Tulisielu: luku 37

Luku 37: Valolle piirrettiin rajat

Maailma on luotu säännöille ja sen asukkaat niiden orjiksi, koska alkukantainen voima sisällämme pakottaa meidät noudattamaan jokaista annettua käskyä. Nuolemaan likaisimpiakin jalkoja, jos ne vain kuuluvat pelastajalle.

Kansa uskoo Zenithin sanoihin, uskoo Aurinkoon, joka seisoo hohtavana ja lämpimänä tuon punatukkaisen tytön takana. Pelko jyskyttää yhä sydämissä, mutta se jää Auringon kaiken täyttävän valon taakse. Aurinko nousee korkeammalle, ja jokaisen hitaan käden liikkeen myötä hän saa jonkin uuden kasvamaan rikkoutuneen tilalle. Hän ei kykene pelastamaan mustaksi muuttunutta, sulista peittynyttä maata, mutta hän saa pienet nuput pilkistämään sulkapeitteen alta.

Kaikki ei tapahdu kuten satukirjassa. Rikkoontunut ei yhtäkkiä korjaannu taikakäden korjauksella, joki ei jatka virtaustaan vain jonkun käskystä. Aurinko pystyy vain antamaan valoaan, energiaansa maailmalle, joka hänen käsiinsä on jätetty. Usvastasyntyneet jäävät tuijottamaan suu auki hänen nousuaan kohti taivasta. Lopulta Aurinko katoaa kokonaan näkyvistä, nousee niin ylös, etteivät tavalliset silmät häntä enää tavoita.

Taivas ei ole enää musta, se täyttyy valosta ja muuttuu hiljalleen takaisin entiselleen. Yötä siitä ei enää saa, yötä kukaan ei enää koskaan näkisi. Siihen pitäisi vain tottua. Kyyneleet vierivät yhä kansalaisten kasvoilla, sillä he ymmärtävät kaiken muuttuvan peruuttamattomasti. Kuolevaisuus ei ole ainoa muuttuva asia. Heidän elämänsä peruspilarit – Kuu, usko hänen kaikkivoipaisuuteensa sekä jako yö- ja päiväkulkijoihin – on muutettu pelkäksi ilmassa hitaasti leijailevaksi, laskeutumattomaksi tomuksi. Sitä kaikkea ei korjata yhdessä auringonnousussa. Kenties sitä ei korjata koskaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö heidän elämänsä voisi löytää uutta suuntaa. Eikä uusi suunta välttämättä tarkoita huonoa suuntaa.

Jokainen usvastasyntynyt, jolla on joku, jonka käteen tarttua, etsii sen käden ja puristaa sitä lujaa. He eivät ole yksin, heillä on toistensa tuki yllään turvallisena, pehmeänä verkkona.

Xander seuraa sivusta, kuinka usvastasyntyneet alkavat havahtua siihen tosiasiaan, ettei maailma sorru heidän altaan. He alkavat kohdata toisiaan, puhua ja kenties itkeäkin. Osa surusta, osa vihasta ja osa helpotuksesta. Kyyneliä kirpoaa paljon, ja Xander tuntee kuinka hänen omatkin silmänsä tahtoisivat päästää jotakin ulos. Mennyt elämä saa kuitenkin jäädä luomien taakse, hän ei suostu päästämään sitä pois.

Siipiä ei voi enää ottaa alleen ja paeta. Marmorean rinneasuntoihin ja pieniin loukkoihin ei voi enää laskeutua, portit ovat nyt ainoastaan syviä aukkoja maassa. Niihin tippuminen tarkoittaisi kuolemaa, eikä kukaan tahdo kokeilla uutta lahjaansa vielä. Sitä pitää säästellä.

Siivettömyys tuntuu Xanderista samalta kuin kaikkien raajojen menettäminen. Hänen elinehtonsa on ollut se, että hän on kyennyt kuljettamaan vahvoilla siivillään muita Lasiaan. Mutta nythän Lasiaakaan ei enää tarvita, sillä kansa kykenee oikeasti kuolemaan. Heidän ei tarvitse enää päätyä tuohon suureen, jo tasapainonsa menettäneeseen vankilaan.

Ja siivethän olivat Xanderille aikanaan syy tavata Eli. Toinen lennonopettaja, sehän hän oli, siksi hän kykeni lähestymään Eliä ja sitä kautta hän sai tämän elämäänsä.

Jos toisen vain voisi juurruttaa omaan elämäänsä, pakottaa tämän pysymään rinnalla. Ja jos maailmakin haluaisi sitä yhtä paljon kuin hänkin, jos maailmankin mielestä Elin kuuluisi olla juuri siinä Xanderin rinnalla hymyilevänä, melkein onnellisena. Mutta Xander ei pääse enää Lasiaan.

Joskus kansa levitti huhuja siitä, että hän teki ylimääräisiä käyntejä Lasiaan vain tavatakseen Eliä jälleen. Ei ole merkitystä, pitivätkö huhut paikkaansa vai eivät, sillä niiden sisältö kiteytti olennaisen osan Xanderista. Hän halusi ja haluaa vain nähdä Elin.

Tuntuuko toivon menettäminen siltä, että sydän alkaa lyödä tyhjää? Vai tuntuuko se siltä, ettei sydäntä ole enää ollenkaan? Kenties se ei tunnu miltään. Tunne ohittaa Xanderin täysin ja siirtyy toisaalle, jotta Xanderin on taas helpompi hengittää. Hän sysää ajatuksen Elistä pois ja keskittyy siihen, mitä tapahtuu. Kaikki aikanaan.

Ehkä hän saa vielä tavata Elin, Auringon maailmahan on vielä täysin kesken

Eihän heidän uusi, sädehtivä kaitsijansa ole vielä varmastikaan päättänyt, mitä tehdä kaikille niille usvastasyntyneille, jotka ovat jääneet vangiksi Lasiaan, kenties Aurinko päättää laskea heidät takaisin Avarin tasolle, antaa valon lämmittää heidän kohmeiset kehonsa ja sitten –

Näin Xander aina toimii. Yrittää pakottaa itsensä sivuuttamaan kipeät asiat. Mutta ei sillä ole merkitystä, kuinka monta kertaa hän yrittää saada itsensä unohtamaan. Sehän on jo iso osa hänen persoonaansa, se unohduksen ja muistamisen välinen häipyvä raja. Ei hän osaa enää tehdä eroa niiden välille.

Oikeaa, kunnollista toivoa Xanderin sisällä ei synny, mutta toivon varjokin kelpaa. Pelkkä huvittava haavekuva siitä, että Aurinko todella haluaisi antaa Lasian tulla yhdeksi Avarin kanssa, vaikkei se häntä mitenkään hyödyttäisikään.

Turhaa sen kaiken miettiminen tässä vaiheessa on, Xander ei saa ajatuksista aikaiseksi mitään muuta kuin inhottavan solmun sisälleen. Hän siirtää katseensa ympäristöönsä, kumartuu sulkien peittämän maan alta kasvavien kukannuppujen luo ja hymyilee. Kukat ovat kauniita siitäkin huolimatta, että tämä on heidän kaikkien ensimmäinen aamu uudessa, vieraassa maailmassa. Osalle tämä on jopa ensimmäinen kunnollinen aamu, sillä yökulkijat ovat tuskin koskaan tunteneet auringonvaloa ihollaan.

Kun Xander kohottaa katseensa, hän huomaa Livin ja Iscarion seisovan aivan vierekkäin entisen usvapolun käännekohdassa. Nyt polku on pelkkä polku. Kaksikko on hyvin lähellä toisiaan, hetken näyttää siltä, että he hengittäisivät samasta ruumiista. Xanderin sydän ei jaksa tuntea vihaa, se on liian turtunut sen tunteen jäljiltä ottaakseen sitä kehoonsa uudelleen.

Liv ja Iscario näyttävät murtuneilta, mutta he voivat aina pysyä toistensa lähellä. Heidän välilleen on muodostunut kuunkiertojen saatossa epävakaa, mutta kestävä ystävyyssuhde. Xanderille riittää, että ne kaksi olentoa, joille hän ei voi antaa anteeksi, tuntevat koko lopun ikäänsä syyllisyyttä kaikesta tapahtuneesta. Sen näkee jo pelkästään tavasta, jolla he pysyttelevät lähellä toisiaan ja pyrkivät kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota itseensä. Elävät toistensa kautta.

Aurinko suo sävynsä puitten lomasta, valo värittää mustan maan uudestaan ja antaa kukille nimet ja joelle virtauksensa. Vaikka kaikki onkin vielä epävarmaa, Xanderin on pakko hymyillä. Eli on opettanut hänet hymyilemään, ja vaikka Eli ei olisikaan täällä, hänen on näytettävä muillekin mitä tuo rakas, kaunis olento on hänessä saanut aikaan.

Xanderin katseen nurkassa näkyy liikettä. Usvastasyntyneet ovat ensin joukolla suuttuneet Ogrelle, syytelleet tätä kaikesta, mutta Zenithin puheen jälkeen hänet on jätetty niin rauhaan kuin maailmaa teoillaan tuhonneen nyt voi jättää. Ogren katse on painunut alas, mutta näkyvin tärinä on jo lakannut. Hän siirtyy hitaasti kauemmas suurimmasta valokeilasta ja säpsähteee jokaista häneen osuvaa valonsädettä. Ogrelle Aurinkoon tottuminen tulee olemaan kenties vaikeinta, sillä nimenomaan kuunvalo ja öinen Avar on ollut syy hänen kuoleman pakoiluunsa. Onko tämä uusi maailma hänelle pahempi vaihtoehto kuin kuolema? Xander ei aio kysyä. Häntä hävettää ja ahdistaa se, miten uskollisesti on ajatellut pelkkää hyvää Ogresta vain, koska kaikki muutkin ovat aina tehneet niin. Kyseenalaistamattomuus on vain yksi tiili lisää virheiden muurissa.

Xander jättää Ogren rauhaan, antaa tämän vetäytyä pois suurimmasta valosta ja usvastasyntyneiden joukosta. Kukaan ei tule enää katsomaan häntä samalla tavalla, mutta se tuskin on hänelle yhtä paha rangaistus kuin kauniin, öisen Avarin menettäminen. Kuolevaisuus tulee vielä painamaan hänen ylpeän päänsä lopullisesti alas, ja se on riittävän paha rangaistus kaikesta tapahtuneesta.

Katse siirtyy oikealle, pienen mättään juurelle. Suurin osa usvastasyntyneistä on jo lähtenyt kiertämään maataan uudessa valossa. Kaksi olentoa on kuitenkin jäänyt tismalleen niille sijoilleen, joissa he seisoivat Auringon kohotessa taivaalle. Zenith ja Niar seisovat lähekkäin ja keskustelevat. Onnellisuus kimpoilee heidän kasvojensa yksityiskohdista. Nämä kaksi ovat kokoajan tienneet, mitä tulee tapahtumaan ja miten se maailmaan vaikuttaa.

Xander nousee ylös kukkasten luota, astelee kaksikon luokse ja tuntee jälleen vihlaisun siinä kohtaa, jossa hänen siipiensä kuuluisi olla. Niar seisoo häneen selin, mutta kääntyy, kun näkee Zenithin vihreistä silmistä Xanderin heijastuksen.

”Te kaksi todella pääsitte tänne asti”, Xander sanoo ja huomaa, ettei kuulosta lainkaan katkeralta. ”Meille todella nousi uusi päivä.”

”Tuleeko sinulle ikävä yötä?”

Xander nyökkää. ”Tulee. Ja niin tulee varmasti kaikille muillekin yökulkijoille.” Hän huokaisee syvään ja katsoo muutamaa, puiden takana toisiaan vasten itkevää nuorta usvastasyntynyttä. Tästä kaikesta tulisi monelle pitkä taival. ”Entä te kaksi? Oletteko te onnellisia?” Xander tietää heidän syvimpien toiveiden toteutuneen. Zenith on saanut kuolevaisuutensa ja voi nyt leikitellä kivun ja kuoleman kanssa koska tahansa, ja Niar on saanut isänsä taivaalle hallitsemaan maailman kulkua. Hän on todistanut, ettei Kuu ollutkaan elämän edellytys. Yksinkertaistettuja, mutta suuria toiveita.

”Tällä hetkelläkö? En”, Niar vastaa. Hän ristii kätensä ja huokaisee syvään. ”On vielä liikaa muuttujia. Kukaan ei tiedä, miten päiväjärjestely nyt tehdään, Aurinkohan ei voi olla jatkuvasti taivaalla. Yön paikalla ei ole enää mitään, emmekä voi elää pimeydessäkään. Kenties Zenithin tulesta voisi olla hyötyä, vaan enpä tiedä vielä.” Hän vaihtaa Zenithin kanssa katseita, ja tytön ilme näyttää hyväksyvältä. ”Lisäksi Lasian kanssa on varmasti vielä paljon tehtävää. Ei sitä voi tuonne ylös jättää pelkäksi sortuneeksi vankilaksi, se ei ole oikein siellä oleville.”

Toivo piirtää punaiset rajansa jälleen Xanderin sisälle. Niar voisi vaikuttaa Lasian kohtaloon, niinhän? Hän voisi tuoda Elin tänne.

”Sen ehtii vielä. Vastahan aamu on valjennut”, Xander sanoo vaikka jokainen hänen ruumiinosansa huutaa Eliä luokseen. Xander vaimentaa äänet, nyt ei ole sopiva aika esittää toivomuksia. Niitä löytyy varmasti monelta muultakin.

”Minä olen tyytyväinen”, Zenith vastaa vuorostaan. Hänen ruumiinsa kieli kertoo sen ennen suuta. Tapa, jolla hän seisoo ryhdikkäästi silkkiseen huiviinsa kietoutuneena kielii suunnattomasta tyytyväisyydestä. Lisäksi hänen huulensa eivät malta pysyä neutraalissa asennossa, ne suuntaavat jatkuvasti ylöspäin. ”Tämä maailma on riisuttu kaikesta siitä, mikä siinä oli väärin. Me olemme vapaita.”

Xander huomaa nyökkäävänsä tismalleen samaan aikaan Niarin kanssa. Hän ei osaa enää sanoa mitään, hymyilee vaan, kun kerrankin kykenee niin tekemään. Hän kääntää kaksikolle selkänsä, sillä tietää heillä olevan paljon kahdenkeskistä keskusteltavaa. Zenith ja Niar ovat kenties onnellisia, mutta heilläkin on useita asioita välillään. Zenith on toiminut Niaria vastaan, ja Niar on pimittänyt useita asioita Zenithiltä. Xander antaa heidän olla rauhassa, hänen on muutenkin jatkettava matkaansa. Nyt, kun Avar on aina usvastasyntyneiden käytössä, hänellä on aikaa kävellä usvapolkua useaan, useaan kertaan ja odottaa, että jonakin aamuna Eli odottaa häntä sen toisessa päässä.