Tulisielu: luku 34

Luku 34: Kantakoon siipenne

Kun Xander laskeutuu keskelle mustaa, pelon peittämää Avaria, hän huomaa ensimmäisenä Ogren. Ogre lentää samalla paikalla, jossa Iscario oli hetkiä aikaisemmin lentänyt, ja jossa Niar sai kivisateen osakseen. Kansalaiset näyttävät hivenen helpottuneemmilta, mutta kauhu kiiltää vielä osan silmissä. Ogre leijuu kaiken sen yläpuolella yhtä upeana kuin aina aiemminkin. Valkoisen- ja mustankirjavat hiukset leijuvat hänen ympärillään maagisena sädekehänä, laskos heiluu kylmässä tuulessa. Maailma lakoaa käsiin, mutta Ogre pysyy kauniina ja puhtaana. Xander puristaa kätensä nyrkkiin ja toivoo, että Ogre on tullut tänne tunnustamaan kaiken, mitä on tehnyt.

Kun Xander lentää lähemmäs, Liv ja Iscario huomaavat hänet jälleen ja asettuvat hänen rinnalleen. Xander on ylittänyt sen pisteen, jossa hän enää välittäisi niiden kahden läsnäolosta. Ainoat asiat, joista hän enää välittää, ovat Elin hyvinvointi ja Avarin kohtalo. Jos Zenith vain saisi puhuttua Auringon heidän avukseen, kenelläkään ei olisi hätää. Xander huomaa asettavansa jälleen paljon Zenithin varaan. Toivottavasti tyttö on sen arvoinen.

Eliä Xander ei edes uskalla miettiä. Ei nyt, vaikka hän tietää Lasian tasapainon romahtaneen Kuun voimien häipyessä. Mutta Eli pärjää, Eli on selviytyjä. Hänen on vain luotettava siihen ja keskityttävä nyt siihen, mitä tapahtuu tai jättää tapahtumatta.

”Ogre on palannut”, Liv sanoo onnelliseen sävyyn jossakin Xanderin vierellä. Xander ei käänny katsomaan naista. ”Hän on palannut valamaan meihin toivoa.”

Jokin särähtää pahasti Xanderin sisällä. Toivoa? Toivoa kaiken sen jälkeen? Edes Ogre ei voi olla niin hyvä valehtelija.

Mutta Ogre on. Hänen äänensä pysyy rauhallisena ja olemuksensa suurimmaksi osin hallittuna, mutta vasta annetun tiedon valossa Xander osaa nähdä epävarmuuden ja pelon tämän sanojen takana. Mikään, mitä Ogre sanoo, ei tavoita Xanderin tajuntaa. Se ei haittaa. Hän ei halua kuulla.

Xander katselee ympärilleen. Pimeydessäkin hän osaa yhä erottaa kaikki maahan karisseet sulat. Ne eivät ole enää mustia ja valkoisia, ainoastaan mutaan ja tomuun sekoittuvaa harmaata. Heidän minuutensa valuu hukkaan, kahtiajako ei enää merkitse mitään.

Kesken Ogren puheen jostakin kuuluu suunnaton jyrähdys. Heidän maailmassaan ei ole ukkosta eikä muitakaan vastaavia luonnonvoimia. Se ainoa voima, joka heillä on, laskeutuu alas hajottaen ympäristöään pieniksi maailman sirpaleiksi. Xander näkee, kuinka taivaasta irtoaa kirjaimellisia palasia suuren, tumman olennon laskeutuessa yhä vain alemmas Avariin.

Kuu. Kuu on tullut kuolemaan.

Ogren reaktio paljastaa Xanderille, että kaikki Niarin kertoma on ollut totta. Ogren siivet lakkaavat räpyttelemästä, hänen neutraali ilmeensä vääristyy. Vahvat, sorjat käsivarret puristuvat tiukasti ruumiin ympärille, kun Ogre laskeutuu alas maankamaralle katsomatta alleen. Hän raapii käsiään tiputtautuessaan puiden oksiin, muttei edes huomaa sitä. Eihän se häneen satu.

Keltaiset silmät ovat keskittyneet siihen olentoon, joka laskeutuu heidän keskuuteensa hajoavalta taivaalta. Olennon takaa näkyy vielä hieman valoa. Se on pelkkä rengas, aivan kuin kuunpimennys. Viimeinen palanen sitä maailmaa, johon he ovat tottuneet.

Kaikki ovat aivan hiljaa. Ääntäkään ei päästetä, kun Kuu laskeutuu taivaalta heidän eteensä. Ogren eteen. Jokainen tietää, kuka heidän keskuuteensa on saapunut, mutta kukaan ei ymmärrä näkemäänsä. Jostakin kuuluu hiljainen nyyhkäys, sitten kauhistunut hengähdys. Kansa näkee vihdoin, missä kunnossa heidän rakastamansa luoja on. Kuun pitkä olemus on vielä entistäkin kuihtuneempi ja harmaampi. Hänen ihonsa on tahmeaa, harmaata ja ohutta, jokainen luu erottuu selkeänä ja rumana sen läpi. Vitivalkoiset silmät seisovat päässä, posket ovat niin lommolla että niillä voisi viiltää toisen olennon ihoa. Hiuksia on enää niin harvalti, ettei niistä saisi kunnolla kiinni.

”Ogre”, kuuluu jostakin kaukaa. Ei Kuun kurkusta, ei enää. Ääni ei pääse ulos hänen loppuunsa kuluneesta ruumiistaan, joten se lähtee maailmasta. Kuu puhuu Avarin kautta. Maailma vapisee hänen sanojensa voimasta.

”Ei”, Ogre kuiskaa nyt jo niin selkeästi kauhistuneella äänellä, ettei kukaan voi epäillä pelkoa hänessä. ”Ei, ei ei.” Ogre ei enää hallitse itseään, ympäristöään, Kuuta tai mitään muutakaan. Hän vie kätensä kasvoilleen, alkaa riuhtoa niitä kuin pyrkisi kuoriutumaan ulos ihostaan välttääkseen tilanteen kohtaamisen. ”Ei!” Kirkaisu rikkoo täydellisen hiljaisuuden, se on niin sydäntäsärkevä ja kova että se jää asumaan jokaiseen kuulijaan.

”Rakkaani, sinä tiedät, miksi olen täällä.” Kuu uskaltautuu ottamaan askeleen Ogrea kohtaan. Xander pidättää hengitystään ja huomaa, että Iscario ja Liv ovat kietoutuneet tiukasti toisiinsa hänen vierellään. Kaikkia pelottaa niin paljon, että he ovat vain tyytyneet hengittämään yhteen, hiljaiseen tahtiin.

”Ei! Älä koske!” Ogre vetäytyy taaksepäin unohtaen, että hänellä on vielä siivet, joilla paeta rikkinäiselle taivaalle. ”Sinä et voi, sinä et saa...” Paniikki tappaa hänen äänensä, sanat tulevat ulos pelkkänä katkeilevana huutona. Ogre raastaa nyt hiuksiaan niin suurella voimalla, että niitä irtoilee ilmaan. Hän on pelkkää kaaosta, pelkkää sotkeentunutta pelkoa.

”Minun on pakko. En pysty enää edes hengittämään omassa ruumiissani. Tämä loppuu pian.” Kuu pakottaa nyt itsensä Ogren lähelle, kietoo luisevat kätensä tämän ympärille ja vie Ogren niin lähelle, että tämän on pakko vastata kosketukseen. Ogre kietoutuu tiukasti Kuun ympärille, tärisee ja itkee paniikinomaista, hysteeristä itkua.

”Sinä lupasit! Lupasit, ettet kuole, lupasit ettet jätä minua yksin, älä mene älä mene sinä et voi antaa minun kuolla, Kuu älä, et sinä voi...” Hän ei pysty vetämään henkeä, yritys kuulostaa pelkältä korahdukselta. ”Jos sinä kuolet, minäkin kuolen, en halua kuolla Kuu apua en voi kuolla en voi...”

Kyyneliä valuu nyt myös Kuun tyhjistä, valkoisista silmistä. Ne näyttävät likaisen mustilta hänen harmaata ihoaan vastaan. Kaikki katsovat tätä näytelmää mykistettyinä, kykenemättöminä kommentoimaan mitään näkemäänsä. He eivät ymmärrä. Miksi Ogre, miksi Kuu? Eihän se niin voi olla.

Kuu ei sano enää mitään, hän vetäytyy Ogren otteesta. Kun Kuu päästää irti, Ogre ei pysty enää pitämään kehoaan kasassa. Hän valahtaa maahan Kuun jalkojen juureen ja tärisee holtittomasti. Kukaan häntä katsova ei tunnistaisi häntä siksi samaksi Ogreksi, joka vielä hetki sitten oli puhunut tyhjiä kansalle arvokaasti heidän yllään leijuen.

”Minun on mentävä.” Ääni kaikuu kaikkialla heidän ympärillään. Kuolevan maailman viimeinen valitus. Kuu kumartuu Ogren luo, ja jokainen tapahtumaa todistava kykenee tuntemaan sen suuren surun, jolla hän maailmasta lähtee. Hän koskettaa Ogren poskea, tarttuu sitten tämän vapiseviin käsiin ja katsoo häntä silmiin vailla vihaa tai katkeruutta siitä, että hänen kohtalonsa on yksinomaan Ogren syytä. Kuu tuntee pelkkää rakkautta tätä kohtaan, on aina tuntenut. ”Sinä pärjäät.” Ogre pudistaa päätään ja huutaa, huutaa Kuun nimeä ja sitä, ettei halua kuolla. Hänen sydäntäsärkevä kiljuntansa on viimeinen asia, jonka Kuu kuulee haihtuessaan yksi osa kerrallaan pois.

Kun viimeinenkin osa Kuusta – Ogren kättä pitävä laihasorminen käsi – on haihtunut mustaksi tuhkaksi ilmaan, on hiljaisuuden aika. Kukaan ei uskalla sanoa mitään. Maailma pysyy pimeänä ja hiljaisena, taivaskaan ei säröile. Kuun kuoleman hetkellä usvastasyntyneiden siipien kuuluu irrota. Pimeässä kuuluu ainoastaan Ogren katkonainen, epäuskoinen hengitys, kun hänen siipensä irtoavat sulka kerrallaan.