulkevat itsensä maailmalta. Sinä olet kaikista pahin, sen voin sanoa jo nyt. Pelottaako havaintoni sinua?”

Acantha pudistaa päätään. ”Se… Se lämmittää minua.” Acantha irrottaa toisen kätensä otteesta ja vie sen sydämelleen. Luut tulevat vastaan, mutta siellä sydän on, hataran kuorensa suojissa. ”Kukaan ei ole koskaan nähnyt tarpeeksi voidakseen ymmärtää. Minä en ole osannut näyttää.”

”Sinä tulet oppimaan. Ja minä osaan nähdä jo nyt.”

Acantha painaa päänsä alas. Kyyneliä ei tule, lämpö kutittelee sisintä. Becka vie molemmat kätensä Acanthan kasvoille, nostaa sirot kasvot ylös ja vie omansa niin lähelle, että seuraavaksi sanottavat sanat saattaa tuntea henkäyksinä iholla.

”Ja sinä aivan oikeasti olet kaunis. Veistoksellinen.” Becka kuljettaa sormiaan pisamaiselta poskelta kaulan hennolle kaarelle. Toinen käsi pysähtyy huulten kohdalle. Becka vie Acanthan tummat hiukset pois korvien takaa. Ne valahtavat tummana kehyksenä kalpeille kasvoille. Kaunis. Pelokas.

”Jatkammeko kyselyä? Se taitaa olla minun vuoroni.”

Acantha vain nyökkää. Hämmennys on muuttanut tiukasti asumaan hänessä, mutta tällä kertaa se tuntuu pelkästään lämpimältä. Acantha rukoilee Varista, ettei Becka ottaisi lämpöä pois. Vain hän voisi antaa sen takaisin.

”Mikä on pahinta, mitä sinä olet koskaan tehnyt?”

Kysymys ei vie lämpöä pois. Se kuolettaa sen täysin, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Acantha muistaa vääryytensä, mustuutensa, viivat käärössään. Katse hakeutuu mahonkipöydän lokeroihin. Käärö on yhä siellä. Beckan läsnäolo estää tarkistamasta.

Osittain Acantha ymmärtää heti, mihin Becka kysymyksellä pyrkii. Punahiuksinen nainen haluaa keriä hänet auki, eikä mikään koskaan aukene, ellei sitä pakota. Acantha ummistaa hetkeksi silmänsä ja miettii, mitä hän oikeastaan on tehnyt. Hänen pelkkä olemassaolonsa ei riitä vastaukseksi. Acantha ajattelee sitä, kuinka hän vaihtoi oman käärönsä Inelan kääröön. Haaveili Inelasta, vihasi häntä, kauniissa vuorottelussa. Juoksi metsään pakoon pahuuttaan. Söi. Aina. Sekin oli joka kerralla väärin.

Sitten Acantha muistaa pahimman. Muisto höyhenistä ja linnunverestä kynsien alla palaa takaisin elävänä, pinttyneen veren hajuisena ja limaisena. Kuolleen linnun elämästä tyhjentyneet silmät piirtyvät jälleen verkkokalvoille. Acantha katsoo hätäisenä käsiään. Kynnet ovat puhtaat. Alla ei ole verta.

”Minä olen tappanut variksen”, Acantha kuiskaa. Ääni on menneisyydessä, hento kuin lapsen. Syyllisen lapsen, jonka isoäiti tietää, kuinka rangaista.

Beckan ilme ei värähdäkään, inho ei väritä symmetrisiä kasvoja. ”Milloin se tapahtui?” hän vain kysyy.

Acantha pudistaa päätään. ”Se olisi voinut olla eilen. Se on yhä verenä käsissäni, syntinä sydämessäni. Se vain tapahtui, ymmärrätkö? En voinut sille mitään. Linnun siipi oli rikki. Se makasi siinä, tummana maassa, haavoittuneena pienenä jumalankuvana. Ja minä olin niin täynnä vihaa. Käteni vain… Kivi oli kädessä, viha ohjasi sitä, en kyennyt hallitsemaan mitään, tapoin pyhimmän, minä –”

Acantha joutuu vetämään syvään henkeä. Hänen ojennetut kätensä vapisevat holtittomasti, mutta katse pysyy suorana ja armottomana. Muisto vihasta vavisuttaa kapeita hartioita. Becka ei tee mitään, sillä hän tietää, ettei muistoa uudelleen elävä ihminen ole muiden autettavissa. Kosketus tai sana ei parantaisi mitään. Vain Acantha itse voi hellentää otettaan ja syleillä armoa.

”Aina minulle on tolkutettu sitä, etten ole tarpeeksi puhdas. Hiukseni ovat väärää väriä, naamani likainen, luonteeni liian oikukas. Aina olen ollut virheellinen ja hyväksynyt sen. Katsonut lammen pintaan ja ymmärtänyt, miltä likaisuus ja muste näyttää.” Acanthan hengitys tasaantuu hivenen. Hän vetää syviä, vaikealta näyttäviä henkäyksiä. ”Kunnioitin Valkoista Varista, tottelin sääntöjä, ja silti… Silti sydämeni jäi täyteen vihaa. Minä en ymmärtänyt. Ja sitten rikkinäinen lintu vain oli edessäni, ilmentämässä kaikkea sitä, mikä oli tehnyt elämästäni sellaista kuin se oli. Minä vain...”

Katse vauhkoontuu jälleen. Acantha vetää polvensa sängyn laidalta kehoaan vasten ja puristaa kätensä lujasti niiden ympärille. Hän vetäytyy pieneen kuoreen. Kuoressahan hän on aina ollut, nyt sen vain saattaa havaita ulospäin. Hento ranka kaareutuu, pää painuu luisia polvia vasten. Sairaus ilmentyy yhdestä seitinhauraasta asennosta.

Ulos pääsevät sanat ovat vielä hauraampia. Kevyt valo paistaa seitin läpi. ”Se lintu ei ollut tehnyt minulle mitään. Ja minä tiesin ensimmäisestä laista. Varikset ovat sinun yläpuolellasi, niille teet tietä, niitä kunnioitat. Niiden henki on omaasi arvokkaampi.” Nyyhkäyksen ja huudon välimuoto pakenee Acanthasta. Hän vie kädet korvilleen ja huutaa sanansa korkealta. ”Se oli minua arvokkaampi, ja silti minä tapoin sen! Vihasin sitä niin paljon, että kivitin sen hengiltä! Koska se oli sillä hetkellä yhteiskunta, isoäiti, vanhempani, kaikki Varikset yhteensä! Viha, pelko, puhtaus, kaikki.”

Acantha nostaa päänsä, vie kädet peitolle ja puristaa sitä lujaa.

”Pelkäätkö sinä minua nyt? Nyt, kun tiedät, millainen minä olen?” Acantha kysyy uskaltaen tuskin katsoa Beckaan päin. ”En kykene edes sanomaan nimeäsi, niin paljon arvokkaampi sinä olet. En ole enää yhtään mitään, en ole koskaan ollutkaan. Tämä ei ole elämää.”

Kosketuksen aika on tullut. Becka tietää, miltä ihminen näyttää ennen täydellistä hajoamispistettä. Hän on nähnyt monen siirtyvän sinne vain muutamien kohtalokkaiden sekuntien kuluessa. Becka tarttuu Acanthaa varoen harteista ja vetää tytön syliinsä. Acanthan keho pysyy jäykkänä, hän ei osaa rentoutua toisen ihmisen koskiessa. Becka pitää otteensa varovaisena, kuin käsittelisi haavoittunutta eläintä. Hän sukii Acanthan tummia hiuksia.

”Minä pidän sinua inhimillisenä”, Becka kuiskaa lopulta, ”ja erittäin mielenkiintoisena, kauniina ihmisenä.”

”Minä olen tappanut variksen. Jos joku Anfarissa olisi kertonut, minut olisi lähetetty Varisten eteen Ietaan.”

”Ihmiset Anfarissa siis tiesivät?”

”Minut nähtiin. Joku näki sulat käsissäni, joku kuuli huutoni. En tiennyt huutaneeni.” Pelko kuultaa äänestä.

Acantha katsoo seinää edessään, mutta ei edelleenkään reagoi Beckaan. Hän tuskin tuntee toisen naisen kosketusta hiuksillaan. Acantha muistaa, miltä haavoittuneen linnun tappaminen oli tuntunut. Se oli ollut vapauttavaa ja kamalaa joka solulla. Vuosia kestänyt viha oli päässyt vapaaksi yhdessä kiveniskussa. Lintu oli päästänyt kamalan äänen, samoin Acantha. Hetki oli nopeasti ohi. Acantha muistaa repineensä kuolleen linnun sulkia kuin lintu olisi edustanut kaikkea sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Yhteiskunnan käsitystä puhtaudesta, vanhempien kuolemaa, isoäidin sanoja ja vaarallista mittaa. Viha oli ryöpsähtänyt yli, viha ja pelko sen takana.

”En jaksa kysyä enää mitään”, Acantha kuiskaa usean ohi juosseen minuutin jälkeen. Becka päästää hyväksyvän äännähdyksen. Pelko jyskyttää yhä Acanthan sydämessä, kun tämä ryömii pois Beckan sylistä ja asettuu makaamaan aivan seinän vierelle. Becka saisi käydä hänen viereensä, jos vielä tahtoisi.

”Anteeksi. Anteeksi, en enää koskaan vaivaa sinua tämän jälkeen. Olen niin pahoillani tästä.” Acanthan sanat ovat monotonisia, ääni täysin tunteista tyhjä. Ääni on sellaisen ihmisen, joka on tottunut pyytelemään anteeksi.

”Sitten et varmaan pane pahaksesi, jos minä tulen vaivaamaan sinua useammin.” Acantha tuntee, kuinka Beckan keho siirtyy makuuasentoon aivan hänen vierellään. Käsi sipaisee vielä kerran tumman suortuvan kasvoilta niskaan. Becka on lähellä, kehon lämpö tuntuu selässä.

”Ei sinun tarvitse esittää hyväksyväsi minua tämän jälkeen.”

”Voi, sinulla ei ole aavistustakaan.” Hymyn kuulee äänestä, vaikka Acantha ei katsokaan Beckaan päin. ”Sinä olet rohkein koskaan tapaamani henkilö. Jos jaksat aamunkoiton jälkeen kuunnella, kertoisin sinulle mielelläni omasta vihastani.”

Ajatus Beckasta vihaisena on mahdoton. Acantha vetää syvään henkeä. Linnun veren haju kieppuu yhä muistona nenässä. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja kuiskaa: ”Kiitos.” Muuta ei tarvita.

Becka nukahtaa lähes heti. Hänen kevyt hengityksensä kuuluu kaikkialla Acanthan elimistössä. Pieni ilmavirta tuntuu niskassa. Lopulta Acantha vaipuu levottomaan uneen Beckan hengittäessä hänen takanaan. Pelko ei seuraa uneen. Uni on ainoa paikka, jossa maailma saa olla täysin musta ja hyvä sellaisenaan.